Paremmin suurelle yleisölle ehkä elokuvana tuttu Kuninkaan Puhe (The King's Speech) on David Seidlerin kirjottama näytelmä. Colin Firth ja Geoffrey Rush loistivat leffaversiossa, ja osittain varmaan siksi oli hieman ennakkoluuloinen asenne teatteriversiota kohtaan. Harmittaa etten mennyt viime keväänä katsomaan Helsingin kaupunginteatterin versiota, missä Carl-Christian Rundman oli Bertie ja Pertti Sveholm Logue. Piti koko kevät mennä, mutta se sitten jäi.
Tampereen Työväen Teatterilla siis tämä Pentti Kotkaniemen ohjaama versio. Oli vika ennakkonäytös joten ihan kovin täyttä ei ollut. Harvoin sitä saa parvella istua ihan keskenään!
Tarinassa siis Yorkin herttua Bertie (myöhemmin kuningas Yrjö VI) ja tämän puheopettaja australialainen Lionel Logue. Änkyttävä prinssi hakee apua puheongelmaansa, koska edustustehtävät vaativat hieman sujuvasanaisempaa kruunupäätä. Englannin historia 1900-luvun alkupuolella on vahvasti läsnä koko tarinassa, varsinkin tietenkin kuninkaallisten asiat. Kun Bertien isoveli David (kuningas Edward VIII) joutuu jättämään kruununsa Wallis Simpsonin vuoksi, niin tulevan kuninkaan puheeseen pitää todellakin saada tolkku. Ihan saumattomasti tämä terapeutin parantamiskeinot ei kuitenkaan suju. Rento aussi kun ei meinaa olla riittävän kunnioittava ja muutenkin metodit ovat kyseenalaisia. Mutta lopussa kiitos seisoo jne.
Näytelmä on niin kovin brittiläinen, historialtaan ja muutenkin, mutta ei se oikeastaan tuntunut ihmeelliseltä. Lavastus (Mikko Saastamoinen) oli kaunista ja ajan/miljöön hengen mukaista. Kohtaukset vaihtuivat hetkittäin tosi nopeaankin, ja ne oli toteutettu aika näppärästi kätevillä lavastus/valaistusratkaisuilla. Yksi mihin oikein kiinnitti huomiota oli musiikki. Paljon peribrittiläisiä ja muita tuttuja sävelmiä, Purcellista, Händelistä (Zadok the Priest!) ja Mozartista alkaen. Ja tietenkin Beethovenin seiska, sen sotapuheen taustalla (kuten leffassakin). Ei puuttunut kun Elgar!
Tommi Raitolehto oli sopivalla tavalla jäykkä ja hillitty Bertienä, mutta hieman rentoutuu Loguen seurassa kun heidän välinsä muutenkin lämpenevät. Ehkä vähän enemmän jäin kaipaamaan sitä änkytystä, nyt se tuntui hieman laimealta. Auvo Vihro on aina todella loistava näyttelijä, oli sitten komedia tai Shakespeare tai mikä hyvänsä. Nyt ehkä hieman jarrutteli menoa, mutta hetkittäin väläytteli kykyjään. Ehkä se oli ennakon syytä?
Näiden kahden miehen näytelmähän tämä on, muut ovat enempi vähempi statisteja. Mutta ihan hyvin kaikki muutkin suoriutuivat. Varsinkin Ilkka A. Jokinen Churchillinä oli ulkoiselta olemukseltaankin passeli. Suvi-Sini Peltola Elizabethinä komppasi hyvin miestään, mutta täysin ymmärrettävästi jäi tämän varjoon.
Kaiken kaikkiaan miellyttävä koemus, jonka voisin ehkä käydä katsomassa uudelleenkin jonkun ajan kuluttua. Ja se "kiroilukohtaus" oli ihan yhtä hauska suomeksikin :-)
Kuvan copyright TTT/ Jonne Renvall
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti