Tero Saarinen.
Kimmo Pohjonen.
Siinäpä ne kaksi tärkeintä. Kumpikin omalla sarallaan Suomen huippua. Kimmo Pohjosen uraa olen seuraillut enemmän ja vähemmän aktiivisesti 1990-luvun alusta asti, kun olin buukannut Pinnin Pojat soittamaan silloisen työnantajani kekkereihin. Kimmo on vienyt haitarinsoiton ihan omiin sfääreihinsä. Tero Saarisen tanssi- ja koreografin ura on myös vertaansa vailla. Kun kaksi multilahjakasta miestä lyö hynttyyt yhteen ja nappaa mukaansa myös luottomiehet (Mikki Kunttu valo- ja lavastussuunnittelu, Teemu Muurimäki pukusuunnittelu ja Tuomas Norvio äänisuunnittelu) niin mestariteos on siinä.
Aina kun kuulen Kimmo Pohjosen haitarinsoittoa, niin jaksan ihmetellä miten siitä saakaan noin outoja ja monipuolisia ja hienoja ääniä aikaan. Eikä kovin moni muu saakaan. Tämäkin esitys potkaistaan käyntiin mitä kummallisimmilla äänillä. Strobovalot räpsähtävät päälle ja yleisö säpsähtää. Sitten näemme kaksi hahmoa. On vaikea erottaa kumpi on kumpi. Nykiviä, robottimaisia liikkeitä. Kummallakin on oma catwalk, jossa edetä. Pikkuhiljaa toinen etenee lattiatasolla kylkimyyryä, nykivin ja epävarmoin liikkein. Kohti maan ulkopuoliselta kuuluvaa ääntä, joka toisen palkeista lähtee. Mieleeni pulpahtavat monet scifielokuvat. Kuinka maan viimeinen asukas kohtaa avaruudesta tulleen tyypin. Tai kuinka androidi tapaa toisen. Erikoiset vaatteet lisäävät tätä ulkopuolisuuden tai ulkoavaruudellisuuden vaikutelmaa. Kaksi kohtaa, mutta ilmassa on jännitettä, torjuntaa, yksinäisyyttä.
Hiljaisuus on oiva tehokeino monessa asiassa. Ja värikkäiden valojen lomassa yksinkertainen valkoinen valokin on tehokas. Kuten myös tanssiteoksessa pysähtynyt liike. Kaikki nämä saavat meidät katsojatkin pysähtymään. Odottamaan. Odottamaan mitä tapahtuu seuraavaksi.
Tässä kommunioidaan kahden ihmisen/olennon välillä monella eri tavalla. Musikiilla, tanssilla, ja kuulemme myös outoa mölinää, tunnistamatonta kieltä, tai ehkä se on sittenkin universaalia. Yleisö on hypnotisoitu. Välillä liike on kuin hidastetussa filmissä, välillä soitto on infernaalista. Tempo ja intensiteetti vaihtelee. Mikki Kuntun valot ovat aina maagisia, ja niin nytkin. Kaksikko tuntuu leijailevan painottomassa sinisessä avaruudessa. Haitari tuntuu jotenkin toimivan lumoavana tai kontrolloivana tekijänä näiden kahden muukalaisen suhteessa. Strobovalot, Pohjosen pyörivä liike haitareineen ja nykivä soittotyyli johdattavat ajatukset siihen miten elämä kuulemma kuoleman lähellä tuntuu menevän filminauhana silmien editse. Välillä ilmassa on aggressiota, uhoa ja alistamista. Sitten taas herkkää ja kaunista soittoa selällään maaten ja jaloilla ilmaan tanssiliikkeitä tehden. Jotenkin Blade Runner-leffan hengessä. Kuvittelenko kaikki nämä scifiteemat vain päässäni?
Musiikki on pohjosmaiseen tyyliin todella monipuolista. Sen lisäksi että tästä hanurista tulee niitä outoja ääniä, niin sieltä tulee aivan hirveän kauniita melodioita, elektronisia pätkiä, rap/hiphop-tyyliä, intiimejä juttuja, aggressiivista rytmiä ja kaikkea siltä väliltä. Ukulele ja cembalokin käyvät mielessä, ja myös kirkkourut! Jaksaisin kuunnella tätä kyllä tuntikausia, mutta vielä hienompaa on katsoa livenä Pohjosen soittotaiturointia. Miten koko kroppa on aina mukana, ja miten tanssillinen esiintymistyyli nimenomaan tässä Breathissä on! Pohjonen on tosi fyysinen esiintyjä muutenkin. Välillä ei erottaisi kumpi miehistä esiintyy, ellei toisella olisi haitaria. Ja jos on musiikki hienoa, niin sitä on tanssikin. Tero Saarisen liikekieli on muuntuvaa ja joustavaa. Pikkuhiljaa konemainen liikehdintä liukuu pehmeämmäksi ja soljuvammaksi. Jotenkin näiden kahden esittämät roolit vaihtuvat esityksen aikana - alun epävarmasta tanssijasta tuleekin lopussa itsevarman vahva, ja toisinpäin.
Esitys on niin kiehtova. Kahden erilaisen hahmon kohtaaminen, alun konflikti, lopussa ehkä orastava ystävyyskin. Kohtaaminen ja hyväksyminen. Karkeasta kielestä on tullut pehmeää, puolustusasemista on luovuttu, yhdessä on hyvä jatkaa. Tukea toinen toista. Kahdesta tulee yksi. Miten toisella kädellä voi soittaa ja toisella pitää kiinni toisesta. Silmissäni hieman kirveltää tämä intiimi ja kaunis loppu.
Ensi-iltayleisöä palkittiin lisää vielä Tampere-talon aulassa, kun talon toimitusjohtaja Pauliina Ahokas jututti taiteilijakaksikkoa aulassa. Miehet kehuivat kilvan toisiaan. Ja ihan syystäkin. Oli kiinnostavaa kuulla teoksen syntyhistoriasta (kiinalaisilla festivaaleilla) ja teemoista. Lavalla nähtiin ehkä lajinsa viimeiset edustajat, ja miten jokaisella on kaipuu toisen luokse. Saarisen puvussa käytetty huomiokangas oli hyvä lisä siihen miten ihminen haluaa tulla kuulluksi ja nähdyksi. Ja samoin semmoinen fyysisen työntekemisen maku. Päinvastoin kuin Ahokas, minäkään en nähnyt mitään romanttisuutta teoksessa. Eivätkä Saarinen & Pohjonen sellaista olleet tarkoittaneetkaan. Sen sijaan suvaitsevaisuus, toisen kuuntelu ja herkkyyden lisääntyiminen olivat niitä teemoja mitä he tavoittelivat. Miksi se on niin vaikea kohdata toista? "Alone together" -ajatus. Myös dystooppinen maailmanlopun kuvasto oli mielessä teoksen luomisessa.
Porilainen puuronpyörittäjä ja hämäläinen hätähousu kohtasivat - ja siitä seurasi pelkkää loistavaa katseltavaa ja kuunneltavaa. Kiitos molemmille taiteilijoille!
Esityskuvien copyright Mikki Kunttu, Q&A kuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti