Luin kirjan hetimmiten kun se suomennettiin 1993 (alunperin ilmestyi 1991) ja muistan miten suuren vaikutuksen se teki. Toisaalta se hieman tylsäkin 80-luvun lopun NY:n juppielämän kuvaus; pelkkiä vaate- ja tuotemerkkien luetteloa... Mutta toisaalta sitten öisin tapahtuvat käsittämättömän raa'at murhat ja seksikekkerit mitä päähenkilö sijoituspankkiiri Patrick Bateman harrastaa. Se kontrasti näiden kahden maailman välillä... Kirjasta vuonna 2000 tehtyä elokuvaa (pääroolissa Christian Bale) en ole jostain syystä koskaan nähnyt. Ehkä koitan lähiaikoina.
Miten tästä saa toimivan musikaalin? En tiedä, mutta jotenkin Almeida Theatre on tässä onnistunut. Ohjauksesta vastaa mestarillinen Rupert Goold (joka on suht tuore Almeidan taiteellinen johtaja ja ohjannut mm. loistokkaan Hollow Crown tv-sarjan Richard II osan, mistä Ben Whishaw sai Baftan viime vuonna).
Lavastus (Es Devlin) oli simppeliä ja onnistunut tavoittamaan sen 80-luvun juppihengen. Valkoista, tyylikästä, avaraa. Puvustus (Katrina Lindsay) noudattelee samaa linjaa. Nyt ne sen ajan olkatoppaukset, neonvärit yms tuntuvat kauheilta, mutta... Sitäpaitsi lähinnä tässä ollaan kalliissa design-puvuissa, ja ne nyt ovat suht ajattomia.
Tämä oli vähän sellainen nostalgiatrippi, koska itse muistan koko 80-luvun niin hyvin, muoteineen, musiikkeineen ja muineen. Kohtaus missä ollaan aerobicissä jumppaamassa sai tyrskimään naurusta.
Ja koska tämä on musikaali, niin kaikki laulavat ja tanssivat. Täytyy sanoa että Matt Smith oli ehkä heikoin laululahjoiltaan, mutta ihan hyvin tämä kuitenkin selvisi. Muutoin oli roolissa erittäin sopiva. Tyylikäs, itseriittoinen, loppua kohti hulluuttaan enemmän esille tuovana. Mutta hyvin hillitty ja hallittu. Ja jenkkiaksenttikin sujuu. Jonathan Bailey (kenet olen nähnyt viime vuonna NT:n Othellossa Cassiona sekä toissa vuonna Harold Pinter Theatren South Downs-näytelmässä) oli hyvä Tim Price.
Batemanin suorittamat kidutukset ja murhat oli toteutettu näyttävästi, ilman tippaakaan näyttämöverta! Videoefektit ja punaiset valot toimivat hyvin tässä. Muutenkin projisoinnit olivat näyttävät.
Tarttee sanoa että musiikkikin oli aika tarttuvaa, ajan hengen mukaista. Seassa oli muutama tuttu biisikin esim. Tears For Fearsin Everybody Wants to Rule the World, Phil Collinsin In the Air Tonight, Huey Lewis and the Newsin Hip to be Square ja Human Leaguen Don't You Want Me :-) Sopivat hyvin mukaan! Muu musiikki oli hyvin samoja linjoja noudattavaa.
Almeidan aulassa oli valtava Patrick Bateman juliste
Huhuja on kuulunut jotta tämä siirtyisi West Endille, joten vahvistusta niille odotellessa. Saatan mennä katsomaan uudelleenkin siinä tapauksessa. Nämä liput möivät loppuun aika nopsakkaan, melkein kokonaan jo ennen kuin edes ilmoitettiin pääroolin esittäjää. Muistan että alunperin kun kuulin projektista olin suht innostunut, mutta sitten se asia jotenkin vaan unohtui ja jäi. Kunnes sitten ilmoitettiin Matt Smithistä, ja tiesin olevani tammikuussa Lontoossa, ja onnistuin saamaan matinealiput. Paikat olivatkin superhyvät, jossain viidennellä rivillä melko keskellä.
Käsiohjelmasta vielä bonuspisteet; se on 76-sivuinen lehti oikeastaan. Ja koska tämä oli matinea, ei Matt Smithiä näkynyt stage doorilla (tai ei niille mitään stage dooria ollut, näyttelijät tulivat suoraan aulaan...). Muu cast tuli kyllä. Kuten Coriolanuksessakin, herra Tähti sainaa vain samana päivänä paikalla olleiden ohjelmia yms. eli illalla olisi ollut mahdollisuus palata. Mutta silloin oli toinen näytelmä, joten ei päässyt. Sitä paitsi Almeida on sen verran kaukana; Angelin asemalta vielä tovinkin kävelymatka. Oli mun eka vierailu Almeidaan, mutta ei taatusti vika. Mukavan oloinen paikka, ja ravintolakin näytti hyvältä.
Esitys on saanut lähinnä pelkkiä kehuja kritiikoilta. Tässä
Guardianin Michael Billington antoi 4 tähteä:
They drink and dine at the "in" places, agonise over whether it's OK to wear tasselled loafers with a business suit and, in the case of Bateman's girlfriend, react to a brutal murder by getting some facials at Elizabeth Arden.
Even if Bateman himself is an unreliable narrator, his apparent killing spree is a reaction against the emptiness of a world in which brand names provide the only real values.
But how to capture this on stage? Goold's production does it with a cool wit that actually enhances the story's satire.
Es Devlin's design is a slatted white box that acquires an hallucinogenic quality as the story unfolds. And the production has any number of swift transitions that underline the mixture of the savage and the sardonic.
Ja vielä:
Inevitably the stand-out performer is the excellent Matt Smith who, with his square jaw and clean-cut aspect, perfectly embodies Bateman's preoccupation with appearances.
But he also has the capacity to suggest there is a strange emotional vacancy and spiritual hollowness within this solitary fantasist. Without enlisting our sympathy, he makes Bateman wholly believable.
Verinen kuva copyright Tristram Kenton
Sliipattu kuva copyright Manuel Harlan
loput kuvat omia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti