Kaikki lavalla on harmaata. Lavastus on iso loisteputkien valaisema horisonttiin kapeneva tunneli ja siinä on yksi osio mikä liikkuu poikittain. Kuin joku sivusuuntainen hissi. Sen myötä tavaroita ja ihmisiä tulee ja menee, vaikka on siinä tunneliputkessa kauheasti kahvattomia sivuoviakin kulkemiselle. Ihmiset ovat harmaissa maastovaatteissa, tai miesten puvuissa, maihinnousukengissä tai hopeanvärisissä pikkukengissä. Noidat ovat ihonvärisissä trikoissa. Lady Macbethin asut ovat sitä samaa harmaata sävyä, mutta varsin mielenkiintoisia. Jotkut jutut toivat mieleeni 80-luvun vaatteetkin. Tässä käytettiin paljon loisteputkivalaistuksen lisäksi stroboja. Pahimmat tapot ja väkivallanteot tehtiin pimeän ja valoisan välillä vuorotellen, tai stroboissa.
John Heffernan on aina ilo nähdä teatterin lavalla, ja niin oli tälläkin kertaa. Hänen Macbethinsä oli jotenkin vähäeleinen, ja reppanankin oloinen. Kerran ärjyi vaimolleen, ja toki oli kykenevä niihin tekoihin mihin oli. Mutta enempi sellainen manipuloitava. Macbeth tulee muuten ihan hysteeriseksi nähdessään Banquon haamun illallisilla, loistavaa heittäytymistä (ihan kirjaimellisestikin) Heffiltä! Lady Macbeth (Anna Maxwell Martin) oli myös aika vaisu ja laimeahko, mutta se kiekuva nauru ja kasvava surumielisyys/mielenjärkkymys tulee hyvin esille. Ben Lamb oli oikein hyvä Malcolm, ja Prasanna Puwanarajah mainio Banquo.
Tuntuu että Macbethien lapsettomuus on yksi näytelmän ajavista voimista. Vauvateemaa käytetään tässä aika paljon muutenkin. Noidat hyörivät lavalla jatkuvasti, välillä kanniskellen vauvanukkea, tai välillä yksi niistä oli raskaanakin. Macbethin murhamiehillä oli vauvanaamarit päällä. Ja jotenkin se Macbethien lapsettomuus, ja Macduffin vaimon ja lasten silmitön teurastus... niiden yhteenkuuluminen.
Carrie Cracknell on ohjannut paljon kiinnostavia ja palkittuja juttuja Lontoon teattereihin viime vuosina. Mä olen nähnyt NT:n Medean ja Royal Courtin Birdlandin. Tämä oli yhteysohjaus Lucy Guerinin kanssa, jossa tanssijataustainen Guerin vastannee niistä tanssijutuista. NT:n Medeaan hän teki koreografiat.
Kauheasti mitään lavasteita tai rekvisiittaa ei ollut, mutta sellaisia muoviin käärittyjä ruumispusseja oli, joita sitten nosteltiin ja heiteltiin pitkin lavaa. Valoilla ja ääniefekteillä tehtiin muutaman kerran "ajan jähmettymistä", esimerkiksi Macbethin monologien ajaksi. Ne oli muuten hyviä. Ne sen puheet siis. Dagger-monologissa ei kyllä ollut mitään tikaria, vain paranoidisen oloinen Macbeth. Ja Tomorrow-monologi sai mulla kyyneleet silmiin, vaikka se oli vedetty jotenkin niin luovuttaen ja lakonisen oloisesti. Mutta kun se vaan on ehkä mun mielestä parasta mitä herra Shakespeare on ikinä kirjoittanut!
Yleisö ei muuten paljoa naureskellut. Ei sillä että tämä mikään komedia olisikaan, mutta ainoa kerta kun kuului edes jonkunlainen kollektiivinen hörähdys, oli kun Duncanin murhan jälkeisenä yönä Macbeth toteaa 'Twas a rough night :-)
Tämä oli kyllä varsin erilainen ja kiinnostavakin näkemys. En osaa oikein sanoa pidinkö siitä. Ainakin se oli jotain ihan muuta.
Juttelin esityksen jälkeen tovin John Heffernanin kanssa, ja tämä naureskeli miten tämä on todellakin hieman tavanomaisuudesta poikkeava Macbeth. Oli kyllä nähnyt tuoreen Fassbender-elokuvan ja olimme yhtä mieltä siitä, että visuaalisesti ja tunnelmaltaan se on tosi näyttävä, mutta muuten ehkä hieman raskassoutuinen ja laahaava. Kiva kuulla etten ole yksin mielipiteineni kanssa.
Esityskuvien copyright Richard Hubert Smith
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti