En muista että kauheasti olisi kohkattu tästä nimenomaisesta asiasta eli voiko ns. terve näyttelijä esittää elokuvassa vammaista. Ja nimenomaan The Theory of Everything -leffan kohdalla, missä Eddie Redmayne näyttelee Stephen Hawkingia. Jotain herra teki kuitenkin oikein, koska tuli palkituksi likipitäen kaikilla mahdollisilla elokuva-alan pysteillä Oscarista Baftaan ja Golden Globeen. Enemmän tämä representaatioasia oli esillä Redmaynen seuraavassa tähdittämässä elokuvassa eli The Danish Girl:issä. Tällä kertaa cis-mies esitti sukupuoltaan korjaavaa transnaista - ja asia herätti suurta polemiikkia heti alusta asti. Roolitus on monisyinen juttu ja ohjaaja Tom Hooper joutui perustelemaan pitkään ja perinpohjaisesti, miksi rooliin ei palkattu transnaista. Mulla on paljon tuttuja jotka eivät tähän päivään mennessä ole voineet (sinällään loistavaa) elokuvaa katsoa, koska roolitus oli niin pielessä. Oliko se sitä? Minusta ei, mutta...
Tämä on todella haastava kysymys, johon ei kellään tunnu olevan oikein vastauksia. Ymmärrän filmiyhtiöiden, rahoittajien ja muiden vastaavien tahojen haasteet saada mahdollisimman paljon katsojia, ja tehdä siten rahaa. Kyllä suosittujen näyttelijöiden käyttäminen tuo todennäköisesti enemmän väkeä saleihin kun jonkun tuntemattoman. Ja kun moni katsoja on vielä aika konservatiivinenkin, niin veisikö se sitten jonkun osan katsojista pois, jos pääosassa on joku ns. friikki. Valitettavasti kun näin voi joku punaniska leffojen suurkuluttaja ajatella (toisaalta tulisiko semmoinen katsomaan transihmisestä kertovaa elokuvaa muutenkaan, ihan sama kuka tyyppi siinä esiintyy). Mutta ymmärrän kyllä erinomaisesti sen miksei enää Shakespearen Otellon esittäjäksi suvaita kenlälankilla kasvonsa sutannutta valkoihoista näyttelijää. Vähemmistöjen tulisi saada näytellä "omia" roolejaan, eikä niin että valtaväestö vie tämänkin pienen mahdollisuuden antaa oman äänen kuulua. Asia on siis hyvin, hyvin kompleksi.
Illan teemana oli tällä kertaa vammaisen roolin esittäminen. Voiko vammainen ihminen näytellä uskottavasti vammaista roolia? Pitääkö vamman olla tismalleen samanlainen kuin esitettävällä, vai kuinka paljon voidaan soveltaa. Mutta miten ihmeessä voidaan saada katsojat uskomaan, että tämä vammainen näyttelijä on elokuvan alussa terve ja fyysisesti normaali, jopa urheilullinen henkilö? Otetaanko siihen teknologia avuksi ja loihditaan toimivat jalat ja motoriikka CGI:llä? Kuinka paljon ylipäätään maailmassa on vammaisiksi luokiteltavia ihmisiä ketkä olisivat vielä näyttelijöitä. Ja vieläpä jos vaatimuksena on joku tasokin. Itse olen nähnyt teatterin lavalla lyhytkasvuisen, kuuron ja tynkäkätisen, ja useita kertoja pyörätuolissa olevan näyttelijän. Eli kyllä niitä on. Mutta onko päärooleissa, onko elokuvissa, onko Oscar-tasoisissa elokuvissa? Harvemmin tai ei koskaan.
Kun me katsojat saavumme saliin, odottaa estradilla kolme hyvin paljon Stephen Hawkingin näköistä henkilöä, tuoleissa istuen ja meitä tarkkaillen. Kaikilla samanlaiset peruukit, ruskeat puvut ja olemukset. He ovat tulleet roolitustilaisuuteen kilpailemaan pääsystään Stephen Hawkingin rooliin The Theory of Everything -elokuvaan. Estradilla on kaikenlaista apuvälinettä ja härpäkettä. Pian saliin saapuukin casting-pomo, brittienglantia loistavasti puhuva nainen. Tässä roolitusfirmassa uskotaan siihen, että mitä enemmän diversiteettiä näyttelijöissä, sitä enemmän sitä on myös katsojissa. Mutta silti kaikki varmaan ymmärtävät ettei sentään tummaihoinen näyttelijä voi esittää Stephen Hawkingia (jaa miksei? Vaan muistelkaahan sitä kohtua mikä syntyi kun Suomen kansallissankaria Mannerheimia olisi esittänyt tummaihoinen näyttelijä! Colour-blind casting on useimmiten arkipäivää brittiteatterissa - paitsi Edward Albeen perikunnan tapauksessa - mutta ehkä elokuvat eivät vielä pysty tähän.). Voi, tämä olisi ihan kokonaan oman kirjoituksen aihe eli saako näytelmäkirjailija (tai perikuntansa) edelleen määritellä kuka saa näytellä kirjoittamiaan rooleja (yksi erinomainen esimerkki on Waiting for Godot -näytelmä ja sen lukuisat kohut roolituksesta).
Mutta takaisin asiaan. Ja sitten esityksessä aletaankin käydä elokuvan kohtauksia läpi. Yksi "näyttelijäehdokkaistamme" on CP-vammainen, yksi neliraajahalvaantunut ja yksi on mies (!). Siinäpä heidän ominaisuutensa. Roolituspomo siirtyy katsomossa hänelle varatulle paikalleen, ehdokkaille ohjeita sieltä mikrofoniin ladellen. Lavalla on kolme assistenttia auttamassa tilaisuuden onnistumista. Ehdimme katsoa pieniä pätkiä paristakymmenestä elokuvan kohtauksesta, vieläpä kronologisesti, ja esiintyjät pääsevät väläyttelemään kykyjään. Me katsomossa tyrskimme naurusta, mutta usean kerran käy mielessä että saako tälle nauraa. Pilkkaanko vammaisia jos tämä naurattaa? Onko esityksen tarkoitus pilkata elokuvateollisuutta? Vai pidellä peiliä katsojien nenän edesssä? Ainakin tarkoitus on herättää ajatuksia, keskustelua ja toivon mukaan muutostakin asioihin.
Roolittaja on välillä alentuva, holhoava, epähieno, empatiakyvytön, vähättelevä, halventavakin. Useimmiten hän ei varmaan tule edes ajatelleeksi voivatko hänen sanansa loukata koe-esiintyjiä. Tekninen tiimi on kehittänyt erilaisia apuvälineitä, joilla pyörätuolissa oleva näyttelijä saadaan kävelemään ja kaatuilemaan sopivasti - ripustetaan hänet ilmaan! Sielläpä sitten kiikkuu ja apumiehet veivaavat väkipyöristä vauhtia. Absurdia ja hauskaa, mutta samalla traagista. Jokaisella hakijalla on omia vajavaisuuksiaan; yksi on allerginen herneille ja toinen on tullut jätetyksi karuselliin muksuna. Estävätkö nämä saamasta roolia? Mutta onko silti sopivaa että heitä kohdellaan kuin markkinaeläimiä? Roolittaja hokee vaan "interesting performance", ja välillä vinkkailee tekemään hieman enemmän tunteella tai nopeammin.
Monta kertaa esityksen aikana käy mielessä että ovatko nämä "neliraajahalvaantunut" ja "CP-vammainen" oikeasti sitä, vai vain helkkarin taitavia näyttelijöitä. Onko sillä oikeastaan väliä? Tosin sen verran uskottava fyysinen habitus "neliraajahalvaantunella" oli että pakko oli googlettaa. Kone kertoi hänen olevan ihan oikeastikin pyörätuolissa. Muuttiko se tieto omaa suhtautumistani näyttelijään tai hänen roolisuoritukseensa? Ei oikeastaan. Tai ehkä sen verran että nostan hattua hänen heittäytymiselleen.
Meidän katsojien tehtävä olisi valita kuka näistä kolmesta on taitavin suoriutumaan Hawkingin roolista. Roolihan meni oikeassa elämässä täysin terveelle miehelle, joka sitten vain pisti kaikki näyttelijälahjansa peliin, ja muuntui silmiemme edessä valkokankaalla Hawkingiksi. Välillä tätä teatteriesitystä on kyllä vaikea katsoa. Sitä joutuu kyseenalaistamaan omatkin ajattelutapansa.
Minusta kaikki kolme koe-esiintyjää olivat niin hyviä että olisivat menneet täydestä Hawkingista elokuvassa. Mutta nuorta ja tervettä Hawkingia ei kukaan heistä kovin hyvin pystynyt esittämään. Ei edes ns. terve mies. Vai onko itsellä jo niin vahva kuva Redmaynestä roolissa että haluan nähdä hänet?
Haastava esitys kyllä, kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti. Ehdottomasti näkemisen arvoinen. Tämmöisten kantaaottavien esitysten jälkeen olisi kyllä hyvä olla joku keskustelutilaisuus missä pääsisi purkamaan tuntojaan ja jututtamaan tekijöitä.
Esityskuvien copyright Sandra Fockenberger.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti