Väliajalla
No, sinne mut houkutteli musikaaliuutuus Amerikasta. Virallinen ensi-ilta on itseasiassa 11.3., mutta ennakkonäytöksiä oli muutama viikko (22.2.-10.3.). Urinetown kertoo tulevaisuuden (ilmastonmuutoksen jälkeisestä) kaupungista, missä on vedestä pula ja yleiset vessat ovat kalliita ja pakollisia. Tarinassa on tavalliset kansalaiset vastaan käymälöitä ylläpitävä firma julmine johtajineen. Ja sankari ja sankaritar (joka on toimitusjohtajan tytär).
Ehkei sitä uskoisi että pissa-aiheesta saa musikaalia, ja vieläpä viihdyttävää sellaista. Mutta näin vaan on! Amerikassa tämä on ollut ehdolla mm. 10 Tony-palkinnosta. Musiikki on mukaansatempaavaa ja vaihtelevaa (aikamoinen sekoitus kaikenlaisia tyylejä) ja lyriikat hauskoja. Musiikin ja tekstin takana Mark Hollman ja Greg Kotis. Ja kun ohjauksesta vastaa Jamie Lloyd (jonka viime aikojen meriittejä on mm. Trafalgar Studiosin 3 menestyshittiä Macbeth, The Hothouse, The Pride viime vuodelta) niin...
Guardian (niinkuin varmaan moni muukin media) epäili viime viikolla onko tästä hitiksi... Ja ohjaaja Lloyd myöntää että nimi on typerä. Siitä olen samaa mieltä!
But Urinetown is, Lloyd says, his trickiest job to date. The challenge comes in the show's combination of comedy and pastiche with a serious political point about sustainability and corporate greed. Hollmann's score, meanwhile, is a ragbag, parodic hotchpotch, nodding to everything from Kurt Weill to Chicago and Les Misérables.
Where the Broadway production played the action strictly for laughs, Lloyd's London version is altogether harder-edged. "It's a stupid title," Lloyd says firmly. "It's misleading: it makes it sound like some kind of tacky, spoofy thing. There's a comedic flourish to the show, but it's more satirical and witty and intelligent than people expect. It's grungy; it's nasty. We're trying to get that knife-edge between the comedy and the dark heart."
Lavastus oli ihan mahtavaa, jo pelkästään sen takia tämä kannattaisi mennä katsomaan. Soutra Gilmore onnistui mielestäni erittäin hyvin loihtimaan steampunk-henkisen yleisen vessan ja viemäriverkoston. Ja lisäksi pyörivät ja liikkuvat lavarakenteet on tosi hienot.
Gilmour has tried to root the show in a steampunk aesthetic. "In my mind," she says, "it's like graphic novels or comic books: films like Watchmen or Sin City, Blade Runner, Delicatessen. All these made-up, imaginative, slightly industrial, Gotham City worlds. Jamie and I get really excited about all that stuff."
Mulle kovinkaan tuttuja nimiä tässä ei ollut, mutta hyviä laulajia kaikki tyynni. Joukkokohtaukset ja -laulut olivat tosi tarkkaan ja taitavasti vedettyjä, ja koreografiatkin toimivat näppärästi. Jenna Russell (Penelope Pennywise) taitaa olla isoimpia tähtiä. Pidin kovasti kertoja-minästäkin eli Jonathan Slinger (Officer Lockstock) sekä pahispomosta Simon Paisley Day'stä (Caldwell P. Cladwell) - joka muuten esitti major Barrymorea Sherlockissa, Hounds-jaksossa.
Esiintyjien amerikanaksentti on hyvinkin katu-uskottava... Tässä oli ihan älyttömästi kaikenlaista huumoria, mutta loppu oli hyvinkin verinen. Hyvin sellainen muita musikaaleja ja niiden erilaisia musiikkityylejä parodioiva. Ei mitenkään tavallisia musikaaliaineksia muutenkaan...
Kaikenkaikkiaan vauhdikasta menoa, mutta myös yhteiskunnallista sanomaa (ilmastonmuutos). Pyörii vain tämän kevään, joten kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan jos Lontoossa poikkeaa.
Mä lisään tähän myös jotain kriittikkejä kunhan niitä ilmestyy!
Päivitetty myöhemmin yöllä. Twitter tuntuu olevan täynnä ylistystä heti ensi-illan jälkeen :-) Ihana lukea ihmisten kommentteja joita St James Theatre on retweetannut. Mutta Michael Billington on jo kerännyt arvostelemaankin The Guardianissa (ihanan hauskasti kirjoitettu kritiikki!):
You need more than spare change, however, to go to the toilet in the urban dystopia envisaged by Greg Kotis's book. A chronic water shortage means that public loos have been extravagantly privatised. Desperate queues form outside the archetypal "Amenity Number 9", whose female custodian announces: "If you gotta go, you gotta go through me." But the plot hinges on a rebellion led by a cleaner who takes the daughter of of the convenience business's Mr Big hostage, and whose followers brandish banners proclaiming "Pee for Free." Clearly, the show is an assault on the mercantile exploitation of natural functions.
What gives Urinetown its gaiety, however, is its parodic, self-referential tone. The show is narrated by a tough cop who, while on the side of authority, points up the absurdities of the form, observing that "dreams only come true in happy musicals". Mark Hollmann's score, and the lyrics he co-wrote with Kotis, also offer a sustained pastiche of the popular musical. We get conscious echoes of Les Miserables in the big romantic songs, a Kurt Weill saxophone pervades a capitalist anthem and the invigorating Run, Freedom, Run is a rousing gospel number.
TimeOutkin tuntuu tykkäävän:
But the real revelation is Slinger. A man so synonymous with the RSC that I thought maybe an Asbo was stopping him leaving Stratford, he’s utterly magnificent as Officer Lockstock, the lovably sadistic policeman with a deliciously fruity Noo Joisey accent whose ongoing dissection of the action provides most of ‘Urinetown’s belly laughs.
Nevertheless, with a dankly handsome Soutra Gilmour set and typically ebullient direction from Lloyd (the man bringing ‘Back to the Future’ to the stage next year), ‘Urinetown’ packs tremendous fun, great jokes and West End-grade production values into this cosy 300-seat theatre (which, fyi, has lovely toilets, free to use).
Yksi muuten mikä kritiikeissä on naurattanut ihan hirmuisesti, on kaikki sanaleikit mitä kriitikot ovat keksineet. Niinkuin nyt vaikka Henry Hitchins Evening Standardissakin:
Director Jamie Lloyd ensures that every element of this energetic piss-taking is executed with great skill: there’s fluid choreography from Ann Yee, an imposing sewer-themed set by Soutra Gilmour, and a range of exuberant performances. The standouts are Slinger, Simon Paisley Day as the villainous Cladwell, and Jenna Russell’s fierce lavatory attendant Penelope Pennywise.
While all the technical excellence cries out for a bigger stage, the writing strikes me as schizophrenic. It switches between angst about the environment and sneering brashness, or between pessimism and ecstasy.
Yet it’s impossible to deny the originality of this crowd-pleaser, and if you like your musicals bold and a bit Brechtian then – to make the sort of obvious pun that the show itself savours – urine for a treat.
Esityskuvien copyright Johan Persson
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti