Niin joo. Tämä Royal Ballet'n versio Mary Shelleyn Frankenstein -romaanista on koreografi Liam Scarlettin ensimmäinen kokopitkä baletti. Lyhyempiä teoksia mies on toki tehnyt aiemminkin. Niistä olen ainakin nähnyt lyhyen Viscera-teoksen. Mulla ei ollut oikein mitään odotuksia, siis esimerkiksi miten tämä vertautuu muihin Frankenstein -versioihin. Moni tuntui vertaavan Danny Boylen ohjaamaan muutaman vuoden takaiseen teatteriversioon. No oli tämä tosi erilainen. Tämä keskittyi hyvin paljon Victor Frankensteiniin, ja tämän suhteeseen/romanssiin Elizabethin kanssa. Herran luoma hirviö jää vähän statistiksi, mikä on suuri harmi, sillä tässä olisi ollut mahdollisuuksia vaikka mihin. Olio on meinaan paljon kiinnostavampi hahmo ja tarjoaa enemmän esimerkiksi kehitystä persoonana.
Tarinahan on tuttu: eksentrinen lääketieteen opiskelija päättää kuollutta äitiään surressaan kokeilla kuolleiden henkiin herättämistä, mutta tuloksena onkin hirviö. Pelästynyt Victor ajaa luomuksensa pois, mutta tämä jäljittääkin "isänsä" takaisin Geneveen ja palaa piinaamaan ja kostamaan. No Victorin rakkaimmathan siinä kärsii, tottakai.
Laura Morena tanssii Elizabethin roolin. He ovat Victorin kanssa varttuneet yhdessä (ja esityksen alussa heidät nähdäänkin lapsina) ja suhde syventyi rakkaudeksi vasta myöhemmin. Federico Morelli on sitten Victor. Haastattelussa hän puhuu miten paljon Victor ikävöi äitiään. Ja osittain varmaan juuri läheisen kaipuu ajaa Victorin tuhoisalle matkalle luomaan uutta elämää, tai ainakin herättämään vanhaa elämää henkiin. Nämä kummatkin jäävät jotenkin vaisummiksi, taustalle, vaikka Victor onkin lavalla melkein koko ajan.
Hirviön upean roolin tanssinut Steven McRae tulkitsee roolihahmoaan rakkaudennälkäiseksi. Olio ei muuta kaipaa luojaltaan kuin rakkautta ja hyväksyntää, mutta Victor vain torjuu tämän. Musikaalisuus on iso osa balettia, erityisesti McRaen mielestä Scarlettin baletteja. Baletin taiteellinen johtaja Kevin O'Hare naureskeli väliaikahaastattelussa miten Steven on esittänyt paljon prinssejä ja nyt on luvassa hieman erilainen rooli. Ja ihan tunnistamattomaksi mies onkin maskeerattu. Olion puku on groteski kaikkine arpineen ja muineen, ja se jättää myös paljon paljasta pintaa (ja ihoonkin on maalattu arpia). Ja harmikseni ihana punainen tukkakin on peitetty arpisen kaljun alle, pöh.
Kaikki tanssivat todella hienosti, tottakai. On näyttäviä joukkokohtauksia palvelusväen, lääketieteen opiskelijoiden ja tanssiaisvieraiden esittäminä. Victor tanssii anatomiasalissa upean soolon. Tykkäsin kauhesti myös Victorin pikkuveljeä Williamia esittäneestä Guillem Carbera Espinachista, mikä iloinen nuori mies hörökorvineen ja leveine hymyineen. Ja loistava tanssija! Tällä oli lastenhoitaja Justinen (Meaghan Grace Hinkis) kanssa ihania duettoja. Sellaisia elämäniloisia. Ehkä siksi kummankin ankea kohtalo tuntui vielä kurjemmalta, koska sitä heidän pursuavaa elämäniloa oikein korostetaan. Vielä vaatteillakin: William kirkkaanpunaisissa.
Victor ja Elizabeth myös tanssivat yhdessä, vaikka Victor onkin vajonnut jonkinasteiseen synkkämielisyyteen kotiin palattuaan. Ja kaikkea tätä Olio kyttää puun takana, vaanii kaikkia... Eniten minua kyllä koskettaa Olion tanssi. Hän koittaa imitoida Victorin liikkeitä, ja alun kömpelyys vaihtuu sulavammaksi. Steven McRaen tanssi on väkevää, ilmaisuvoimaista ja kaunista. Kun hän tanssii yksin ja kun hän tanssii Williamin kanssa. Victorin opiskelukaveri Henry (ihan hirveän hyvä Alexander Campbell) on tullut tämän kanssa Geneveen ja tanssii myös upeita pieniä sooloja.
Kolmannessa näytöksessä Olio tanssii hienon dueton myös Elizabethin kanssa. Heidän tanssinsa onkin intohimoisempaa ja dramaattisempaa kuin Victorilla ja tuoreella vaimollaan. Ehkä kuitenkin kaikista koskettavin on lopussa tapahtuva Olion ja Victorin tanssi yhdessä. Olio hakee hyväksyntää ja rakkautta, mutta Victor on kykenemätön siihen. Kasvojen ilmeet ja koko liikekieli on niin riipaisevan kaunista, että taas saa kaivaa nenäliinoja esiin. Hetkellisesti Victorkin antautuu tanssimaan, ja luoja ja luomus saavat yhdessä aikaan upean elämyksen. McRae on fysiikaltaan liki täydellinen. Mutta loppu, se on niin riipaisevan kaunis ja surullinen, että sydän meinaa pakahtua.
Lowell Liebermannin säveltämässä musiikissa oli niin rauhallisempia, romanttisiakin sävyjä, ja sitten taas sopivan hurjaa, synkkää ja dramaattista. Erityisesti kun oli Olion vuoro tanssia. Kun Victor ja Elizabeth ovat lapsia ja nuoria ja vastarakastuneita on musiikki sen mukaisesti kevyttä ja ilmavaa. Hirviön luomishetkellä on sitten suuria tunteita musiikissakin. Illan kapellimestari Koen Kessels sanoi väliaikahaastattelussa että musiikki on teknisesti aika vaativaa ja koska esityksellä on pituutta liki 3 tuntia (toki kahden väliajan kanssa) niin se vastaa neljän konserton peräkkäistä soittamista. Ja valssikohtaus on puhdasta Tsaikovskia, pienenä kunnianosoituksena baletin mestarisäveltäjälle.
Lavastuksesta ekstramaininta John MacFarlanelle, meinaan hienolta näyttää. Sama heppu on suunnitellut myös taianomaisen kauniit puvut. Tykkäsin kovasti siitä miten esimerkiksi muilla lääketieteen opiskelijoilla oli pliisut pastellisävyiset tai hailakat asut, mutta Victor oli mustissa. Ja sama korostui Williamin syntymäpäivillä, taas vieraat olivat vaaleissa, juhlasankari punaisessa ja isoveljensä kokomustissa. Kolmannen näytöksen häätanssiaisissa on vieraidenkin puvuissa väriä; tummaa punaa, tummaa vihreää ja tummaa liilaa. Ja hääpari valkoisissa. Ja sitten häihin ilmaantuva Olio, punaisissa housuissa ja takissa, ihan kuin korvaten Williamin niillä. Miten hän soluttautuu tanssimaan häävieraiden joukkoon! Ja saa Victorin pikkuhiljaa sekoamaan.
Jo esirippu (tai se väliverho) on upea pääkalloineen ja Victorin muistiinpanokirjoituksineen - ne on siihen heijastettu. Toisen näytöksen alussa kallo vielä kääntyy katsomaan yleisöä. Kolmannen näytöksen alkaessa kallo on saanut lihaksia ympärilleen, ja silmänkin, ja on siten vielä hurjemman näköinen. Sade ja tuuli on tehty projisoinneilla ja äänillä. Projisointeja on muutenkin aika paljon. Myös Ingolstadin yliopiston anatomianluokka on todella hieno paikka, pieniä yksityiskohtia myöten. MacFarlanen naapuri sattui keräilemään kaikenlaisia kapistuksia ja viktoriaanisen ajan teknisen näköisiä vimpaimia, ja lainasi niitä tähän. MacFarlane halusi saada Steven Spielbergmäistä tunnelmaa.
Esityksessä nähdään myös erilaisia silmänkääntötemppuja muutamia, esimerkiksi kun Victor rakentaa luomustaan, ja miten se yhtäkkiä muuttuukin eläväksi! Siinä kyllä kipunoi ja räiskyy kun olio herää henkiin.
Näissä ROH-balettitaltioinneissa on ihana bonus, kun on haastatteluja ja kaikkea ekstraa ennen ja jälkeen esityksen ja väliajoilla. Darcey Bushell ja Ore Oduba jututtavat niin tanssijoita, illan kapellimestari Koen Kesselsiä, säveltäjä Lowell Liebermannia, baletin taiteellista johtajaa Kevin O'Harea kuin toki Liam Scarlettiäkin. Osa on nauhoitettu etukäteen ja osa livehaastatteluja. Tämä esitys on muuten taltioitu edellisellä viikolla eli 18.5. Jos kiinnostaa nämä haastattelut, niin taitavat kaikki olla katsottavissa kotisivuilla.
Tämä on tainnut saada aika ristiriitaisia kritiikkejä, mutta minä pidin ihan kauhean kovasti.
Valokuvien copyright Andrej Uspenski (ekat 3 ja vikan) ja Tristram Kenton (loput), paitsi Dave Morgan Victor & Elizabeth -kuva ja Emma Kauldhar Olio & Elizabeth -kuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti