Hypnoottinen Pekka Kuusiston ja Itä-Helsingin musiikkiopiston nuorten viululahjakkuuksien loihtima musiikki, Seela Sellan ja Tero Jartin vähäeleisen tyylikäs esiintyminen, absurdit ja monitahoiset kohtaukset, Teemu Nurmelinin käsittämättömän hieno valosuunnittelu ja uskonto-symboliikka sulautuvat kaikki yhteen transsinomaiseksi kokemukseksi. Tässä lillutaan jossain normaaliuden ja tuonpuoleisen välitilassa. Josta ei halua palata ehkä enää takaisin.
Ei ole suinkaan sattumaa että tätä esitetään nimenomaan ja vain sunnuntaisin. Esityshän on liki uskonnollinen kokemus ja korvaa paremmin kuin hyvin jumalanpalveluksen. Ainakin tämmöiselle kirkosta eronneelle. Timo K. Mukan suhde uskontoon oli monimuotoinen ja Tabussa on paljon uskonnollista kuvastoa. Tämä esitys luottaa enemmän visuaalisuuteen ja äänimaisemaan kuin puhuttuun tekstiin. Sitä on nimittäin minimaalisen vähän. Mutta ei sitä tarvitakaan, koska tämä puhuttelee erinomaisesti näinkin.
Ehkä yksi komeimmista kohdista oli kolmen rälläkän (?) muodostama kolmio, joka sinkosi kipinöitä valkoiseen suojapukuun verhoutuneen Seela Sellan päälle. Meteli ja kipinäsuihkut olivat huumaavat. Jumpe se näytti hienolta. Muutenkin ne siirtyvät valotspotit, ja valojen ja varjojen tehokas yhteiskäyttö oli hienoa katsottavaa. Jaksan edelleen ihmetellä myös miten kukaan jaksaa seistä käsivarret suorina sivuillaan niin kauan kun Jartti jaksaa. Respect! Ja Seela Sella määrittelee nimityksen teräsmuori ihan uudelle tasolle.
Sekin on hienoa kun ohjaaja/dramaturgi Smeds oli rennosti alussa lavan reunalla istuen toivottamassa kaikki tervetulleiksi ja pyysi ettei kukaan räpläisi puhelimiaan esityksen aikana. Ei kaikki katsojat varmaan ajatelleet kuka se tyyppi siellä sellasia höpisi. Mutta onneksi viesti meni perille ja puhelimen valoja ei näkynyt.
Ellei muistini minua totaalisesti petä niin silloin 2015 esityksessä istuimme aluksi pitkään pimeässä ja oli hiljaista. Nyt istuimme pimeässä, mutta Kuusisto loihti viulustaan erilaisia ääniä ja musiikkia. Eipä ainakaan katsojien tarvinnut empiä alkoiko esitys jo, vai oliko joku tekninen vika (viimeksi taisi olla ilmassa sellaisia epäilyitä...). Myös lopun armollinen hiljalleen kajastava valo avatuista ovista palautti arkeen lempeästi. Moni taisi ihmetellä kun lopussa ei taputettukaan. Aplodit olisivat rikkoneet esityksen luoman taikapiirin liian tehokkaasti.
Tabun nähtyäni maailma tuntuu taas hetkellisesti siedettävältä paikalta. Kiitos Kristian Smeds ja työryhmä. Lämmin kiitos Kansallisteatterille, että Tabu palasi pieneksi ajaksi takaisin ohjelmistoon.
Kuvien copyright Ulla Jokisalo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti