Mutta vilusta viis, kun esitys lämmittää sielun ja sisuskalut niin oivallisesti! Eeva Saloniuksen kirjoittama ja Ishwar Maharajin ohjaama Leviatan vie meidät matkalle tulevaisuuteen. Maailmaan, jossa ilmastonmuutos on ajanut jäljellejääneet ihmiset pieniin eristäytyneisiin siirtokuntiin. Yhden sellaisen elämää saamme seurata. Pikkuhiljaa tarina alkaa avautua, mutta juuri sen verran kun meille suostutaan näyttämään.
On vallasta luopunut kuningas (huikean hieno Pasi Varjus), joka hieman hassahtaneen professorin oloisena kulkee pyjamassaan ja aamutakissaan itsekseen mumisten. On tämän poika, hirmuliskoihin hurahtanut Sieghild (Alisa Salonen), jolla on päähänpinttymä laivaston rakentamisesta ja sen kanssa purjehtimisesta Etelämantereelle muiden siirtokuntien löytämisen toivossa. On narri/neuvonantaja/henkilääkäri B432 (Valtteri Haliseva), jonka lojaliteetit näyttävät jakaantuneen. On kapteeni B743 (Tuija Lappalainen), johon lie iskenyt silmänsä yksi jos toinenkin. On arkkitehti B983 (Sarianna Sormunen), joka myös on rakastunut. Lisäksi vielä joukko työmuurahaisia (Pia Rostedt, Maria Mäkelä ja Ainu Lindén), jotka vastaavat pääasiassa tanssiosuuksista.
Kenellä on valtaa ja miten hän sitä käyttää? Vanha kuningas käy kuiskuttelemassa milloin kenenkin korviin omaa agendaansa, ja poikansa näyttää olevan pakkomielteiden vallassa. Kapteeni on yksi Sieghildin pakkomielteen kohde, ja laivaston rakennus toinen. Toisia Sieghild komentelee kuin koiria, ja hänen mielenterveytensä tuntuu muutenkin hauraalta ja järkkyneeltä. Näytelmässä on juonitteluja monella eri tasolla ja pikkuhiljaa meille valkenee monia totuuksia. Sieghild käyttää absoluuttista valtaansa alamaisiin, jopa diktaattorimaisesti.
Muoviroskalautalla lähestyvä pakolaisjoukko on uhka, ja yhdyskunnan vähiä resursseja kuluttava, mutta toisaalta siitä porukasta saisi lisää työvoimaa laivanrakentamiseen. Voisiko heistä ottaa vastaan vain osan ja lähettää loput takaisin (mutta minne?). Vaikeita päätöksiä. Väkisinkin ajatukset siirtyvät Välimeren pakolaisveneisiin ja ihmisten onnettomiin kohtaloihin. Kun työmuurahaisten unia kontrolloidaan, niin he pysyvät tyytyväisinä. Mutta mitä jos Sieghildin unia aletaan manipuloimaan? Säännöllisissä psykoterapiaistunnoissa Sieghild ruotii vaikeaa isäsuhdettaan. Katkeruus ja viha tuntuvat toimivan hänen moottoreinaan. Intohimo ajaa hänet lähemmäksi hulluutta.
Tunnelma on välillä hyvinkin hyytävä ja aavemainen, sitä alkaa jo odottaa pelästyksiä joka paikasta. Meksikolaishenkiset Día de Muertos-naamiot päällä tanssiva porukka on yhtäaikaa kutkuttava ja karmaiseva.
Tanssi ja musiikki ovat kumpikin hurjan isossa roolissa Vertigon esityksessä, taas kerran. Valtava Kruununmakasiinin vinttitila tarjoaa hienot puitteet molemmille. On tilaa kadota, ilmestyä ja liikkua isossa mittakaavassa. Musiikkia saamme kuulla monesta eri suunnasta. Maria Nurmelaa on konsultoitu koreografian tiimoilta ja mielenkiintoisesta musiikkielämyksestä vastaavat Ismo Laakso ja Elli Maple. Tanssijat olivat kyllä huikeita! Osa seurueesta palvoo merihirviö Leviatania, ja kulttimenot ovat aika vauhdikkaita, suorastaan hurmoksellisia. Välillä musiikki vie ajatukset merelle ja laivanhylyihin.
Kuten viime vuotisessa loistavassa Orlandossakin, niin nytkin yleisöä liikuteltiin pitkin vinttiä. Taitavalla valosuunnittelulla (Timo A. Aalto) ohjataan katsetta aina sopivasti ja vintti tarjoaa paljon varjoisia sopukoita tukemaan esitystä. Pirita Lindénin steampunk-henkinen puvustus hivelee silmää sinivihreine sävyineen. Alati nouseva vesi on kokoajan läsnä. Pakko vielä mainita Sarianna Sormusen upea maskeeraus! Kalmeankalvakka vanha kuningas ei onneksi paljasta kaikkia salaisuuksiaan kuin vasta lopuksi.
Valmistuuko Sieghildin laivasto ennenkuin vesi on tuhonnut kaiken? Suostuuko Kapteeni hänen kosintaansa? Ja mikä on Vanhan kuninkaan rooli tässä kaikessa? Kutkuttavia tilanteinta ja jännitettä pidetään kyllä loppuun asti, ruuvia kiristäen.
Loistavien näyttelijäsuoritusten Leviatan ei ole kauhean helppo esitys katsoa, koska se haastaa yleisönsä. Taiteellisesti kunnianhimoinen ja kaikkia aisteja tehokkaasti ruokkiva performanssi kannattaa ehdottomasti käydä katsastamassa. Minä pidin, kovastikin, ja toivon Teatteri Vertigolle kymmeniä vuosia lisää. Kyllä Turun seudulla erikoisia esityspaikkoja riittää, ja maailmassa klassikkoteoksia uudistettavaksi! Esitykset loppuvat 15.11. eli vielä ehtii. Ja lämmintä päälle!
Kuvien copyright Ville-Matias Roisko.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti