Järjen ja tunteen tyttäret / Porin teatteri 19.9.2019

En enää lainkaan ihmettele miksi tämä Enni Mustosen kirjoihin perustuva Järjen ja tunteen tyttäret on ollut niin suuri menestys Porin teatterissa. Historiallinen viitekehys, vahvat naisroolit, huumoria ja surua sopivasti, hienot näyttelijät ja toimiva tarina. Ja hyvä ohjaus! Ensi-ilta oli jo tammikuussa, ja onneksi esitys jatkui vielä syksylle. Nytkin syyskuisena arki-iltana katsomo oli täpösen täynnä. Menestystarina siis.

Tommi Kainulaisen dramatisoima ja ohjaama saaga kertoo kahdesta erilaisista taustoista tulevista naisista joka päätyvät lopulta samaan paikkaan ja tasa-arvoisiksi. Nimittäin ensimmäisiksi naiskansanedustajiksi. Samalla seurataan vaiherikasta jaksoa Suomen historiassa vuodesta 1894 aina vuoteen 1907. Aika pitkähän tämä on (2 h 45 min) mutta ei kyllä yhtään tunnu siltä, koska tarina tempaisee mukaansa niin tehokkaasti. Loppuratkaisu kerrotaan ensin, ja sitten palataan 13 vuoden taakse, mistä kaikki lähti liikkeelle. Anna Sofia (Mirva Tolppanen) on vaasalainen papin tytär, joka joutuu leskiäitinsä kanssa etsimään uuden kortteerin. Onneksi vauras Augusta-täti (Hannele Lanu) Helsingissä ottaa nuoren tytön kattonsa alle asumaan ja opiskelemaan. Hieman aiemmin samaan talouteen piiaksi on maalta muuttanut Hilma (Riikka Papunen). Hilma on joutunut lähtemään ahdistelevaa apteekkaria ja skandaalinkäryä pakoon, ei tosin omasta tahdostaan. Naiset tutustuvat, ystävystyvätkin, sen verran kuin se 1800-luvun lopun luokkayhteiskunnassa oli mahdollista.

Nämä kolme vahvaa, neuvokasta ja kovin inhimillistä naista loistavat pääosissa, mutta saavat hyvää taustatukea erilaisilta sivuhahmoilta. Pienempiä ja suurempia iloja ja suruja jaetaan, eletään ja selvitään. Samalla maassa tapahtuu suuria ja osittain myös vahingossa sekä Anna Sofia että Hilma sotkeentuvat erilaisiin asioihin. Miehiä tulee ja menee, jokaisen elämässä, mutta naiskolmikko on hyvin hitsautunut yhteen ja kaikki lutviutuu lopulta. Vahva näyttelijäkolmikko on järkyttävän hyvä rooleissaan. Mirva Tolppasen Anna Sofia on aluksi ehkä hieman nössykkä ja opetettu kiltiksi, mutta hän kasvaa ihmisenä ja oppii pistämään vastaankin. Hannele Lanu on aivan hersyvän mainio kipakkana Augusta-tätinä. Ankara ulkokuori pettää, sillä hänellä on oikeudentajua ja sydäntäkin. Rakastin tätä hahmoa! Sokerina pohjalla on Papusen Riikan ihana, iloinen, topakka ja fiksu Hilma. Hilma tuo niin paljon iloa ja suuria tunteita lavalle ja Papunen on kuin luotu Hilmaksi. Ah mikä energia ja läsnäolo! Hilma haluaa kaikille oikeuta ja tasa-arvoa, mutta ainakin alussa on myös aika naiivi. Vaan elämänkokemus ja ymmärrys karttuu. Anna Sofian kriisissä hän ottaa ohjat käteen - ja siinä ei ole kellään nokan koputtamista. Vahvaa ja vivahteikasta näyttelijäntyötä koko kolmikolta.

Hienoja pienempiäkin rooleja oli tukkukaupalla, Kansan syviä rivejä edusti hyvin Anderssonska (Anna-Maija Kokkinen) joka nyysi klapeja ja otti huikkaa. Persoona. Hieman vilunkityyppisen suomalaismiehen perikuva oli taas Artturi (Peter-Sebastian Lehtonen), ja en tiedä olisiko tätä vihannut vai säälinyt enemmän. Se ryhdikäs mies sitten taas eli Veikko (Janne Turkki) oli ihan eri puusta veistetty. Jonkunlaisen pienen pesän sydämeeni teki myös tyynen tuima talousmamselli Kreeta (Anne Rinnetmäki). Sen sijaan Vesa Haltsosen Paroni on niin läpikotaisen lipevän niljakas että ihan puistattaa - miten fiksu Augusta-täti voisi edes kuvitella lankeavansa tämän pauloihin?

Jos on Kainulaisen henkilöohjaus tosi taidokasta työtä niin sitä on myös kerrassaan nerokas lavastus. Teemu Loikas on työryhmineen loihtinut hienon kaupunkikotimiljöön pyörivän lavaratkaisun kautta. Mutta äkkiä lavasta saadaan myös rautatieasemaa tai poliisin selliä tai milloin mitäkin. Jo esityksen alku salpaa hengen, hienoine projisointeineen (Loikas yhdessä Timo Alhasen kanssa). Näkisipä tämmöistä pieteetillä paneutumista kaikissa esityksissä. Melkein lavalle ei tarvitsisi mitään muuta, edes näyttelijöitä. Tai ehkä sitten kuitenkin, kokonaisuus on se juttu. Myös Taru Liipolan puvut ja Timo Alhasen valot luovat oman osansa teatterin magiasta mitä sain Porissa kokea. Erityisesti se Anna Sofian vihreä puku oli upea. Ja pakko mainita keittiön kauniit kupariastiatkin. Ja myös se miten hienosti vanhoja valokuvia käytetään lavastuksessa.

Joukkokohtauksia oli paljon, aina raittiusseuran tansseista punalippuja heiluttaviin mielenosoittajiin, ja tanssia siis myös. Timo Saari oli laatinut vauhdikkaita koreografioita ja kyllä itselläkin alkoi tanssijalka vipattaa. Monipuoliset musiikkivalinnat istuivat kuin nenä päähän kohtauksiinsa.

Järjen ja tunteen tyttäret oli oikea hyvän mielen näytelmä. Juuri sellainen mistä poistuu hykerrellen, että näin tehdään hyvää teatteria. Elämänmakuinen. Tylsää hetkeä ei kerennyt tulla, vaikka ei tämä nyt kauheaa vauhtia kokoajan posottanut, vaan suvantokohtiakin oli. Paljon huumoria, paljon myös isoja tunteita. Näiden naisten puolesta katsoja liikuttuu ja eläytyy. Ihmisoikeudet ja erityisesti naisten oikeudet ovat iso teema, mutta kaikkea katsotaan tavallisten ihmisten näkökulmasta. Vaikka hahmot ovat keksittyjä, ne olisivat voineet olla olemassa. Ja niitä oikeitakin historiallisia henkilöitä puheessa vilahtelee, juuri sopivasti. Kertakaikkinen helmi! Esityksiä on vuoden loppuun asti, ja suosittelen Porin reissua lämpimästi! Samalla pääsee ihastelemaan upeasti kunnostettua teatteritaloa.


Kuvien copyright Janne Alhonpää.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.