Mukana on tässä vaiheessa yksi näyttelijä kummastakin talosta sekä yksi freelancer. Ensi-ilta oli Työviksellä elokuun lopulla, mutta Kellariteatteriin ei montaa katsojaa mahdu. Ensi-illan jälkeen esitys jalkautui palvelukoteihin. Onneksi näin joulukuun alussa oli teatterissakin vielä muutama näytös, että minäkin pääsin katsomaan.
Vaan miksipä ensimmäiseksi esitys Dostojevskiä? Sekä Riikka Papunen että Antti Tiensuu olivat haaveilleet Idiootin sovittamisesta näyttämölle jo pidemmän aikaa, ja Antti myös Myškinin roolista. Lisäksi yksi palvelukeskuksessa työpajaan osallistunut vanha rouva oli kehunut Idioottia "maailmankaikkeuden parhaaksi taideteokseksi" - no tuumasta toimeen! Toki kun 800-sivuisen romaanin tiivistää tunnin mittaiseksi ja kolmelle näyttelijälle, niin ei se ihan kädenkäänteessä ja helposti käy. Lopputulos on kuitenkin todella hauska, oivaltava ja kertakaikkisen hienoa teatteria. Veikkaanpa että "idean äiti" eli vanha rouvakin oli tyytyväinen näkemäänsä.
Ensinnäkin Papunen, Tiensuu ja kolmas osapuoli eli Jari Leppänen pelaavat saumattomasti yhteen. Esitys on kuin tanssiteos kolmelle, jokainen tietää paikkansa ja osaa viedä sopivasti. Mutta myös jättäytyä toisen vietäväksi. Yhteistyö on upeaa katsottavaa! Aluksi esittäydytään yleisölle ja heti tulee sellainen lämmin, yhteisöllinen fiilis. Oikeastaan se alkaa jo ovelta, missä kolmikko on kättelemässä sisääntulijoita ja toivottamassa tervetulleiksi. Lisäksi Kellariteatteri on paras paikka tälle.
Rutiköyhä ruhtinas Myškin (Tiensuu) palaa Pietariin, oltuaan vuosikausia sveitsiläisessä parantolassa epilepsiansa takia. Jo junassa hän tutustuu Rogožiniin (Leppänen) ja miehet ystävystyvät. Myškin on lapsellisen hyväuskoinen ja aika onnellinen. Onko hän hullu vai tyhmä, vai vaan niin hyväntahtoinen? Mene ja tiedä, mutta Pietarin seurapiireissä hänet aletaan tuntea idioottina. Hän puhuu myös aina totta, mikä ei sekään liene kaikista ihan sopivaa. Monenlaista kosiomenoa ja seurapiirikiemuraa tässä on. Nastasja Filippovnalla (Papunen) on monta kosijaa, Rogožinin lisäksi myös Ganja (Leppänen) ja hieman kai vahingossa Myškin liitty joukon jatkoksi. Näytelmän viides henkilö on toinen nuori nainen Aglaja (Papunen), joka kanssa liittyy kosijasoppaan. Rukkasia annetaan, raha-asioissa kiemurrellaan, ja välillä tapellaankin. Sitten musisoidaan!
Naiset ovat todella ailahtelevaisia kyllä tässä, slaavilaista luonnettako lie. Soutamisesta ja huopaamisesta ei tahdo tulla loppua millään. Kaikki tämä suhdesoppa taitaa olla Myškinille liikaa, sillä hän saa epilepsiakohtauksen (upeasti haitarilla ja sähköputkihyrrällä säestettynä). Sairaalassa on aikaa ajatella. Lopulta kyllä vietetään häitäkin, mutta ei nekään ihan ns. putkeen mene. Minä sain muuten eturivissä istuvana olla yksi silkkinauhan pitelijöistä! Ja loppuhan on, venäläisen (näytelmä)kirjallisuuden perinteitä kunnioittaen, aika traaginen. Saippuaoopperaa osattiin hyvin tehdä jo 1800-luvulla!
Lavastus on hyvin pieni ja yksinkertainen, helposti siirreltävissä. Punainen taustakangas, pöytä, tuoli, jakkara. Se riittää. Leppänen soittelee sirmakkaa ja kitaraa, kaikki laulavat. Nina Hanhisuon ja Eila Jouttunpään puvustus on toimivaa ja slaavilaishenkistä sillain sopivasti. Vaikka tarina on polveileva, niin hienosti sitä pysyi kärryillä, kun käsiohjelmassa vielä oli juonitiivistelmäkin.
Tämä on hulvaton ja kiva, sellainen hyvänmielen esitys, vaikkei ehkä juonen perusteella uskoisikaan.
Toivon pitkää ikää koko Liikkuvalle Näyttämölle, ja edelleen jatkossakin myös sitä mahdollisuutta että me tavallisetkin katsojat pääsemme näitä näkemään. Upeasti tehtyä teatteria!
Valokuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti