Kaikesta huomaa että esityskertoja on takana jo reipas määrä. Porukka on hyvin hitsautunut yhteen, ajoitukset ja muut tekniset jipot (joita tässä näytelmässä siis piisaa) toimivat ja kaikki sujuu kuin tanssi. Tai niin hyvin kuin se nyt tämmöisessä voi sujua, kun kaiken on tarkoitus mennä hieman pieleen. Asiaa auttaa kun yleisö on niin hyvin mukana kokoajan, jo heti alun yhteisjumpasta alkaen. Lisäksi kaikki yhdessä ulvomme naurusta katsomosta mukaan vedetylle avustajalle, joka ei saa edes työkalupakkia maasta. Mutta silleen hyväntahtoisesti toki.
Nyt ollaan seuraamassa Pohjois-Pohjanmaan Polyteknisen Draamaseuran esitystä Murha Havershamin kartanossa, vuosi on 1922 ja tämä epäonninen näyttelijäporukka onnistuu kyllä vetämään kaiken tavattomalla hurmiolla. Kukin kykyjensä mukaan...
Konkari Pertti Sveholm vastaa ohjauksesta, joka toimii vallan oivallisesti. Jokainen esiintyjä pääsee vuorollaan parrasvaloihin ja näennäisen huonosti näyttelevät tyypit loistavat kyllä. Tämä on näytelmä missä lavastus ja sen tekninen toteutus on erityisen tärkeää. Ilmeisesti speksit ovat aika tarkat, koska näkemissäni versioissa (tämä on jo neljäs teatteri missä kyseisen näytelmän siis näen) mennään aika tarkkaan samannäköisellä lavastuksella. Kiitos Jyrki Seppä onnistumisesta tällä saralla Oulussa. Lavastuksen lisäksi myös puvustus on Sepän käsialaa, ja siinäkin ollaan klassisella linjalla. Toimii. Äänisuunnittelu (Jari Niemi) ja valaistus (Jukka Kyllönen) toimivat erittäin tarkoituksenmukaisesti ja viihdyttävästi, kuten kuvaan kuuluukin.
Millainen oli sitten oululainen näyttelijäensemble? Erittäin hienossa vedossa. Mika Nuojua poskiinsa puhaltelevana hovimestari Perkinsinä toi tuulahduksen vanhan ajan palvelukulttuurista silmiemme eteen. Mainio suoritus! Murhattulla miehellä eli Charles Havershamilla (Timo Reinikka) on hieman epäkiitollinen rooli, koska hän on aika paljon pois näyttämöltä. Mutta sitäkin loisteliaammat ovat hänen sekä lavalta poistumisensa - että sinne paluunsa. Ajoituksen mestari!
Thomas Colleymoore (Mikko Leskelä) ja Cecil Haversham (Joose Mikkonen) ovat jatkuvasti tuokkanuottasilla, ihan kirjaimellisesti. Onhan toinen murhatun miehen veli ja toinen tämän morsiamen veli. Sekavaa suhdesoppaa? Sitäkin... Loistavaa näyttelijäntyötä kummaltakin. Erityisesti miellyin Mikkosen tapaan vetää roolinsa överiäkin överimmaksi. Harrastajanäyttelijän kaikki mahdolliset kliseet hyödyntäen. Siis kun ammattilainen näyttelee huonosti näyttelevää harrastelijanäyttelijää... Ja liekö pöyheämpää kampausta enää lavalla nähty kuin tämä Thomasin töyhtö? On tällä mieletön alteregokin: Havershamin hullu letkunheiluttaja!
John Cleesemäinen olemus on aina plussaa komediassa, ja varsinkin farssissa. Siitäpä täydet pisteet Janne Raudaskoskelle, joka tarkastaja Carterina pääsee revittelemään kunnolla. Suupielestä salavitiä puhumisen mestari. Florence Colleymoorena säteilee Elina Keinonen, joka taitaa myös dramaattiset diivan elkeet. Tätä tuuraamaan joutuu Heli Haapalainen, joka vetääkin sitten sellaiset Kesil-kiekaukset antaumuksella että oksat pois. Huikea roolityö! Humaltuva tuuraaja vie Sinol-päissään pisteet kotiin. Kun plari leviää yleisön joukkoon ja sitä sitten keräillään pitkin penkkiriviä... Osallistavaa teatteria parhaimmillaan :-)
Loistava ensemble täydentyy valo- ja äänimiestyypillä (Aki Pelkonen), joka kadonneen Popeda-levynsä lisäksi joutuu etsimään sisäistä komedienneään Florencen tuuraajan tuuraajana. Aivan huikea suoritus kaikenkaikkiaan. Mieshän suorastaan sukeltaa rooliinsa täysin rinnoin. Varsinkin kun kyseessä on korostuneen maskuliininen äijä, sellainen roudarin perikuva.
Koko porukka tekee kyllä pistämättömän upeaa työtä ja kaikkien näyttelemistä on ilo seurata. Hienoa! Näin tehdään onnistunut komedia. Kaikki antavat hyvin toisilleen tilaa ja tukevat toistensa työtä. Tekstille ja erityisesti sen ajoitukselle annetaan aikaa ja taukoja, eikä rynnätä vaan kiireellä läpi. Silti tässäkin vauhdissa hengästyy. Esimerkiksi Cecilin ja Thomasin miekkailukohtaus mykkäelokuvamaisine musiikkeineen on slapstick-viihdettä omimmillaan.
Esityksiä on jäljellä enää joulukuun puoliväliin, eli nyt kannattaa kiiruhtaa varaamaan omasi. Tämä naurupommi kannattaa tulla katsomaan hieman kauempaakin. Usko pois. Agatha Christiekin tulisi.
Ensivisiitti viihtyisään Oulun kaupunginteatteriin oli siis sittenkin menestys. Kaksi kiinnostavaa esitystä, joista toinen ei nyt täysillä kolahtanut, mutta toinen sitäkin enemmän. Tulen toistekin!
Esityskuvien copyright Jussi Tuokkola, teaterikuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti