Markku Pätilän upea ja yksinkertainen lavastus kiertää ympyrää, kirjaimellisesti. Lavan keskellä on pieni pyörö ja sitä käytetään moneen toimintaan. Paperitehdas herää eloon erilaisine koneineen, ja liike jatkuu ja kuljettaa tarinaa. Välillä lavalle tuodaan isoja (paperi)rullia ja vauhti ei tunnu lakkaavan lainkaan. Tai kun se lakkaa, se lakkaa lopullisesti.
Esityksessä on liikettä ja fyysista ilmaisua tosi paljon muutenkin, ja sitä on ilo katsoa. Niin Oula Kitin taistelukoreografioita kuin Katja Koukkulan ja Jussi Väänäsen tanssikuvioita. Kaunista, välillä tuskaistakin, mutta jatkuvasti tunteisiin menevää. Muutenkin esityksessä on se kauneus ja rumuus jatkuvasti rinnakkain, kuten ilo ja surukin. Sellainen nuoruuden vimma, kiihko ja elämänhalu on nähtävissä tosi voimakkaana. Välillä heittäydytään moderneihin kuviin, kuten vaikkapa mainio catwalk-kohtaus, missä kaartilaiset esittelevät uusia housujaan.
Näyttelijät ovat kaikki niin loistavia että ihan henkeä salpaa. Helmi-Leena Nummela on näytelmän näkökulmahenkilö Sigrid, nuori tyttö joka alun avuttomuudesta ja epävarmuudesta kasvaa kostoa ja päättäväisyyttä tihkuvaksi aatteen naiseksi. Sigrid kokee ikäisekseen liian paljon ja nämä kokemukset vaikuttavat hänen ratkaisuhinsa, hamaan loppuun asti. Nummela rakentaa roolin tosi taitavasti. Hänen Sigridinsä kehittyy ja kasvaa valtavasti niiden muutamien kuukausien aikana mitä näytelmän tapahtuvat kestävät. Hän kapinoi, niin äitiään, kuin koko vallitsevaa yhteiskuntaa ja järjestelmää vastaankin. Herkkää ja kaunista näyttelemistä. Tehtaan tyttöjen joukosta löytyy paras kaverikin, rempseä Maija (Oona Airola) ja tämän ihana perhe räväkkine äiteineen (Ursula Salo) ja ujoine veljineen (Antti Autio). Koska Sigridin oma äiti (jota Eeva Soivio todella antaumuksellisesti tulkitsee) on tiukkapipoinen riivinrauta, ei ole ihme että Sigrid viihtyy paremmin Halmisilla. Kyllä minäkin Halmisille olisin muuttanut mielelläni, koska tässä perheessä lämpö ja välittäminen oikein hehkuu läpi. Ja onko tuo ihmekään kun niin hienot tulkitsijat rooleihin on valittu.
Tehtaalla työskentelee myös raajarikko Lyyti (Eeva Soivio), joka riipaisee tämän katsojan sydänalaa ihan valtavasti. Pomon roolin ottava Saima (Inka Reyes), ompelija Hilja (Vilma Melasniemi) ja reppanamainen Aino-Vihtoriina (Saga Sarkola) täydentävät naiskaartin. Kaartilaiset ovat oikeasti tosi nuoria ja enimmäkseen hyvin viattomia ja naiiveja tyttöjä, joita elämä valitettavasti koulii raskaalla kädellä. Seksiasioistakin keskustellaan, mutta onhan ne aika lailla hupia herättäviä puheita. Naisten näkökulma on näytelmässä hyvin vahvana ja miesroolit ovat enemmän sivussa toimijoita. Sekä Juho Milonoff Sigridin rauhallisena isänä ja Niko Saarela kaartilaisten kouluttajana tekevät inhimilliset ja vahvat roolit.
Jani Rapon äänisuunnittelu ja sävellykset ja Tomi Suovankoskin valosuunnittelu sopivat hyvin yhteen kaiken muun kanssa, ja hienovarainen musiikin vuorottelu sodan äänien kanssa toimi hyvin. Ja Tiina Kaukasen puvut olivat se piste iin päällä! Musiikkia hyödynnetään kyllä hienosti. Koko porukka laulaa, upeasti tottakai, ja monet vielä soittavatkin. Kansanlauluja ja -sävelmiä, meiltä ja Venäjältä, mutta ennenkaikkea ihan vartavasten tähän näytelmään sävellettyjä kappaleita on muutamia. Erityiskiitos näistä. Saisipa tämänkin näytelmän musiikin itselleen jossain muodossa!
Oli kiinnostavaa kuulla Anneli Kannolta hänen omia lähtökohtiaan kirjan kirjoittamiseen eli miksi hän halusi kirjoittaa juuri naiskaartilaisista. Häntä kiinnosti mikä sai naisen tarttumaan aseeseen ja pukeutumaan housuihin. Varsinkin housuasia oli ehkä vieläkin radikaalimpi kuin ampuminen. Ja siitä otetaan lavalla kyllä hersyvällä tavalla kaikki irti lavalla! Historia toistaa hyvin itseään: vuonna 1918 rangaistiin naisen mallin ylittäneitä naisia ihan samalla tavalla kuin vuonna 2018. No, Suomessa ei ehkä enää teloiteta ketään, mutta kyllä rankaisua tulee jos poikkeat ruodusta. Kanto oli myös hyvin vaikuttunut miten perehtynyt aiheeseen koko näytelmän työryhmä oli. Mutta mustasukkainen omasta tekstistään Kanto ei tunnusta olevansa. Kaikki kunnia erinomaisesta dramaturgiasta kuulemma ohjaaja Maijalalle! Komppan tätä! Pieniä nimimuutoksia ja sellaisia tekstiin on tullut selvyyden takia. Valitettavasti (näin lukijan kannalta) Anneli Kanto ei aio enää palata vuoden 1918 tapahtumiin omissa kirjoissaan.
Raskas aihe ja raskas näytelmäkin, ja kuten päätellä voi, ei tällä tarinalla ole kovin onnellista loppua. Raakaa peliä, alusta loppuun. Mutta raskaudesta huolimatta tätä oli ilo katsoa. Kaikki pelasi todella taitavasti yhteen, pienintä yksityiskohtaa myöten. Pieni on kaunista tälläkin kertaa.
Esityksiä on 19.5. asti ja voin suositella enemmän kuin lämpimästi. Ihon alle menee ja itkettää tämäkin 1918-teemainen esitys. Ja muistakaa esitysten poikkeuksellinen alkamisaika (iltaesitykset klo 18). Luvassa on vielä pari kiinnostavaa keskustelutilaisuuttakin esityksen tiimoilta. Sen verran hehkutusta tämä on tainnut saada että kevään liput loppunevat piakkoin!
Esityskuvien copyright Marko Mäkinen, muut omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti