Vaan miksipä Sademies ei sitten oikein iskenyt minuun? Hirmuisen vaikea tietää. Siis kun kaikki on ihan hyvää ja toimivaa. Silti ajatukseni harhailevat, enkä jaksa yhtään keskittyä Babbittin veljesten seikkailuihin. Georg Malvius ohjaa hyvin ja tarkasti, ja kumpikin pääosan näyttelijä on mies paikallaan. Lari Halme taitaa mulkvistiroolit hyvin ja nytkin hänen Charliensa on itsekeskeinen ja toisia pomottava bisnesmies, joka toki on sotkenut omat autobisneksensä tyystin. Rahantarpeessa kun on, niin isän perintörahat kyllä kiinnostavat, eivätkä tämän ruusut. Halme maalaa roolista juuri niin vastenmielisen kuin sopii odottaakin. Charlien turhautumista ja hikeentymistä (lähinnä veljeensä) on hauska seurata. Tyyppi kyllä onneksi muuttuu ja kokee jonkinlaisen valaistumisen. Tässä prosessissa häntä auttaa autistinen veli Raymond (Risto Korhonen), jonka Charlie kidnappaa hoitolaitoksesta. Ray on tapojensa orja, pilkuntarkka mies, jonka muisti toimii toisissa asioissa kun partaveitsi.
Korhonen on aina loistava lavalla, ja hänen tulkitsemanaan Ray herää henkiin. Alaspäin käännetty katse, vääntyilevät kädet ja eläimelliset kiljahtelut. Täysin uskottavaa. Veljesten yhteisellä matkalla Ray oppii luottamaan, oppii hieman pääsemään irti rutiineistaan ja oppii elämään. Rayn sisällä asuu myös pieni keppostelija.Katsoja oppii lisää veljesten lapsuudesta ja taustoista. Saattaapa siellä herätä pieni ymmärrys Charlien kusipäisyyttäkin kohtaan. Vaikka vaikeaa se välillä on. Vaikka silloin kun Charlie tuiskahtaa veljelleen: Lakkaa käyttäytymästä kun vitun vammanen. Ray on sympaattinen, ja esityksessä on muutenkin paljon lämmintä huumoria. Veljesten suhde on ollut lähinen lapsina, ennen Rayn siirtymistä laitokseen, ja vähän samaan tässä lopussa päästään.
Vaikka Sademies on ennen kaikkea näiden kahden miehen näytelmä, nähdään pienemmissä rooleissa monta hienoa suoritusta. Matti Hakulinen jämäkkänä lääkärinä, Anna Ackerman alati kärsivällisenä Charlien tyttöystävänä, Petra Heinänen useassa roolissa (varsinkin ilotyttö Iriksenä) ja ikisuosikkini Arttu Ratinen kolmessa erilaisessa roolissaan (liipasinherkkänä poliisina, näppäräsormisena baarimikkona ja niljakkaana tohtorina). Tärkeitä rooleja tällä nelikolla.
Esityksen aikana, kun ajatukseni harhailivat, pohdin paljon lavastusta. Mikko Saastamoinen on tehnyt hyvää työtä, ei sillä. Mutta kun videoprojisoinneilla aletaan toteuttaa lavastuksia varsinaisten lavasteiden sijaan, niin tätä trendiä en jaksa aina käsittää. Ei toki Sademies ole yksin tässä, vaan tosi moni nyt syksylläkin nähdyistä esityksistä turvautuu laajamittaiseen projisointien ja valokuvien käyttöön. Onhan se varmaan edullisempaa heijastaa taloja, puistoja ja mitä lie taustalle sen sijaan että siellä olisi oikea, rakennettu lavastus. Mutta milloin tämä trendi menee siihen että kohta kaikki tapahtuu vain projisointien keskellä? Toivon mukaan ei koskaan. Älkääkä ymmärtäkö minua väärin; oli Sademiehessä sitä "ihan oikeaa" lavastustakin, mutta myös aika lailla heijastettua kuvaakin. Missä ei toki ole mitään väärää, mutta herätti tämmöisiä ajatuksia. Siirtyykö teatteri entistä enemmän television ja elokuvien suuntaan, missä green screen-tekniikkaa käyttäen kohta ei tarvita lavasteita lainkaan... Mutta erityismaininta Saastamoiselle pukusuunnittelusta ja varsinkin veljesten Las vegas-puvuista. Huh!
Käsiohjelmasta plussaa. Ainakin tämä katsoja tykkää kun siinä on tekstiäkin, eikä pelkkiä kuvia näytelmästä.
Jotenkin silti, kaikesta sympaattisuudestaan huolimatta, esitys jätti minut kylmäksi. Tai ainakin kädenlämpöiseksi. Vaikka loppu olikin takuuvarma itkettäjä (kyllä mullakin silmään saattoi joku roska mennä) niin silti tässä oli vähän sellaista suuren yleisön kosiskelun makua. Vähän sellaista tirkistelevän sosiaalipornon fiilis tuli. Ehkä esitystä olisi voinut myös hieman lyhentää; nyt 2,5 tuntia tuntui liian pitkältä. Mutta eihän tässä varsinaisesti mitään vikaa ollut, ja ymmärrän hyvin miksi tämä menestyy.
Kuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti