Joskus pieni on kaunista ja riittävää. Pieniä oivalluksia, pieniä hetkiä. Miten kynsilakan laittaminen voi olla työlästä, jos käsillä on muuta puuhaa. Ja kuinka monta trikoota mahtuu edes päällekkäin. Pussailevat ja viheltävät vatsamakkarat (jos nyt hoikan ihmisen tapauksessa voidaan edes mistään "makkaroista" puhuakaan) on taatusti sellaista mitä ei ihan joka esityksessä tule vastaan! Narusysteemin kanssa temppuiliú viihdytti hyvin myös.
Fyysinen teatteri on siitä metkaa, että nimikkeen alla voi tehdä oikeasti mitä hyvänsä. Väännellä kasvojaan, kehoaan ja olemustaan mihin hyvänsä. Joku asia toimii ja joku ei niin hyvin. Kokonaisuus, ja toisaalta taas yksityiskohdat, ratkaisevat. Miten säilyy katsojien mielenkiinto, miten jännitys. Pitäisi aina keksiä jotain uutta ja uniikkia, tai muunnella vanhaa jollain tavalla. Vaikeaa!
Thom Moncktonin ohjaama Only Bones v 1.3 on tarpeeksi originelli, aika erikoinen ja hauskakin, hetkittäin kyllä vähän laimea. Eli se sama intensiteetti ei kanna yhtä voimakkaasti läpi esityksen. Valon ja varjon vaihtelu oli toteutettu hienosti, eli ei innovatiiviseen valosuunnitteluunkaan paljoa vaadita. Jään odottelemaan jatkoa - myös Only Bones v 1.2 on vielä työn alla.
Kuvan copyright ?
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti