En oikein tiedä mitä tästä sanoisi, joten siksi jutun kirjoittaminen on viivästynyt viikkokausia. Kun joku esitys on poikkeuksellinen, hyvässä tai huonossa, niin siitä on vaikea kirjoittaa mitään järkevää. Menee helposti vain siihen ylistykseen, että tässä oli kaikki hyvää. Mutta kun tässäkin tapauksessa asian laita on juuri niin. Poikkeuksellinen esitys, ja nimenomaan hyvässä.
Lisäbonusta Hurmeelle runsaista Shakespeare-viittauksista!
Heini Maaranen on yksi Suomen huippuja mitä tule nukketeatteriosaamiseen, mutta eipä nämä lavastushommatkaan tai pukusuunnittelupuoli tunnu vieraalta kentältä. Sen verran rosoisen kaunista jälkeä saamme nähdä; vaatteissa pieniä kalevalaviitteitä mm. solkien muodoissa. Ja Tieran itämaiset haaremihousut ja pieni liivi! Varsinkin saamelaishenkiset puiset pelottelunuket, joita katosta lasketaan karkottamaan vihulaisia, tekivät vaikutuksen. Myös valoista vastasi yksi Suomen parhaista eli Kalle Ropponen. Välkkyviä, kylmävaloisia loisteputkia, sinihohtoista kuutamoa, hienoja heijastuksia.
Roolitukset toimivat kyllä loistavasti, mutta en vähempää odottanutkaan. Koska mikään tavallinen ei riitä, niin toki Lemminkäisiäkin pitää olla kaksi. Tomi Alataloa on tullut nähtyä isoissakin rooleissa (mm. Hamletin nimiroolissa ja Nummisuutarien Eskona), joten sujuupa tämä hunsvottimaisen Fleming-Lemminkäisenkin esittäminen mieheltä mainiosti. Alatalon honkkelimaista olemusta ja notkean fyysistä ilmaisua hyödynnetään taitavasti. Välillä nuoren hirven koikkelehtimista muistuttava liikunta täyttää hetkittäin koko lavan. Oivana vastaparina toimii Marja Salon Lemminkäinen, joka on se järkevämpi ja hillitympi puolisko (tosin vähän angsti-teinimäisenä). Fyysisesti Lemminkäisen jako kahtia toimii myös, koska Salo on taas Alatalon rinnalla varsin eri kokoluokkaa. Hahmon eroavaisuuksia korostetaan siis myös näin.
Aisaparina tällä duolla on aseenkantaja Tiera (Antti Pääkkönen), joka on imenyt oppejaan itäisiltä mailta. Sieltä on tarttunut matkaan yhtä jos toista osaamista ja outoja tapoja, käärmeenlumoamisesta rukousasentoihin. Avicennan ylistystäkään ei ole unohdettu! Välillä Tieran puheeseen tulee se tietynlainen hurmemainen nuotti (josta tykkään kauheasti). Enkä nyt tarkoita veristä, vaan Hurmemaista. Tieran K-runo saa ihan ansaitusti väliaplodit. Muutenkin yleisö on jo ekassa ennakossa ihan pähkinöinä! Miten sitten jatkossa...
Ema (Kristiina Halttu) on synnyttänyt nämä Lemminkäiset, ja toimii koko jengin johtajana. Ai mikä jengi, kysytään siellä? No, tämä Lemminkäisten klaani ryöstelee, huijaa ja puijaa ja diilaa väärennettyjä miekkoja. Tuoteväärennöstä muinaiseen tapaan. Vastavoimana ketkusakille toimii kutkuttavan ihastuttava Louhivuori, jota Cécile Orblin antaumuksella tulkitsee. Joka kerta kun hän ilmaantuu kultalameepöksyissään lavalle, niin huomio siirtyy siihen suuntaan. Alkuperäisen Louhen lailla hahmo on alkukantaisen sensuelli ja räväkkyydessään väkevä kuin hirvi. Tulee jotenkin mieleen Voldemort Harry Pottereista; hänenkään nimeä ei saa ääneen mainita. Tai erään skottilaisen näytelmän... Tosin tämä Louhivuori on hekumallisen hurmaava, jonka esikuva ilmenee petolintumaisina piirteinä ja äännähdyksinä.
Jotenkin tämä Lemminkäinen on vahvasti naisten näytelmä. Vahvoja naisia on nimittäin Eman ja Louhivuoren lisäksi Tieran puoliso Tuira (Terhi Panula) ja Fleming-Lemminkäisen vaimo Kyllikki (Saara Kotkaniemi). Lopulta Kyllikki keksii ovelan juonen, väsyttyään miehensä kynnysmattona toimimiseen ja anoppinsa vähättelyyn: Louhivuoren organisaation kaappaus Pälkäneellä! Mutta mitä muut tuumaavat tästä ideasta? Loppu on historiaa, veristä sellaista (ja taas Shakespearelta ammennettua; Coriolanus tuli mieleen puolien vaihtamisesta, ja aika monta muuta näytelmää verisestä lopusta).
Näytelmässä on kalevalaisia elementtejä tottahan toki; Tuonelan joutsenkin nähdään lipumassa lavan poikki. Mutta vaikutteita on monesta muustakin. Shakespearen Macbeth-noidatko siellä lietsovat ja riekkuvat? Macbeth kummittelee näytelmänä mukana monessa kohdassa ja Hamletista Kuolla, nukkua; niin, nukkua! ja kenties uneksia? -pätkä... Shakespeare-fanille tämä oli siis todellinen aarreaitta koko näytelmä!
Perisuomalainen kännikohtauskin pitää mukana toki olla! Mutta sitten on moderniakin meininkiä; surffaamisesta hiphop-henkiseen musisointiin. Tour de ski ja hirvenhiihdot. Burleskia lavashow'ta mihin muusikot yhtyvät. Nokkelia liitoksia uutta ja vanhaa. Ihana sekametelisoppa kaikenlaista, mistä tarkkasilmäinen ja -korvainen katsoja saa poimia täkyjä kuin rusinoita pullasta. Ja toki ensi-ilta oli taktisesti Kalevalan päivänä.
Lemminkäinen on niin runsas ja rikas, että siitä riittää katsottavaa useammaksikin kerraksi. Itse ainakin haluan nähdä tämä uudelleen, ja uudelleen, ja uudelleen. Esitykset onneksi jatkuvat syksyllä, eli jos et onnistunut saamaan lippua tälle keväälle, niin syksylle sitten! Toki keväällekin on hajapaikkoja vielä, kannattaa kurkata Kansallisteatterin sivuilta. Näytelmätekstiä saa muuten ostaa kanssa; siitä kiitos!
Aivan loistava veto koko työryhmältä, ja erityisesti yleisnero Juha Hurme ansaitsee aplodit seisaallaan. Bravo!
Haastattelu oli antoisa ja hersyvä, rönsyten käsittelemään myös "oman elämänsä performanssitaitelija" Ior Bockia ja "sekopäisen huuhaan aateliin" kuuluvaa Sigurd Wettenhovi-Aspaa. Hurmetta lämmittää kuulemma hautaan asti se, että rakennusyritys Lemminkäinen meni mukaan Bockin Lemminkäisen temppelin kaivauksiin. En koskaan osallistunut Bockin Suomenlinna-opastuksiin itse, mutta muistan kyllä hyvin nuo Lemminkäisen temppelin kaivaukset ja Bockin huuhailut. Liki koko haastattelu on nähtävillä Kansallisteatterin FB-sivuilla - kannattaa katsoa, hauskaa ja informatiivista.
Kuvien copyright Tommi Mattila, paitsi Lavaklubin kuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti