Mistäköhän päästä kehumista oikein alottaisi? Ensinnäkin varmasti upeasta musiikista mitä soittajavelho Kari Mäkiranta loihtii lavan sivustalla koko esityksen ajan. Tämä ÅST:n Jane Eyre ei ole musikaali, mutta musiikki on tosi isossa roolissa kyllä. Niin lauluina kuin ääniefektimäisinä paloinakin. Nautinnollista kuultavaa! Ja eikä Mäkiranta tyytynyt pelkästään soittamaan vaan oli muutenkin tärkeä lenkki esityksessä (välillä mm. jelppien Janeakin puvun vetskarin kanssa). Hän toi Janen ailahtelevat tunteet musiikissa upeasti esille. Tämmöistä lisää teatteriin!
Esiintyjät olivat huikean monipuolisia, vaihtaen roolista toiseen kirjaimellisesti lennossa. Ennenkaikkea Tuuli Heinonen! Keväällä Teakista valmistunut nuori näyttelijä on aivan mielettömän upea lavalla. Se karisma, läsnäolo, ilmeikkyys. Ehkä hänen tulkintansa Janesta on liian räväkkä joillekin, mutta minä tykkäsin. Näin tuodaan hieman pölyttyneet hahmot satojen vuosien takaa tähän päivään. Kun vielä Airaksinen on tuonut tekstiin ihan uusia ulottuvuuksia, niin napakasti replikoiva Jane Eyre saa kyllä naisasiaa julki. Haluaisin nähdä tämän uudelleen monestakin syystä, ja Tuuli Heinosen lavaesiintyminen on yksi niistä isoimmista. Aivan mahtava roolityö! Varsinkin kun Jane avautuu ja purkaa sisimpiä tuntojaan yleisölle, siinä on Tunnetta isolla teellä. Ja pisteet siitä ettei Janea aina esitä hillitty, hallittu ja missinmittainen perustyyppi. Bravo!
Muutkin näyttelijät ovat kyllä vallan erinomaisia. Karikatyyrimäiset hahmot on viety ihanan äärirajoille ilmaisultaan ja ulkoisestikin. Aaro Wichmann on aika hilpeä Rochester, mutta osaa tämä olla traagisen vakavakin. Mutta päällimmäinen vaikutelma kaikista hahmoista on kujeileva ja höpsähtänyt. Minusta Rochester on eri tulkinnoissa usein sellainen yrmy ja pelottava, kunnon goottilainen linnanherra. Nyt hän tuo alussa mieleeni kumipallon, hyvin iloisen kumipallon. Mutta onneksi miehestä löytyy muitakin sävyjä. Toki sitä hieman ihmettelen että hän on aika vässykkä ja naisten vietävissä.
Bror Österlund on huikean hyytävä Mr Brocklehurst (jota seinätkin täristen pelkäävät) ja Samuel Karlsson vaihtaa roolista toiseen näpsäkkäästi. Kajsa Ek on hurmaava Janen koulukaverina Helen Burnsina. Ja tämän pastori sitten ("morjens")! Monica Nymanin kamala rouva Reed ja sympaattinen rouva Fairfax edustavat hyvin erilaisia vanhempia rouvashenkilöitä. Yksi esityksen loistavimpia näyttelijäsuorituksia oli kuitenkin nuoren Lilian Salmen rempseä ja täydellisen aseistariisuva Adéle! Ihanaa energiaa ja japanilaishenkistä lolitamuotia. Wau! Amanda Nyman tekee hienon roolin "hulluna naisena ullakolla" - ja aivan pitelemättömänä pissis-Mary Ingramina, joka koittaa vokotella Rochesteria naimisiin. Tässä esityksessä myös vaihdellaan sukupuolirooleja muikealla tavalla - mm. Samuel Karlssonin kiltti ja erikoinen opettaja Lowoodin koulussa on vinkeä rooli!
Pirjo Liiri-Majavan erinomaisen hieno puvustus on niin kaunista katseltavaa. Ja miten upeat kukkaviitat Janella ja Helenillä onkaan, ankeiden koulupukujensa päällä, kun he haaveilevat paremmasta tulevaisuudesta. Vaatteet komppaavat näytelmän miljöötä ja aikakautta, ja sitten on taas moderneja (Adélen vaatteet!) ja suorastaan räikeitä. Mutta ne sopivat kaikkeen kuin nenä päähän. Mitä upeasti hulmuavia helmoja! Viktoriaanisen pakahduttavuuden lomassa Riversin perheen valkoinen ultramoderni linja on hyvin erilainen. Janen vaatteiden vaihdostakin on tehty hieno ja iso siirtymäriitti elämänvaiheesta toiseen. Ja entä sitten Liiri-Majavan lavastus! Oudon surrealistista ja vangitsevaa. Välillä tuli sellainen tunne kuin olisi lähtenyt Liisan matkaan Ihmemaahan. 1800-luvun viktoriaaninen design yhdistyy johonkin hyvin, hyvin moderniin. Kyllä pidin.
