Muistan lapsena katsoneeni telkkarista Ohukaisen ja Paksulaisen mustavalkoisia seikkailuita, siinä missä Harold Lloydin ja Chaplininkin. Kuten varmaan me kaikki tietynikäiset. Sen sijaan herrojen Stan Laurel ja Oliver Hardy elämistä en tiennytkään juuri mitään. Lapsena ei semmoinen kiinnostanutkaan, ja aikuisena on ollut paljon muuta. En heidän elokuvistakaan muista kuin välähdyksiä sieltä ja täältä. Samoja välähdyksiä nähdään myös Tom McGrathin kirjoittamassa ja Timo Rissasen suomentamassa näytelmässä Laurel ja Hardy - mykkäfilmin mestarit, mitä voi nyt käydä katsomassa Tampereen teatterissa.
Ville Majamaa on itsestäänselvyys esittämään Hardyä ja tottakai siten hänen aisaparikseen sopii parhaiten Risto Korhonen. Fyysisesti Risto ei ole ihan yhtä pitkä kuin Stan Laurel, mutta ryhti, kävelytyyli, olemus ja surumielinen ilme tekee hänestä rooliinsa erittäin sopivan. Sen lisäksi että kumpikin vetävät roolinsa suvereenisti, on heidän keskinäinen kemiansa niin yhteensopivaa kuin voi vaan olla. Tätä on ollut ikävä!
Siinä missä Korhosen Laurel on kömpelö ja tyhmänoloinen esittäessään Ohukaista niin muuten Laurel tuntui olevan enemmän se kaksikon primus motor joka käsikirjoittaa, leikkaa, tekee sopimuksia yms. Hardy on Paksukaisena dominoiva ja topakka, mutta siviilissä hän tuntuu keskittyneen golfinpeluuseen ja on bisnesasioissa hieman löperönoloinen. Lavalla nähdään siis kaksi näyttelijää esittämässä kahta näyttelijää, jotka esittävät meille välillä siviiliminiään ja välillä elokuvaminiään.
Tämän lisäksi Majamaa & Korhonen esittävät kaikki muutkin näytelmän roolit, vanhemmista puolisoihin ja elokuva-alan ihmisiin. Kummatkin saavat näyttää oman tulkintansa tuottajastaan Hal Roachista, joka alkujaan toi omilla saroillaan jo kohtuullisen menestyneet esiintyjät yhteen.
Oleellisena osana esitystä on Helmi Jonassonin pianosäestys. Se on kuin nyrkki nenässä (tai kermakakku naamaan, tai liisterisuti päin pläsiä) tämänkaltaisessa esityksessä. Ja miten taitavasti se integroituu esitykseen! Kun Laurelin pelottavan dominoiva (suorastaan pirttihirmu) avovaimo Mae Dahlberg passitetaan takaisin Australiaan, Jonasson lurittelee pianollaan Waltzing Matildaa.
Chris Whittakerin ohjaama esitys on hauska, tottakai. Mutta kuten aina parhaimpien komedioiden taustalla, tässäkin surumielisyys on läsnä, aika vahvastikin välillä. No toki miehet ovat kuolleita, ja sitä katsojille moneen otteeseen korostavatkin. Näytelmässä muistellaan menneitä, uran tähtihetkiä, mutta myös niitä ehkä vähemmän hohdokkaita. Miesten elokuvia tehtiin ajanjaksolla 1926-1952 (kiitos tiedosta käsiohjelmalle) ja viimeinen niistä taisi olla enemmän tai vähemmän floppi. Elokuvauran aikana, ja sen jälkeen he jatkoivat yhteisesiintymisiään teatterilavoilla.
Jokatapauksessa herrojen yhteisuran alussa elokuvateollisuus koki valtavan murroksen ja mykkäelokuvat jäivät pikkuhiljaa unholaan. Kaksikko sopeutui lopulta hyvin äänielokuviinkin, vaikka esityksessä haikailevat taianomaiseen mykkäelokuvakauteen. Muutenkin monessa kohtauksessa on surumielinen, kaihoisa tunnelma, ja katosta silloin tällöin leijaileva sahanpuru ja harmaa yleisilme korostaa tätä. Teppo Järvisen liki kauttaaltaan harmaa lavastus on kyllä kekseliäs, useita ovia hyödynnetään hyvin ja seinän aukosta saa näppäristi rullattua sisään niin sänkyä kuin rappusiakin. Mari Pajulan puvustus jatkaa harmaata linjaa, mutta liituraita antaa kivan säväyksen kuitenkin. Kaikki on harmaan lisäksi hieman likaisen ja kuluneen oloista, paikattuakin. Melankolisuus korostuu.
Miehistä tuntuu että he alkavat olemaan jäänteitä menneisyydestä, ja ehkä se on tottakin. Tuli uusia tekijöitä ja uusia tuulia. Slapstick-komedia tosin elää vahvasti tänä päivänäkin, ja yksi iso kiitos tämän huumorilajin kehittämisestä kuuluu ilman muuta Laurel & Hardylle.
Opa Pyysing on tehnyt hienon ja oivaltavan äänisuunnittelun, ja mainiot mykkäelokuvamaiset ääniefektit ryydittävät miesten hupailua ja hölmöilyä. Mika Hiltusen valot ovat upeimmillaan alku- ja loppukohtauksien silhueteissa. Mustavalkoisuus ja valon ja varjojen vaihtelu luovat jyrkkiäkin kontrasteja. Kirsi Rintalan kampaukset, peruukit ja maskeeraus antaa viimeisen silauksen esitykselle.
Tämä Laurel ja Hardy jatkaa mallikkaasti Whittakerin edellisen mestariteoksen Murha Kahdelle -tyylistä nopeatempoista komediaa, missä nojataan kahden taitavan esiintyjän virtuoosimaiseen kykyyn loihtia hahmot eläviksi. Siinä missä Murha kahdelle menee luotijunan nopeudella kohtauksesta toiseen niin Laurel ja Hardy viipyileekin hieman. Näemme useita aika pitkiäkin puhumattomia jaksoja, joissa keskitytään slapstickiin. Mykkäelokuvamaista. Laurelin munansyöntijakso sairaalassa, tapetointiosuus ja kaikki tikapuusekoilut. Hillitöntä ja hyvin ajoitettua menoa. Pienet laulu- ja tanssinumerot (Whittakerin koreografioilla) ovat myös hulvattomia.
Esitys keskittyy miesten elokuvien tekemiseen ja keskinäiseen kemiaan, mutta kaikkea siinä ympärillä olevaakin käydään kursorisesti läpi. Toki ei kahdessa tunnissa (miinus 20 min väliaika) ihan kauhean syvällisesti asioihin vaan ehditä pureutumaan. Jollain tasolla tämä on siis pintaraapaisu ilmiöön nimeltä Laurel & Hardy. Ihanan sydämellinen ja inhimillinen esitys, komedian mestareista. Menkää katsomaan ja fiilistelemään, nostalgiasyistä tai ihan vaan viihtymisen ilosta.
Kuvien copyright: Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla.
