Viinakortti / Helsingin Gayteatteri 23.11.2013

Viime pääsiäisenä Helsingin Gayteatteri esitti Terence McNallyn näytelmän Corpus Christi, mutta monien omien sekoiluiden jälkeen en päässyt sitä näkemään (opinpahan lukemaan kalenteriani ja esitysaikoja tarkemmin, ettei tartte toiste käydä pääsiäispäivänä nykimässä teatterin ovea vain huomatakseni, ettei sinä päivänä olekaan esitystä). Joten nyt sitten onnistuin sullomaan omaan kalenteriini tämän uusimman tuotannon eli Viinakortin.

Esitys oli piskuisessa Valtiomonteatterissa Helsingin Kalliossa. Ihan nurkan takana missä itse asuin joskus yli 20 vuotta sitten. Koska tarina sijoittui osittain sota-aikaan oli sisustuksessa hyödynnetty ajan rekvisiittaa monipuolisesti. Kuvat "odotushuoneen" seinällä, Suomen ja Neuvostoliiton liput, sota-ajan iskelmät jne.

Väliajalla sai ostaa hernerokkaa ja näkkileipää soppatykistä pihalta! Lisäksi myynnissä oli 4 euron arpoja, joilla saattoi voittaa lasin puna/valkoviiniä tai Tuntematon Sotilas-olutta tölkin (joka arpa vielä voitti!).

Viinakortti perustuu siis Sami Hilvon samannimiseen kirjaan. Aineistoa siihen on saatu Kansallisarkistojen kokoelmista  (sotapäiväkirjat ja kahden rintamasotilaan välinen kirjeenvaihto). Näytelmän päähenkilö on Mikael, helposti pulloon turvautuva (montakohan litraa "konjakkia" näytelmän aikana kului?) nelikymppinen mies, jolle mummon hautajaisissa alkaa selvitä oman isoisänsä salattu menneisyys. Kun Mikael saa käsiinsä vanhoja tämän vanhoja kirjeitä ja päiväkirjoja jne, niin johan salaisuudet paljastuvat.

Toisessa tarinassa ollaan Urhon ja Toivon ajassa, ja aloitetaan se kun ovat nuoria miehiä, ennen sotaa. Heidän suhteensa jatkuu sodan aikana, mutta sen jälkeen kumpikin menee tahoillaan naimisiin. Nimismiehen ja lääkärin ei ole soveliasta 50-luvulla pitää yllä intiimejä suhteita, siis jos sattuvat olemaan miehiä. Molemmat saavat myös lapsia, mutta kaipaus toisen luokse on kuitenkin väkevä. Tietysti tarinan loppu on aika onneton.

Urho sodassa

Mä tykkäsin paljon enemmän tästä sota-aikaan sijoittuvasta osiosta. Aika hyvin ovat kaikenlaista rekvisiittaa saaneet hankittua mukaan. Ensinnäkin näyttelijät olivat parempia. Erityisesti pidin Simo Karhulan Urhosta! Mutta ei se Toivokaan (Juha Ukkola) huono ole. Venäläisenä sotavankina ollut kaalinpää sai kyllä pahasti köniinsä :-) Toiset näyttelijät olivat oikeasti tosi hyviä (kuten Simo Karhula), toiset ei nyt niinkään. Mutta hei, kaikki olivat innokkaita ja täysillä mukana, ja se on pääasia. Mukana oli myös 5 naisnäyttelijää, mutta enemmänhän tämä oli miesten tarina.

Pidin näytelmästä kovasti. Ehkä ne siirtymiset nykyisyyden ja menneisyyden välillä eivät aina sujuneet ihan saumattomasti. Ja esitys oli parhaimmillaan niissä vanhoissa osioissa. Maskeeraus oli hetkittäin ehkä yliampuvaa, kun nuorista miehistä tehtiin vanhoja ukkoja, mutta ei se nyt niin tarkkaa ole.

Mutta kokonaisuus, kyllä! Voin suositella lämpimästi. Vaikkei se n. 30 hengen sali ollutkaan täynnä niin katsojat tuntuivat tykkäävän. Väliajalla tuli jutustettua niin muiden katsojien kuin tekijöidenkin kanssa, ja erityisesti kasööri Impi Pihinen (ihanassa oranssissa jakkupuvussa ollut aavistuksen pulleampi Ben Whishaw'n näköinen mies "taatusti luomurintoineen") teki vaikutuksen. HUOM! Kuten kommentista näkyy, tähän on korjaus: kyseessä olikin Helmi Kananen New Yorkista Saks Fifth Avenuelta ostetussa Kenzon jakkupuvussaan! Anteeksi alkeellinen virheeni!

Ensi vuonna tämä porukka tekee Marlowen Edward II:sen, ja se täytyy tulla ehdottomasti katsomaan myös.

Hesari huomioi myös esityksen muutama päivä sitten.

 

Urhon ja sotilaisen ryhmäkuva copyright Juhani Rummakko, muut minä itte.