Pakko kehua myös Sabina Segeströmin suunnittelemia kampauksia ja ennen kaikkea meikkejä. Vain mielikuvitus on ollut rajana. Maskeeraus toi mieleeni myös ÅST:n viime vuotisen Hjortin, vaikka tekijä on eri. Sellainen groteski liioittelu. Sopi hyvin tähän. Ja se kiinnostava yksityiskohta, että Jane yksin on suht luonnollisen näköinen siinä missä koko muu sakki on maskeerattu liioitellen. Hieno ratkaisu, joka korostaa Janen luonnonlapsiolemusta.
Tykkäsin niin monista ohjauksellisista ratkaisuista! Kepeää iloittelua (vinhasti ratsastava Rochester, pyörivä lava ja maanisesti soittava pianisti oli hieno kombo) ja hupailua, mutta myös sitä kauhuromanttista puolta. Koko esityksessä on niin paljon pilkettä silmäkulmassa, että mahtaa olla jo koko metsä mennyt silmiiin. Se kontrasti viktoriaanisuuden ja nykyajan välillä on välillä suurta ja välillä raja hiipuu kokonaan olemattomiin. Kaupunkilaisten kauhea vierasjoukko Thornfield Hallissa on aika... värikäs. Ja Riversin sakki voisi olla kuin eri näytelmästä alati kiihtyvine aamukahvirutiineineen. Sepä onkin yksi kiehtovimpia juttuja tässä Jane Eyressä - yllätyksellisyys ja tyylien saumaton sekoitus. Myös koko teatterisalia hyödynnetään hienosti esityksessä, eli tapahtumat eivät todellakaan rajoitus pelkästään näyttämölle. Rochesterin kosiokohtaus on kyllä maailman hellyyttävin ja kömpelöin.
Välillä näytelmästä tulee mieleen musiikilla säestetty mykkäelokuva. Ehkä eniten Lowoodin lasten syömiskohtauksesta, missä tyypit vielä yhtyvät musisointi-iloitteluun lautastensa kanssa. Huimaa! Muutenkaan Lowoodissa ei sallita erilaisten kukkien kukkimista, kirjaimellisesti. Mutta Jane kapinoi ja lukee salaa Neiti Etsivää :-)
Kaikkea ei aina tarvitse näyttää lavalla kirjaimellisesti - Lowoodin oppilaiden ruumiilliset kuritukset on toteutettu hienosti ja hienovaraisesti. Jane Eyre ei saarnaa elämän totuuksia sormi pystyssä. Janen rakas ystävä Helen opettaa että vihaaminen on turhaa. Ja sitä oppia saa Jane vielä muistaa moneen kertaan. Naisasiaa tulee välillä täydeltä laidalta kun Jane innostuu hieman paasaamaan, mutta sekään ei ole sellaista pakkopullaa.
Ennen esitystä ohjaaja Susanna Airaksinen kertoi miten hän itse samaistuu Janeen ja miten hänen mielestään kirja on maailman ensimmäinen feministinen kirja. Romaanihan on varsinainen tyylien sekoitus; goottilainen kummitustarina, kasvukertomus, rakkausromaani... Sitähän se, ja hyvin tämän moninaisen tunnelman on Airaksinen saanut siirrettyä työryhmänsä kanssa myös lavalle. Oikeassa Airaksinen oli myös siinä, ettei sellaisia kirjoja tai näytelmiä ole ihan kauheasti missä nainen on oikeasti pääosassa. Siitäkin syystä nuorten kannattaisi tulla esitystä katsomaan. Tästä ei voi enää klassikon tulkinta tuoreemmaksi ja raikkaammaksi muuttua!
Kielikään ei ole este, sillä lavan päällä ja sivuilla pyörivät tekstitys. Ei tarvita siis edes omaa puhelinta ja mainiota Thea-sovellusta tekstitykseen. Lisäksi bonuksena Åbo Svenskanin sali on yksi Suomen kauneimpia, joten minkä hyvänsä esityksen katsominen siellä on juhlaa! Vaikka näytelmä kesti liki 3 h, niin sen olisi soinut jatkuvan vaikka kuinka pitkään. Esityksessä on iloa ja energiaa, vaikka kaikki sen käsittelemät asiat eivät niin hilpeitä olisikaan.
Summa summarum: erittäin vahva suositus ÅST:n Jane Eyrelle. Tämän raikkaampaa ja paremmin toteutettua versiota näytelmästä ei liene mahdollista nähdä missään. No joo, Bristol Old Vicin ja National Theatren versiointi oli myös uniikki ja todella loistava, mutta se on jo ollutta ja mennyttä. Paras vaihtoehdo on siis suunnata Turkuun ihastumaan Susanna Airaksisen loistotulkintaan!
Kuvien copyright Pette Rissanen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti