Taas kerran Peltolan näytelmää tähdittää aivan loistava näyttelijäporukka. Ensinnäkin se että Tuire Salenius palasin eläkepäiviltään tekemään Hellä Puskan (!) roolin. Vanheneva hyväsydäminen nainen, joka asuu siskontyttärensä kanssa kaksin - ja piilottelee paperitonta irakilaista lampolassaan. Hellä on ajassa kiinni ja koukussa Pokemoniin. Chatit ja googlet ovat ihan arkipäivää ja akun loppuminen on liki katastrofi. Niin sympaattinen hahmo, ja Salenius puhaltaa ihanan lämpimän hengen Hellään. Sympatiaa saa osakseen myös elämässään hieman väliinputoajan oloinen Anita (Miia Selin). Romanssi Damirin kanssa on päättynyt pettymykseen ja vatsassa kasvavaan vauvaan, ja nainen on erakoitunut tätinsä kanssa maalle, jelppimään naapurin isäntää koiranulkoilutuksessa. Asiat eivät todellakaan ole menneet niin kuin Anita olisi halunnut ja suunnitellut. Tyypillinen Peltolan kirjoittama ihmiskohtalo siis.
Näiden kahden naisen elämään kirjaimellisesti tupsahtaa remppamieskaksikko Leksa (Aimo Räsänen) ja Hebu (Tommi Raitolehto) Ja mikä hersyvä pari tämä onkaan! Räsänen on ihan elementissään outoja luontofaktoja suoltavana tauluvaraston omistajana, joka nyt vaan on hieman mukana tässä kaverinsa kattofirmassakin. Omituinen höpöttäjä, mutta tavattoman rakastettava hahmo kaikessa kömpelyydessään. Jotenkin aito ja rehellinen mies kuitenkin. Hebu taas on ärhäkkä pölvästi, jolla asiat ovat menneet pieleen ja suhde tyttäreenkin kärsii miehen toilailuista. Selkävaivainen ja äkkiväärä mies, jolla ei myöskään ole tainnut elämä kulkea ihan haaveiden mukaisesti. Osa Leksan jutuista menee tältä ihan ohi, mutta sisimmissään Hebukin on ihan symppis. [Lisähuomiona pitää todeta, että Työviksen pressitilaisuudessa edellisellä viikolla en meinannut tunnistaa Tommi Raitolehtoa lainkaan kun näimme Pässistä pätkän. Okei, istuin hieman kauempana, mutta Klamydia-Veskun näköiseksi maskeerattu mies oli liki tunnistamattmaksi laitettu. Bonusta maskeerauksesta siis. ] Parivaljakko on selkeästi hitsautunut hyvin yhteen monilla työkeikoillaan. Aivan esityksen loppumetreillä näemme myös Samuli Mujeen aika sympaattisena eläinlääkärinä, jonka rinnassa sykkii lämmin sydän.
Sokerina pohjana näyttelijäkaartissa on ihana Auvo Vihro. Kolmessa pienessä, mutta hyvin tärkeässä roolissaan. Kaikkia näitä yhdistää se että he ovat riippuvaisia muista ihmisistä. Kainuunharmaspässi Jokke joutuu jakamaan lampolansa vieraan miehen kanssa, mutta mörököllin perusäijän tavoin alistuu kohtaloonsa. Lampaalla on karvareuhka päässä ja turkisliivit yllä - sekä piikkipohjaiset kopsuttavat tossut. Jokke on sellainen totuudentorvi ja kommentaattori. Lampaan lisäksi Vihro esittää 9-vuotiasta Tinjaa, Hebun tytärtä, joka asuu äitinsä kanssa. Isäänsä ikävöivä pikkuvanha Tinja on hellyyttävä ja oivallinen roolityö. Täysin uskottavasti Vihro näihinkin nahkoihin ui, pinkki reppu ja tennarit apunaan. Kolmas tyyppi on sitten Damir, tuo kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut ja viranomaisia siten pakoileva sellisti. Tähtiä öisin katsellen ja lampolasta exän pyöristyvää vatsaa katsellen mies toivoo tavallista elämää. Jatkuva epävarmuus rassaa. Hellä salakuljettaa miehelle ruokaa, mutta Damir kaipaa muutakin seuraa kuin jörön pässin. Ulkopuolisena Damir esittää tarkkanäköisiä kommentteja Suomesta ja yhteiskunnasta. Hänen mielestään maa on paratiisi - Hebun mielestä kylmä ja asuinkelvoton. Näkökulma-asioita. Itse asiassa kaikki nämä kolme Vihron esittämää hahmoa voivat hieman sivustakatsojina kommentoida aika kärkkäästikin nykymaailman menoa.
Näiden ihmisten puhuma kieli on niin tuttua Peltolaa. Siis sellaista hellän kömpelöä ja naiivin hauskaa. Lämmintä ja tuttua mitä on ollut jo ikävä. Naiset puhuvat yhdessä, eri asioista ja ristiin. Sukupolvien välinen kuilu vai mikä, mutta hyvin arkista. Välillä keskustelu muistuttaa pingisottelua.
Lavastaja Hannu Lindholm ja valosuunnittelija TJ Mäkinen ovat loihtineet TTT:n Eino Salmelaisen näyttämölle kauniin, liki sadunomaisen lavastuksen. Vanha, hieman rapistunut talonrähjä pienine lampoloineen. Kaiken keskellä rikkonainen katto, jonka takana tähdet tuikkivat. Hieman nukkavierua mutta kodinomaista ja pittoreskiäkin. Sinisen ja vihreän sävyt valoissa luovat hämyistä tunnelmaa. Valot siivilöityvät rikkinäisten lasiruutujen takaa ja yhdessä Kyösti Kallion herkällä kädellä suunnitteleman äänimaiseman kanssa luovat seesteisen ja haavemaisen tunnelman. Ensimmäinen näytös loppuu optimistiseen fiilikseen - kyllä asiat järjestyvät. Voisiko tämmöisessä harmoniassa muuta ollakaan? Ja ne lintujen äänet lopussa, viimeistään siinä vaiheessa itketti.
Marjaana Mutasen hykerryttävä vaatesuunnittelu on kuin pisteenä iin päällä. Jakkupukuinen Anita istuu miljööseen huonosti, mutta elämänkolhimat remppamiehet Leksa ja Hebu ovat kuin kotonaan. Ja kaiken kruunaan vihreään eleganssiin verhoutunut Hellä! Arkista ja toimivaa. Nämä ovat tavallisia ihmisiä. Yksittäisenä vaatekappaleena Hebun naisilta lainaama villatakki on mainio, juuri kaikessa epäsopivuudessakin.
Tykkäsin sellaisesta pienestä yksityiskohdasta kun muutamassa kohtaa näytelmää lavalla näkyvistä teksteistä. Tavallaan sellaisia ydinlauseita. Muiden armoilla, jostain aina falskaa, no songs. Toivo ja toivottumuus, niitä käsitellään paljon.
Loppu on siinä mielessä epätyydyttävä että se jättää paljon asioita avoimeksi. Eikä välttämättä ole ihan onnellinenkaan tämä loppu. Toisaalta, tarvitseeko näytelmän aina päättyäkään kivasti? Arvostan sitä että Peltola on tehnyt niin monenlaisia näytelmiä, ja 30. niistä eli Pässi jatkaa kunniakkaasti hienojen suomalaisnäytelmätekstien perinnettä. Suosittelen tätä Pässiä kaikille hyvän laadukkaan teatterin ystäville, mutta ennenkaikkea Peltolan näytelmistä pitäville.
Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti