Olisin varmaan muutenkin mennyt tätä katsomaan, mutta koska musiikista vastaavat vanhat YUP-miehet eli Petri Tiainen sävellyksistä ja Jarkko Martikainen sanoituksista, niin se toimi minulle tosi isona porkkanana. Eikä tarvinnut pettyä miesten musiikkiin. Se oli monipuolista ja monipolvista, vaihdellen afrikkalaisista sävyistä (Jokainen Korhonen on Afrikasta) aina kantrihenkiseen rallatukseen monenlaisista pätkätöistä (Camelia en osta -katso ja kuuntele video siitä). Ja esimerkiksi Mikko Töyssyn vetämä Monet kovat kännit (sen videonkin voit katsoa) riipaisee tehtaiden ja tuotantojen lakkauttamista käsittelevällä tekstillään. Ja saa muuten hillittömän väliaplodit!
Räsymattoja pesevät naiset kertovat samalla millainen on suomalainen nainen, ohhoh (Suomalainen nainen)! Ja siitä heti jatketaan kuulemaan millainen on sitten se mies eli Suomalainen mies on sorretuin (upeasti Matti Leinon tulkitsemana). Kyllä mä kuulen niitä YUP-vaikutteita, kaikenlaisia koukkuja ja jippoja. Sekä todella osuvia, iskeviä ja hauskasti riimitettyjä sanoituksia. Moni biisi voisi olla YUP:n nostalgialevyltä tai Martikaisen soolotuotantoa :-)
Ari Nummisen ja Kirsi-Kaisa Sinisalon ohjaama näytelmä tarjoaa hieman erilaista näkökulmaa Suomi100 juhlintaan. Nyt ei käydä kronologisesti Suomen historiaa, merkkihenkilöitä ja tapahtumia läpi. Periaatteessa ehkä joo, mutta ei sitten kuitenkaan. Kaikkien sotiemme veteraani (Pekka Heikkinen) toimii oppaanamme ja kertojanamme koko esityksen ajan. Eri sodat, niin Suomen käymät kuin muuallakin maailmassa soditut, väijyvät koko ajan taustalla. Sotaveteraanit, sotaa pakoon lähteneet, sotalapset. Mutta ei tämä esitys mihinkään sota-asioihin vellomaan jää, mutta se toimii hiljaisena muistutuksena siitä miten paljon sodat maailmaa ja yhteiskuntaa muovaavat.
On niitä suomikliseitäkin, mutta pienehköinä ripauksina. Maitokärryillä paikalle rahdattu ja tuohella vuorattu puhujapönttö on mainio! Muuten esityksessä pohditaan suomalaisuutta, millaisia olemme, mistä tulemme ja minne menemme. Samaani ja tiedemies selostavat näitä käsi kädessä. Esityksessä pohditaan enemmän nyky-Suomea ja millaista täällä on elää vuonna 2017. Mutta juuria ja perinteitä unohtamatta. Ja kurkistetaan myös tulevaisuuteen kun mummot ja papat valtaavat koko maan... Muistisairaudet on meidän tulevaisuus. Vai onko? Tämä esitys ei ole jatkuvaa hilpeää hilipatihippaa, vaan aika pessimistisen oloinenkin välillä. Onneksi mies tulevaisuudesta eli Otto Rantanen tuo pienen optimistisen tuulahduksen tullessaan! Koko tunneskaala on kyllä käytössä.
Eira Lähteisen Sibelius-monumentistä muistuttava lavastus vanerisine kaarielementteineen ja Jari Vuoren upeasti hehkuvat valot luovat hyvät raamit. Taidokas ja monimuotoinen näyttelijäjoukko muuntautuu nopeasti poliitikoista maahanmuuttajiin ja vanhainkodin asukkaasta toimittajaksi. Ei voi kun hattua nostaa. Ja koska henkilöhahmoja on kauhean iso määrä niin pukuja myös. Anne Laatikainen on pieteetillä suunnitellut nämä monenlaiset asut. Sitten tässä on hirveän hilpeitä ja näyttäviä tanssikoreografioita (kiitos Ari Numminen!).
Lavan vasemmassa laidassa frakeissaan soittava kolmihenkinen bändi (Antti Paranko, joka vastasi myös laulujen sovituksesta, Lauri Malin sekä William Suvanne) taitaa kaikki mahdolliset (ja mahdottomatkin) instrumentit. Erityisesti tykkäsin kun mukana oli paljon huilua!
Teksti on hyvin ajankohtainen ja sisältää sopivassa suhteessa yhteiskuntakritiikkiä ja huumoria. Möllöströmmi kansanedustaja Mikko Matikka (Mikko Töyssy) haluaisi mieluummin jakaa kondomeja kuin karkkia tummahipiäisille virpojille. Jo mainittujen Alitalon, Leinon, Heikkisen, Rantasen ja Töyssyn lisäksi estradilla nähdään myös Lotta Huitti, Maiju-Riina Huittinen ja Anneli Ranta. Koko 8-henkinen poppoo on niin laulu- kuin tanssitaitoistakin!
Esityksessä kuultiin hieman myös Sibeliusta ja suomalaista runouttakin. Kalevalaa, Jylhää ja loistava Jorma Etton Suomalainen vuodelta 1964! Joka alkaa osuvasti näin:
Suomalainen on sellainen joka vastaa kun ei kysytä,
kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään,
sellainen joka eksyy tieltä, huutaa rannalla,
ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen:
metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.
Olin katsomassa esitystä arkipäivän matineassa ja yleisössä oli paljon vanhempia ihmisiä sekä myös iso joukko maahanmuuttajataustaisia nuoria. En tiedä mikä heidän suomenkielentasonsa on, ja kuinka paljon dialogista ja muusta he saivat irti. Mutta selkeästi reaktioista päätellen Matti Leinon näkeminen näyttämöllä herätti tunteita. Samoin jos naiset olivat vähemmissä vaatteissa. Ja kaikki maahanmuuttaja- ja pakolaisroolit.
Se on selvinnyt aiemmin
ja pärjää vastakin
vaikka nuori on ja sijainti
niin kovin syrjäinen
Kiitos kovasti koko Hämeenlinnan porukka. Oli myös hurjan kivaa kun väliajalla odottikin yllättävästi leivoskahvit! Hämeenlinnan teatteriin on aina tosi kotoista tulla.
Kuvien copyright Tapio Aulu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti