Fauni on selkeästi yhden ihmisen pitkäaikainen unelma ja sen täyttymys. Teemu Alanen on tehnyt kaikenlaista muutakin elämässään (mm. kouluttautunut liikennelentäjäksi ja toiminut pokeriammattilaisena), mutta unelma omasta musikaalista toteutui nyt vihdoin lokakuussa. Hattua nostan koko tekijäporukalle, ja ennenkaikkea Teemulle, että tämmöinen suurtuotanto on saatu aikaan.
Teemu Alasen, Joni Pitkosen ja Tony Sikströmin säveltämä ja Alasen sanoittama musiikki oli aika kevyttä ja ei-niin-vahvasti mieleenjäävää. Jotenkin sitä toivoisi että musikaaleissa olisi elävä orkesteri musisoimassa, mutta tällä kertaa mentiin nauhoitetulla ratkaisulla. Musiikki kuului kovin hiljaisesti, ainakin omalle paikalleni siihen johonkin viidennen rivin keskelle. Mutta ymmärrän kustannussyyt; ei ne ranskalaisten nettipokeripelaajien luottokortitkaan loputtomiin riitä (käsiohjelmassa kiitetään siis pääosin ranskalaisia pelaajia esityksen "epäsuorasta rahoituksesta". Minua ajatus hykerryttää ihan kamalasti... että Alasen Teemu investoi pokerivoittojaan musikaaliin on aivan mahtavaa). Laulujen sanoitukset ovat välillä hauskoja, välillä koulutyttömäisen naiiveja, ja välillä riimit toimivat paremmin ja välillä eivät. Lainailtukin on vähän sieltä ja täältä, vai ehkä riimi "peikkokulta, pimeys vie hengen - kasveilta" on kunnianosoitus Reino Helismaalle. Vähän sellaisella kieli poskessa -meiningillä mennään enimmäkseen. Kyllä mä tässä ehkä jotain Sondheim-kaikuja olin huomaavinani. Musiikissa siis, ei lyriikoissa.
Esiintyjäkaarti on harrastelijaporukkaa, semiammattilaista ja alaa jonkin verran opiskelleita tai opiskelevia. Useimmilla on takana kursseja ja koulutusta mm. Suomen Teatteriopistossa. Lisäksi on iso joukko nuoria tanssijoita ja avustajia. Laulajina parhaimmistoa olivat heittämällä loistava Teea Yrjälä (Hämähäkkikuningatar) ja Antti Kerosuo (Keijukylän vanhin/Ihmisusi Dalkar sekä sympaattinen Peikko - joka tosin ei puhua pukahtanut). Myös Sanni Lehto (Perhotar) vakuutti äänellään ja karismallaankin. Pääpari fauni Tulensielu (Teemu Alanen) ja keiju Kultasydän (Maria Halinen) on kyllä söpö pariskunta, joilla on vähän keskinäistä kemiaakin. Fauniveljekset Sisukas (Arvo Jean-Michael Saarinen) ja Ohrakas (mainio Teemu Sytelä) ovat hyvin erilaisia, mutta kumpikin on aika sympaattinen tyyppi.
Faunissa oli suuria tunteita ja suuria tapahtumia; niinhän sitä fantasiatarinoissa tuppaa olemaankin. Peikko on tosi symppis ja kohtalonsa surettaa minua suuresti. Jotenkin mun sympatiat oli enemmän muutenkin näiden pahisten ja muiden puolella, en tiedä mikseivät keijut niin koskettaneet. Ei ne kai koskaan... Hämiskuningatar kaksine tanssivine pikkuhämähäkkeineen oli kyllä aivan huikea. Mutta miksi ei keiju ja fauni voisi olla yhdessä. Kylläpäs voi!
Disa Kamula vastaa ohjauksesta. Vähän napakkuutta olisin esitykseen kaivannut, mutta se saattoi olla vielä ensi-illan tilanne. Välillä jäätiin junnaamaan pitkiksi ajoiksi niin ettei lavalla tapahtunut oikeastaan mitään. Näitä kohtia voisi reilusti lyhentää. Niina Rajaniemi on tehnyt monipuoliset koreografiat ja sen lisäksi Arvo J-M Saarinen näyttävät taistelukoreografiat. Kyllä niitä kelpaa katsella. Eeppinen taistelukohtauskin muuten nähtiin. Välillä kyllä tunsin palanneeni ala-asteaikoihin ja katsovani koulun kevätjuhlan näytelmää...
Oskari Löytösen lavastuksessa mentiin projisointien maailmaan. Eli itse lavalla ei ollut oikeastaan mitään, muutamaa kiveä lukuunottamatta. Lavalla oli iso peilimäinen levy johon sitten heijastettiin liikkuvaa kuvaa ja muita visualisointeja (joista vastasivat Marko Vierimaa ja Diego Lopez). Ei ehkä toiminut niin hyvin kuin odotin (ennakkomainonta käytti aika ylistäviä sanoja) mutta näillä mennään.
Esityskuvien copyright Riikka Ala-Hulkko/Roihu Inc ja loppukiitoskuva on oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti