Sattui vielä niin mukavasti, että illan esityksen jälkeen oli vielä Q&A tilaisuus eli 4 päänäyttelijää haastattelussa ja yleisönkin tentattavina. Mukava bonus iltaan!
Itse näytelmä oli vain 90 minuuttia pitkä, ilman väliaikaa. Juurikin passeli.
Juu, mä olen tossa sateenvarjoineni etualalla
On se kumma miten yli 2000 vuotta vanha tarina vaan toimii tänä päivänäkin hyvin. Elektra haluaa kostaa isänsä Agamemnonin kuoleman, jonka takana on hänen äitinsä Clytemnestra ja tämän uusi mies Aegisthus (joka on muuten Agamemnonin serkku). Elektran veli Orestes voisi auttaa, mutta tarinan alussa tulee suru-uutisia; myös 25 v kotoa pois asunut Orestes on kuollut, hevosvaljakko-onnettomuudessa. Tämän ovelan suunnitelman kertoi Orestekselle (Oresteelle?) Delfoin Oraakkeli, että hämätään toiset luulemaan että poika on kuollut. Se mulle ei oikein avautunut että mitä etua siitä tulee, mutta kai se Oraakkeli tiesi parhaimmaksi.
Mutta tuhkauurnan kotiintuoja onkin aikuiseksi kasvanut Orestes! E. saa hirveän hepulin kun Orestes kaataa tuhkauurnan maahan (siinä vaiheessa vielä luulee että tuhkat ovat veljensä). Koko yleisö voihkii ihastuksesta kun Elektralle vihdoin selviää että Orestes onkin hengissä. Jälleennäkemisen riemu on mykistävä. Elektra roikkuu veljessään kuin takiainen. Orestes sitten surmaa sekä äitinsä että tämän uuden miehen Elektran toiveesta. Verta, kostoa ja voihkivia naisia (perinteinen kreikkalainen kertojakuoro naisia mukana myös).
Kristin Scott Thomas ei ole mikään mun suosikkinäyttelijä, kerran olen hänet Lontoossa lavalla nähnyt (kyseessä oli Harold Pinterin Old Times, missä olivat Rufus Sewellin kanssa 2013). Mutta tässä hän oli kyllä huikeassa vedossa! Koko näytelmä lepää ihan hänen harteillaan ja muut vain hieman tukevat sivuilta. Elektra voihkii, kierii maan tomussa, uhraa viiniä isänsä haudalle, haukkuu äitiään, kutsuu jumalia... Hysteerinen käytös sujuu kyllä Scott Thomasilta erinomaisesti. Elektra on ollut isänsä talossa orjan asemassa vuosien ajan. Clytemnestra tunnustaa murhanneensa miehensä, mutta oikeutetusti (koska tämä oli ottanut uuden jalkavaimon).
"My life is a river and it floods with grief" sanoo Elektra ja kyllä se tuska välittyy katsomoon hyvin.
Ohjaaja Ian Rickson on tehnyt paljon mielenkiintoisia, ja uraauurtavia näytelmiä, ja erityisesti KST:n kanssa yhteistyötä monessa näytelmässä.
Lavastus on hyvin pelkistettyä, kalkitut seinät ja vasemmalla isot ovet (joiden takana veriteot tapahtuvat, piilossa. Koska muinaiskreikkalaisissa näytelmissä ei koskaan verta nähdä lavalla, ei tässäkään. Paitsi puukossa ja käsissä.). Vaatetuskin on niukkaa ja väritöntä. Tulee hyvin mieleen Kreikan paahtava aurinko ja kivet ja hiekka.
Jos jotain valittamista keksin, niin se oli valtava määrä yskiviä ihmisiä! Siis katsomossa. Ihan kuin olisi ollut jossain keuhkotautiparantolan kesäretkellä. Varsinkin kun näytelmässä oli paljon hiljaisia kohtia.
Ja tarttee sanoa ettei se tässäkään pettänyt. Hieno Orestes! Ja muutenkin täydellinen herrasmies :-)
Näytelmän ensi-ilta oli viime viikolla, ja hra Lowdenista oli samoihin aikoihin haastattelua Official London Theatre -blogissa.
I’m so fortunate, I’m learning from these brilliant people and, on the last couple of jobs, these brilliant women. It’s nice to play different shades of men opposite them. Oswald [in Ghosts] was a domineering idiot, but he was a lost child at the end of the day and this guy here, Orestes, is someone who’s trying to be a man when he’s got this incredibly powerful woman in his life. It’s been such a luxury working with people like Lesley and Kristin, I’m so lucky, it’s ridiculous.
I’d love to work with John Heffernan, I think he’s fantastic. I’ve met him a couple of times. I remember walking into an audition once and he was sitting in the waiting room, and I went ‘Oh f*cking hell’ out loud!’ It turned out he was up for a different part so it was fine!
Kritiikeissä on kehuttu näytelmää kovasti, ja varsinkin tietenkin (ansaitusti) naispääosaa.
The Independentin Paul Taylor antaa täydet 5 tähteä (ja kehuu kyllä Lowdeniakin):
Kristin Scott Thomas and director Ian Rickson are developing into one of the great creative partnerships of our time. After a Chekhov and two Pinters, they are reunited now on this devastatingly brilliant production of Sophocles' great tragedy Electra.
When (after the superb recognition scene) she is finally reunited with her brother Orestes (Jack Lowden bringing an excellent vulnerability and open-ended quality to a character who could be simplified as a career killer-in-waiting), she gives way to squealing glee, as if all the problems are now sorted.
Myös Telegraphin Dominic Cavendish kehuu 5 tähden veroisesti:
Her tour de force performance in the gruelling role of Sophocles’ grief-ridden Electra rewrites our understanding of her capabilities. We knew Scott Thomas, 54, was very good – increasingly so on stage. After all, she won an Olivier award for her turn as Arkadina in The Seagull for director Ian Rickson, with whom she teams up again here (their fourth collaboration). Yet within 90 minutes or so, the erstwhile screen goddess propels herself into the first rank of theatrical titans.
BBC:n uutissivuilla oli ihan hyvä pieni juttu aiheesta myöskin.
For those of you who like your theatre bleak and depressing, this is undoubtedly one for you. If any of you harbour any fears, too, that Kevin Spacey intends to coast through his final season at the Old Vic without too much effort – or drama – then this opening production of his final season would suggest otherwise.
This is unquestionably the Old Vic at its very best.
Esityksen jälkeen saimme nauttia amerikkalaisen teatterikriitikon Matt Wolfin johtamaa keskustelutilaisuutta. Siirryin permannolle, johonkin 4. riviin, joka oli hyvä, koska puhuivat penteleet niin hiljaa että muualle ei olisi mitään kuulutkaan. Mukana olivat Jack Lowden (Orestes), Kristin Scott Thomas (Electra), Diana Quick (Clytemnestra) ja Liz White (Chrysothemis, Electran sisko). Ensin yleistä haastattelua ja sitten yleisö sai esittää kysymyksiä.
Kaikki näyttelijät tuntuivat olevan vahvasti sitä mieltä että esitys on rankka. Ja myös siitä, että onneksi siellä on niitä hauskempiakin hetkiä välissä, että yleisö saa nauraa, koska muuten esitys olisi liian raskas katsoa. Lowdenin mielestä 1,5 h näytelmät ovat juuri sopivia pituudeltaan. Tämä oli nyt 3. näytelmä hänellä neljästä kun näin on ollut. KST sanoi että rooli jää hieman päälle; tarvitsee pitkän ja kuuman suihkun palautumiseen. Hän oli muuten viettämässä Kreikassa ohjaaja-Ricksonin aikaa kun työstivät tekstiä. Sitten keskustelu hetken harhautuu, kun KST ja Diana Quick intoutuvat kehumaan Mykenosta kilvan.
KST ja Lowden pohtivat sitä sisarusten jälleennäkemiskohtausta, koska se kestää aika kauan, ja on hyvin intensiivinen. Kohtaus kuulemma vain muodostui tommoiseksi. Elektrahan ihan nuuskii veljeään ja tulee ilosta melkein hulluksi. Kuulemma tätä kohtausta myös hieman improvisoidaan ilta illan jälkeen.
Kysymykseen löytääkö Elektra koskaan rauhaa, vastasivat yhteisesti ettei välttämättä, tässä versiossa ainakaan. Näytelmähän loppuu siihen kun Elektra halaa mattoon käärittyä äitinsä ruumista, minkä Orestes on kantanut pihalle. Vanhemman tai sisaruksen menettäminen on aina vaikeaa, ja tässä sisarukset menettävät lopulta kummatkin vanhempansa.
Keskusteltiin myös hieman siitä, miten vielä ensi-illankin jälkeen muutettiin muutamia kohtauksia, kun ohjaaja (joka silloin oli jo jenkeissä muissa töissä) oli katsomassa esitystä. Keskustelivat myös siitä, että kaikki ihmiset kärsivät jossain vaiheessa Elektra-kompleksista (tai miehet ehkä Oidipus-kompleksista, ja naiset Elektra-kompleksista).
Harjoitusvaihe kesti kaikkiaan 6 viikkoa, ja tekivät sinä aikana mm. ekskursion British Museumiin, paljon kotitehtäviä, jokaisen piti kirjoittaa essee Agamemnonista jne. Pelasivat paljon myös pingistä noina viikkoina. Ja improvisointitehtäviä. Paneelin yhteenveto näytelmästä oli, että jumaliin ei voi luottaa ja niitä pitää koittaa lepytellä!
Tosi mukava tälläinen bonuskeskustelu, vähän avasi lisää näytelmän teemoja ja harjoitusprosessia. Reilun puoli tuntia kestäneen keskustelun jälkeen menin vielä notkumaan stage doorille. Jossa oli hyyyvin hiljaista (mun lisäksi 2 muuta ihmistä) verrattuna siihen ruuhkaan mitä siellä oli Richard Armitagen tähdittäessä Cruciblea aiemmin syksyllä. Juttelin jonkun aikaa hra Lowdenin kanssa mm. veljensä balettiurasta Tukholmassa. Ja vaikka vaksi epäilikin että KST ei mitään sainaa, niin sain kyllä nimmarin ennenkuin katosi autoon.
Tässä kommentteja ensi-illasta
Esityskuvien copyright Alastair Muir ja Johan Persson (missä lukee sen nimi).
Muut sitten omia, myös se istumapaikalta otettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti