Näytelmässä seurataan kahden nuoren naisen kohtaloa vuoden 1917-1918 tapahtumissa. Heidän tarinansa kietoutuvat yhteen Turun kaduilla ja tehtaissa, varakkaiden kivitaloissa ja itsenäisyyden alkumetreillä. Turku on läsnä kolmantena tärkeässä roolissa.
Köyhä saaristolaistyttö Aina tulee Turkuun, töihin tehtaalle ja asumaan Raunistulan köyhiin työläishökkeleihin. Mutta tuleekin lähtö. Onneksi hän saa uuden paikan vauraasta Kiven perheestä. Cecilia-rouva on hienoa ruotsinkielistä yläluokkaa, joka elää suojattua elämää miehensä kanssa. Ymmärrystä työväestön vaatimuksiin ei ole. Kumpikin naisista on tavallaan vankina ja janoaa vapaaksi. Kumpikin haluaa myös kauniita asioita elämäänsä. Cecilia on yhteiskuntaluokkansa lisäksi vielä miehensä kultaisessä häkissä, rakkautta janoten. Runojakaan ei saisi lukea. Naisten kohtalot kulkevat rinnakkain yhteiskunnan muutosten kanssa. Vastoin kaikkia odotuksia Aina ja Cecilia ystävystyvät. Koska naisten ei ole hyvä liikkua yksin kaduilla näin epävarmoina aikoina, he vierailevat yhdessä mm. eläinmuseossa. Mutta kun tositoimet alkavat 1918, ei moiselle luokkarajoja ylittävälle ystävyydellekään ole enää tilaa.
Vapaudenkaipuisen Aina Jonssonin rooliin hellävaraisen riipaisevasti näyttelevä Mari Naumala on oivallinen valinta. Samaanaikaan herkkä ja sitkeä, kuin saaristolaiskasvi, jonka juuret ovat tukevasti maassa. Taipuu vaan ei taitu. Runollisesti puhuva tyttö tuntuu selviävän mistä vain. Sitten tulee työmies/agitaattori Jussi Raivio (sopivan krouvi Jukka Kittilä), joka pyyhkäisee tytön jalat alta. Sofia Molin on ihastuttava Cecilian roolissa. Sirkuttava ja helkkyvä nauru korostaa häkkilintumaista vaikutelmaa. Cecilia on jumissa elämässään, ja mattoon kääriytyminen tai seiniä päin kävely havainnollistaa tätä taitavasti. Molin on hurmannut minut joka roolissaan mitä aiemmin olen nähnyt.
Siinä missä Aina on aktiivinen tekijä, on Cecilia passiivinen sivustaseuraaja. Kyllä hänkin koittaa irrottautua ja lähteä, mutta haasteellista se on. Sanoohan Mannerheimkin että naiset pysykööt kyökeissään. Siinä ei paljoa auta että on nuorempana metsästänyt ja ratsastanut. Paremmin Cecilia varmaan asetta käyttäisi kun hänen hieman tumpula miehensä (Akseli Hannula).
Koko taitava näyttelijäporukka tuottaa kuoromaisesti erilaisia ääniefektejä; raitiovaunusta Aurajokeen. Näytelmässä on hauskoja mykkäfilmimäisiä kohtauksia (voikapina!) ja muutenkin hienoja joukkokohtauksia. Onhan se aika mahtavaa kun näyttelijät ja yleisö pääsee yhdessä laulamaan Kansainvälistä! Ainan työväkiystävinä nähdään myös kaksi vahvaa persoonaa: Hilma (Janna Haavisto) ja Heta (Outi Sippola).
Jussi Virkkumaan hienot projisoinnit ja Jarkko Forsmanin valosuunnittelu pelaavat yhteen upeasti. Varsinkin teknojytkytyksen, savun ja vilkkuvien punaisten valojen säestämät taistelukohtaukset huimaavat. Myös Heini Maarasen pelkistetty ja toimiva lavastus tuo sadanvuodentakaisen Turun estradille. Niin tehdasmiljööt kuin merenrannatkin. Maiju Tainion ja Riikka Mäntymaan puvustus on kauniin ajanhenkinen ja tuottaa iloa silmille.
Kiitos koko työryhmälle itselleni taas hieman erilaisen näkökulman tarjoamisesta näihin tärkeisiin sadan vuoden takaisiin tapahtumiin. En tiedä pitääkö näytelmän alussa sanottu "Vuonna 1917 Turku oli Suomen vallankumouksellisin kaupunki" paikkaansa, mutta oli todella kiinnostavaa päästä kurkistamaan asiaan myös Turun suunnasta.
Esitykset jatkuvat 3.2. asti, ja suosittelen lämpimästi hankkimaan liput. Värit ovat vapauden ei ole pelkästään historiafaneille, tai Anni Mikkelssonin tarinankerronnasta tykkääville, vaan kaikille erittäin hyvin tehdyn teatterin ystäville.
Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti