Ja olen enemmän kuin tyytyväinen valintaani, sillä tätä on teatteri parhaimmillaan. Tämmöisten esitysten jälkeen palautuu usko, jossei nyt ihmiskuntaan, niin ainakin taiteen ja teatterin voimaan ja mahdollisuuteen. Sen verran väkevä näytelmä tämä oli. Veikkaan ettei lopussa löytynyt kuivia silmiä koko katsomosta.
Puolalaisen Tadeusz Slobodzianekin Meidän luokka sai ensi-iltansa Lontoon National Theatressa 2009 ja se on tekijänsä tunnetuin näytelmä. Eikä ihme. Minuun se ainakin iski kuin moukari. Ohjaaja Satu Rasila ja vahvat näyttelijät loihtivat suorastaan inhorealistisen kuvauksen ihmisten luonnosta. Miten pitkälle sodan varjot ja ihmisten tekojen vaikutukset ulottuvatkaan.
Katsojat istuvat harmailla laudoilla verhotussa kopissa. Kuin valtavassa ladossa. Ilmassa leijailee pöly ja osa valoista tulee ulkoapäin. Eli latovaikutelma on liki täydellinen. Markus Tsokkinen ansaitsisi lavastus-Oscarin tästä yksinkertaisen nerokkaasta luomuksesta. Alkaa jo hieman ahdistaa kun ne ladon ovet lävähtävät kiinni... Käsiohjelmassa kerrotaan hieman näytelmän tositapahtumiin perustuvia taustoja (ja toki hieman teatterin kotisivuillakin) ja ladolla on iso osansa tapahtumissa. Upea Kalle Ropposen valosuunnittelu ansaitsee myös kunniamaininnan. Myös äänisuunnittelulla ja musiikilla (Kristian Ekholmin käsialaa) on tärkeä ja iso osansa tunnelman luomisessa. Kauheasti mitään rekvisiittaa ei tarvita, ne kengät lavalla riittävät. Ja miten hirveän tunnelatauksen saa aikaan matkalaukullinen kenkiä tai silmälaseja.
Meidän luokka seuraa siis yhden koululuokan taivalta vuodesta 1935 aina vuoteen 2003 asti. Pikkulapsista aina viimeisen kuolemaan. Kymmenen lasta, nuorta, aikuista, vanhusta. Millaiset kohtalot kullakin on, toisilla lyhyemmät, toisilla pidemmät. Luokan oppilaista osa on juutalaisia, osa katolisia - ja siinä on se tekijä.
Tapahtumat käydään läpi neljäntoista oppitunnin aikana. Näytelmä alkaa rentona ja iloisena; lapset ovat hieman vallattomia, kertovat isänsä ammatin ja mitä he haluavat itse tehdä isona. Tutustuvat toisiinsa. Omaa kurkkua jo kuristaa, kun tietää mitä tuleman pitää, ainakin osalle näistä (käsiohjelma vihjaa lisää kunkin kohtalosta kertomalla hahmojen syntymä- ja kuolinvuodet). Kyläläiset sattuvat asumaan juuri sellaisessa paikassa mikä toimii vuorotellen saksalaisten ja venäläisten hallinnoimana sodan aikana. Tunnelma alkaa muuttua jo hyvin pian.
Se kuuluisa kysymys: "mitä minä olisin voinut tehdä?" kuullaan muutamankin kerran. Niinpä. Mitä kukaan olisi voinut tehdä noina aikoina... Yksi pojista, juutalainen Abram (Samuel Karlsson) muuttaa (onnekseen) Amerikkaan ja lähettää kirjeitä luokkatovereilleen. Totuus monen kohtalosta selviää hänelle vasta vuosien kuluttua. Wanda Dubiel, Susanna Haavisto ja Seela Sella tekevät niin riipaisevat roolit kukin että oksat pois. Markus Riuttu on riipaiseva Jakub, Timo Torikka, Jukka Rasila ja Matti Onnismaa aiheuttavat puistatuksia. Seppo Maijala ja Raimo Grönberg samoin mutta hieman eri tavalla. Kaikki ovat huikean upeita.
Meidän luokka on yhdenlainen kuvaus ihmisluonnosta, miten tämmöistä tapahtui, ja yhä tapahtuu. Tavalliset ihmiset sulkevat silmänsä, katsovat toisaalle, ottavat jopa itse tapahtumiin osaa. Miten kukaan voi nukkua hyvin yönsä hirmutekojen jälkeen. Oli se sitten ihmisen ilmiantamista, tappamista, tai vain silmien ummistamista. Miten purjehdusonnettomuudessa menehtyminen koskettaa näytelmän henkilöä enemmän kuin sodassa kuoleminen tai ladossa palaminen?
Tämä näytelmä ei sovi heikkohermoisille, vaikkei mitään ihan graafisen väkivaltaista tai rajua nähdäkään. Mutta se tunnelma on saatu hetkittäin jo niin uhkaavaksi ja synkäksi, että sen voi melkein nähdä ja koskettaa. Sanat riittävät. Kun kuvaillaan sitä miten savuun tukehtuneet kuolleet, äiteihinsä takertuneet lapset, piti väkisin irroittaa toisistaan, niin vihan/vilunväristykset menevät pitkin kehoani. Tuntuu niin pahalta fyysisestikin.
Aivan loistava näyttelijäporukka esittää parastaan. Oli sitten kyseessä uhri tai syyllinen, niin kaikki pistävät tunteensa ja taitonsa täysillä peliin. Toisia tekisi mieli ottaa syliin ja halata kunnolla, toisia tekisi mieli mennä ravistelemaan. Pohdin syyllisyyttä ja syyntakeettomuutta. "Tässäkö elämä oli?". Mitä on totuus ja ketä varten se on? Tuntevatko tekijät katumusta?
Kun Abram luettelee liudan sukulaisiaan, jotka jäivät Puolaan, niin itkettää. Lista on loputtoman pitkä. Mutta lopussa, kun hän luettelee lapsiaan, lapsenlapsiaan, näiden lapsia ja puolisoita, niin sekin lista on todella pitkä. Kyyneleet valuvat valtoiminaan, vielä nytkin kun kirjoitan tätä reilun viikon myöhemmin. Vaikka niin moni kuolikin, jotkut pelastuivat ja jatkoivat elämäänsä jälkeläisten kautta. Elämän jatkuminen tuo kuitenkin pienenpienen murusen toivoa.
Vaikka tämä on rankka aihe ja rankka näytelmä, niin suosittelen sitä erittäin lämpimästi ihan jokaiselle. Sen katsominen palkitsee, vaikka yli kolme tuntia suljettuna latoon näiden ihmiskohtaloiden kanssa ahdistaakin. Yksi syyskauden helmiä suomalaisessa teatterikentässä. Kiitos Espoon teatteri!
Kuvien copyright Yeahia Eweis
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti