Tulin juuri kotiin Sirkku Peltolan käsikirjoittaman ja ohjaaman uutuusmusikaali Tytöt 1918 ensi-illasta. Olo on voipunut, hämmentynyt, surumielinen, ja sanalla sanoen aika sekava. Mitä tästä kolmituntisesta spektaakkelista voisin sanoa? Tätä on odotettu kauan ja hartaasti, maistiaisia kuultu ensimmäisen kerran jo aikaa sitten. Paljon odotin, paljon sain - mutta ihan erilaista mitä oikeastaan luulin saavani.
Eeva Kontu on tehnyt loistavaa musiikkia aiemminkin, ja niin tekee nytkin. Tykkäisin vielä enemmän jos tykkäisin hiphop/rap-tyylisestä. Mutta kun se on niitä harvoja musiikkigenrejä (reggaen ohella) mistä mä oikeasti en tykkää lainkaan. Onneksi tässä oli muunkinlaista kamaa. Yksi sellainen Popeda-henkinen manserockrypistus (Minkä irti saa), voimaballadeja (kuten vaikka Lumen paino), upeita musikaalibiisejä (Sadan vuoden päästä, Housut), ja muuten vaan biisejä mistä tykkäsin (Kumoon, Punalikan kihlat). Ja sitten niitä mitkä ei ihan kolahtaneet. Mystisesti Kun jumala jätti Tampereen kuulostaa paikoitellen hyvin samalta kuin Viita 1949-musikaalin biisi Liian lähellä maata. Mutta kyllä näitä kuuntelee, toisista tykkää enemmän, toisista vähemmän. Jotenkin näin musikaali Hamiltonin jälkimainingeissa en kuitenkaan voi välttyä joltain samankaltaisuuksilta, vaikkei musiikki niin samanlaista olekaan. Ehkä se on se hiphop-tyyli? Tytöt 1918-maistiaisina kannattaa kuunnella Lumen paino ja Sankarihautajaiset.
Heikki Salon lyriikat sen sijaan. Ymmärrän että rap/hiphop-musiikissa riimit ovat ehkä vieläkin oleellisemmat kuin normaalissa musikaalimusiikissa. Ja Salo on hirmuisen hyvä lyriikoiden kirjoittaja, on ollut sitä jo vuosikymmeniä. Mutta silti riimit eivät aina toimineet, ainakaan joka biisissä. Vähän naiiveja, myötähäpeääkin aiheuttavia. Odotin että myös biisien sanoituksissa nämä naiset olisivat olleet kaiken keskiössä. No ovathan he, mutta jotenkin liikaa miesnäkökulmaa sanoituksissa silti on. Pitäisi kuulla uudelleen pelkkää musiikkia ja sanoja tarkempaan analyysiin.
Koko musikaali alkaa tyttöjen esittelyllä - kukin pukee lavalla olleen vaatemytyn päälleen ja kertoo nimensä, ikänsä ja mahdollisen kuolintapansa. Heti kättelyssä kerrotaan siis loppuratkaisut; eipä tartte miettiä esityksen aikana, että miten kullekin henkilölle mahtaa lopuksi käydä. Paljastus: suurimmalle osalle näistä meidän päähenkilöistä käy huonosti, tai vielä huonommin. Mutta kun esityksen pääaiheena on punaisten naiskaarti ja sisällissota, niin ei sitä mitään ruusuisia loppuja voi kukaan odottaakaan. Siis että kaikki nämä päähenkilöt jäisivät henkiin ja sulhotkin palaisivat terveinä rintamalta. Vaikka tässä on sellainen eskapismi-kohtaus, kun Aaltosen kenkätehtaalta löytyy punaiset pikkukengät, ja Rauha haaveilee ihanista kesähäistään sulhasensa Villen kanssa. Seuraa unenomainen irrallinen tanssinumerokohtaus (Suvihäät), jossa vaaleanpunaiset hattarapilvet ja ilotulitukset säkenöivät kilpaa ylisöpöjen kukkamekkojen kanssa. Pakoa arjesta, pakoa sodasta, pakoa kaikesta.
Tavallaan ymmärrän alkuratkaisun, ja ehdin jo suurimman osan unohtaakin eli sikäli kaikkien kohtalot tulevat yllättäen. Mutta tulee silti mieleen, että en minä dekkareistakaan lue loppuratkaisua koskaan ensimmäisenä. No joo, ei tämä ole dekkari mutta silti.
Lavalla on porukkaa, herranjee miten paljon. Toisaalta TTT:n suuri näyttämö on nimensä mukainen, joten kyllä sinne väkeä mahtuu. Emmi Kaislakari on loistava Rauha, hyvin naiivi ja nuori ja sinisilmäinen. Rauha ei liity housukaartiin, kuin vasta loppumetreillä. Emmin ääni ja lavakarisma ovat ihan omaa luokkaansa, ja taaskin saatoin ihastuksesta mykkyrällä ihailla hänen työtään. Välillä olisi tehnyt mieli huutaa katsomosta että älä ole niin lapsellinen! Toinen ikisuosikkini on Eriikka Väliahde. Tämän Martta on järkevä, jämäkkä ja pitää tunteensa kurissa. Taas kerran hienoa työtä.
Yksi kiinnostavimmista henkilöistä on Sigrid (Siikri), jota nuori nätyläinen Marketta Tikkanen antaumuksella tulkitsee. Sigridin tarina on kirjasta poiketen siirretty Valkeakoskelta Tampereelle, osaksi tätä muuta porukkaa. Sigrid on alussa voimakastahtoisen äitinsä jyräämä, niin joota hokeva ujo rassukka, mutta kyllä sieltä lopuksi jämäkkyyttä löytyy. Yhdessä vaiheessa Sigrid ja Lempi menevät kovistelemaan tehtaanjohtaja Vikströmiä, mutta sitten se kosto ei tunnukaan miltään. Sigrid pelkää omaa vihaansa. Tarinan edetessä Sigrid kasvaa ja kehittyy - ja lopulta menettää toivonsa. Mutta enää hän ei nöyrry ja alistu, ei edes vankileirillä.
Näiden tyttöjen elämä on ankeaa, epäreilua ja kovaa raatamista, mutta myös iloa ja pienistä asioista nauttimista. Samanlaisia ajatuksia siellä on kuin tämänpäivän teinitytöillä. Poikia, vaatteita, uusia kenkiä. Sen sijaan ahtaasti asuminen, ainainen nälkä, syöpäläiset ja köyhyys sekä fyysisesti raskas työ eivät ehkä resonoi ihan jokaiselle nykykatsojalle, niille nuoremmille ainakaan. Siksikin tämä on tärkeä teos - tuodaan ne sadan vuoden takaiset tapahtumat nykykatsojalle, ja nykynuorelle. Veikkaan että erityisesti nuoret katsojat tämän musikaalin löytävät.
Miesroolejakin on, tottahan toki, vaikka tämä musikaali naisista kertookin. Olisi kyllä ollut ihan mielenkiintoista nähdä esitys kokonaan ilman miehiä, mutta ehkä se olisi sodasta kertovasta teoksessa liikaa. Tai ainakin liikaa toivottua. Vaikka ei se sota tässä kuitenkaan ainoa teema ole. Tavallisten tyttöjen unelmista, haaveista, elämästä, toiveista tässä kerrotaan. Ajankohta nyt sattuu olemaan kevät 1918 ja paikkana Tampere.
Kolme tuntia on aika pitkä aika, ja varsinkin liki koko toisen näytöksen kestävä taistelu on ehkä hieman liian pitkitetty. Huomasin vasta esityksen jälkeen, että jaossa olisi ollut korvatulppia. Edempänä istuville varmaan ihan tarpeen, koska kasirivilläkin melkein olisi tarvittu. Ehkä Kalle Nytorpin äänisuunnittelussa voisi taisteluääniä hieman vaientaa - kyllä se viesti menee perille ilman katsojien kuulovaurioitakin. Lisäksi strobovaloja tulee taistelussa jatkuvalla syötöllä, niin että yhtään migreeniin taipuvat ihmiset saavat olla varuillaan. Useamman ennakkojan katsoneen olen kuullut saaneen päänsäryn tämän jälkeen. Sinällään kyllä Eero Auvisen valosuunnittelu on hienoa katseltavaa, eikä onneksi lankea pelkkien punaisten valojen käyttöön, mikä olisi kovin helppo ratkaisu. Auvinen on suunnitellut myös välillä aika päällekäyvät videoprojisoinnit. Niistä tuli välillä mieleen niin Pink Floydin The Wall elokuva (marssivat aseet) kuin neuvostohenkiset propagandajulisteet. Välillä ehkä olisin keskittynyt enemmän itse näyttämön tapahtumiin kuin vahvoihin projisointeihin.
Joonas Mikkilän kapellimestaroima 7-henkinen bändi on tällä kertaa soittamassa yläilmoissa eli lavan vasemmalle puolelle viritetyllä korkealla parvekkeella. Perinteisen livemusiikin lisäksi kuulemme myös osan valmiiksi ohjelmoituja juttuja ja efektejä tietokoneelta. Hyvin soitto sujuu! Ja tästä musiikista on tulossa myös tallennetta, myös CD:nä, eli kuuntelu jatkuu kotioloissa. Tälle mä nostan erityisesti hattua, että kun tehdään kotimainen uusi musikaali, niin sitä (tai ainakin parhaita paloja) on mahdollista kuulla myös jälkikäteen. Ja vaikken ihan kaikesta musiikista pitänytkään niin haluan silti kuunnella tätä ilman näyttämön tapahtumia. Keskittyä pelkästään siihen musiikkiin. Onneksi se on keväämmällä mahdollista.
Lavastus oli aika mestarillista vanhalta konkarilta Hannu Lindholmilta. Isot vanhat valokuvat vanhoista puutaloista saivat uuden elämän valtavissa liikuteltavissa seinäelementeissä. Muutenkin vanhoja valokuvia on käytetty esityksessä kivasti. Erityisesti Finlaysonin valtavan kutomosalin kuvan intregoiminen osaksi esitystä toimii loistavasti. Ja Aaltosen kenkätehdas! Tykkäsin kauheasti myös vanhojen erimaalaisten sotarekrytointijulisteiden kavalkadista! Marjo Kuuselan koreografiat istuvat saumattomasti tähän isoon sakkiin. Taitavia tanssikuvioita ja monipuolista liikettä. Ja monenlaista liikettä.
Muutoin esiintyjien vaatteet ovat aika värittömiä, siis sinertävää, harmaata, ruskeaa, mutta Rauhan punainen villatakki pistää iloisesti silmään. Ja toki kesähäätanssiaiskohtauksessa pukusuunnittelija Marjaana Mutanen saa irrotella ihan kunnolla. Muutoinhan univormut ja tehtaantyttöjen vaatimattomat kuosit noudattelevat sadan vuoden takaista vaatetilannetta hyvin. Valkoiset aluspaidat naiskaartilaisilla kuin kuorolaisillakin tuovat kontrastia siihen muuten aika tasaiseen värimassaan.
Punaista väriä käytetään kyllä hyvänä tehokeinona niin valoissa, vaatteissa kuin taustakuvituksessakin. Toimii.
Paitsi lopussa. Viimeisenä biisinä kuultava Sadan vuoden päästä on se minkä tästä musikaalista kuulin ensimmäisenä, viime toukokuun pressitilaisuudessa. Hieno biisi silloin ja hieno biisi nyt. Ja se tapa millä tämä on lavalla toteutettu, upean Nuorisokuoro Sympaatin kanssa, saa vieläkin kylmät väreet selkäpiihin ja tipan silmään. Tämä oli se mitä odotin, ja onneksi lopuksi sen sain. Toisaalta olisin halunnut hihkua ja itkeä ja fiilistellä mukana täysillä koko kolmituntisen, mutta nyt tyydyin vain katsomaan tapahtumia rauhallisena penkiltäni. Paitsi tässä lopussa.
Hattua nostan työryhmälle. Tämä musikaali on ollut valtava voimanponnistus ja pitkäaikaisen työn tulos. Ei ollut ihan sitä mitä odotin, mutta haluan silti nähdä tämän uudelleen.
Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti