Minulla on outo tapa. Tai en tiedä miten outo, minusta se kuulostaa
tosi järkevältä. Nimittäin semmoinen, että kun mulla on omana
joku hyvä kirja, siis sellainen minkä tiedän olevan hyvä, niin en
raaski lukea sitä. Panttaan sitä ”pahan päivän varalle”,
siihen kun tiedän tarvitsevani oikein hyvää kirjaa. Että sitten
on oikein hyvä lukukokemus jemmassa. Mulla on kotona useita
sellaisia kirjoja, ja Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa on yksi
sellainen.
Tiedän että pidän siitä, koska aikaisemmat Kinnusen kirjat ovat olleet loistavia. Joten en ole halunnut vielä
lukea. Vaikka mieli tekisi. Jonkun mielestä tämä on tosi typerää, mitä jos vaikka kuolen ennenkuin ehdin lukea kirjan. No, minusta tämä on järkevää: jos tulee rutto tai en pääse talostani tulvan takia mihinkään, mulla on monen keskivertokirjan lisäksi näitä helmiä!
Mutta onpa ihana
nähdä tämä Mikko Roihan dramatisoima ja ohjaama teos vihdoin
Tampereen teatterin näyttämöllä! Usean teatterin yhteistyö sai
ensi-iltansa viime kesänä Berliinissä ja sen jälkeen se on nähty
jo Kouvolassa, Turussa ja Lahdessa. Tampereen jälkeen vuorossa on
vielä Seinäjoki ja Hämeenlinna. Seitsemäs yhteistyöteatteri on
Vapaa Teatteri. Aivan mahtavaa tämmöinen teatterien välinen kimppa, ja Roihalla
onkin asiasta hyvä kokemus. Kuudesta eri teatterista tulevat
näyttelijät ovat työstäneet esitystä Berliinissä Roihan johdolla.
Hyvin porukka on hioutunut yhteen. Viime keväänä Helsingin
kaupunginteatteri toteutti Susanna Airaksisen version romaanista, ja
hieno oli sekin, mutta toki hyvin erilainen.
Tarinan keskiössä
on viisi naista, jotka kaikki lähtivät saksalaisten mukaan sodan
loppuvaiheilla, näiden siirtyessä Norjaan. Sodan päätyttyä
naisten kohtalona on palautus Suomeen, vankileirille. Mutta sattuman
oikusta ja ystävällisen kuskin ansiosta he pääsevät pakenemaan
ja päättävät patikoida poltetun Lapin halki kotikonnuilleen.
Matka ei ole millään mittapuulla helppo. Nälkä, miinat,
luonnonolot ja kunkin persoonallisuus tuovat omat haasteensa
reissulle. Porukka kohtaa niin ystävällisiä kuin vihamielisiäkin
maanmiehiä, mutta kaikesta selvitään. Tarina on rankka ja
intensiivinen, ja niin myös teatterisovitus. Naisviisikko hitsautuu
siinä määrin yhteen kun se on mahdollista.
Ei kertonut katuvansa on eräänlainen sotanäytelmä, näyttämättä lainkaan itse sotaa, ainoastaan sen karuja seurauksia. Naisten näkökulma unohtuu kovin usein sotakuvastossa, ja Tommi Kinnunen osaa kyllä hienosti kertoa vähemmistöjen vinkkelistä. Ja sodassa jos missä naiset ovat vähemmistö, jonka ääni ei juuri kuulu. Hiusten ajelu ja huorittelu satuttaa, mutta varmasti moni koki pahempaakin.
Mari Pöytälaakso
(Seinäjoen kaupunginteatteri), Tiina Winter (Kouvolan teatteri, Ulla
Koivuranta (Turun kaupunginteatteri), Mari Turunen (Tampereen
teatteri) ja Liisa Peltonen (Hämeenlinnan kaupunginteatteri) tekevät
todella vahvaa ja koskettavaa työtä. Kukin on joutunut selviytymään
sodasta parhaansa mukaan; sairaanhoitajana, kanttiinissa,
saksalaissotilaan naisystävänä… yhteisellä taipaleella naisten
taustoja ja tarinoita avataan, sopivassa määrin. Koskettavia ja
niin kovin inhimillisiä tarinoita. Odotettavissa on vaan vihaa ja
häpeää; saksalaisten huorilla ei ole helppoa. Ihan sama vaikka
oltiin aseveljiä aiemmin.
Erityisesti hieman
vanhemman ja huonojalkaisen Ailin kohtalo on karu. ”Kyllä se ikä
saa teidätkin kiinni jokaisen” Aili toteaa, ja niinhän se on,
vaikka nuorena sitä kai luulee elävänsä ikuisesti. Aborttikohtaus
on myös hyytävä. Kyllä tässä saa liikuttua moneen kertaan.
Realismi ja solidaarisuus kantaa naisia eteenpäin, ehkä ihan suomalainen sisukin.
Tämä on ennenkaikkea naisten
näytelmä, mutta mukana on yksi mieskin. Jari-Pekka Rautiainen
(Lahden kaupunginteatteri) venyy moneen, saksalaisupseerista
suomalaisiin rajamiehiin ja miinanraivaajiin. Peräti 12 roolia, kaikki pieniä, mutta tärkeitä. Hienoa
muuntautumiskykyä ja heittäytymistä! Myös Ulla Koivuniemi ennättää vielä muutamiin muihin rooleihin, Ailin lisäksi. Varsinkin miinanraivaajien kohtaaminen on tärkeä muistutus miten vaarallinen ympäristö Lappi saksalaisten jäljiltä on.
Tampereen teatterin
Frenckell-näyttämö ei ole suurensuuri, mutta Roihan yksinkertainen
lavastus toimii siellä hyvin. Laudoista tehdyt ”pitkospuut” ovat naisten
loppumattoman marssin pohjana, ja muuntuvat ne moneen muuhunkin.
Toinen muuntautuva elementti on ruumisarkkumaiset puulaatikot.
Naisten synkronoidut liikkeet ja edestakainen huojunta kävellessä
on hienoa katsottavaa, kuin pelkistettyä nykytanssia.
Kuka sanoo että
naisten unelmat olivat vääriä? Voiko entiseen elämään enää
palata, tai edes tavalliseen elämään, pohtii näytelmässä Irene.
Meille jää muiden naisten kohtalo avoimeksi, mutta Irenen ratkaisu
selviää, ja antaa esityksen nimenkin. Samaan aikaa itketti ja
nauratti kun naiset Rovaniemeä lähestyessään kaivavat huulipunan
esille, pitäähän se nyt ihmisten ilmoille mennä nättinä! Ja
vastassa on vain törröttäviä savupiippuja ja vihaisia ihmisiä.
Pääseekö tästä häpeästä koskaan?
Moe Mustafan hienot
projisoinnit Lapin luonnosta toimivat taustalla, välillä aika
psykedeelisestikin. Musiikin käyttö on oivaltavaa, kuten vaikkapa
saksankielisten iskelmien rytmikkyys tahdittaa naisten loputonta
kävelyä. Välillä musiikki on pahaenteistä, valmistaen katsojaa
pahimpaan. Taina Sivosen puvustus oli korutonta ja tunnelmaan
sopivaa.
Ei kertonut
katuvansa kosketti monella tavalla. Se tarkkuus ja taito mitä sekä
ohjaaja että esiintyjät katsojille tarjoilivat oli upeaa. Vaikka ryhmä
on tätä jo veivannut kymmeniä esityksiä, niin leipääntyminen tai
rutinoituminen ei todellakaan näkynyt. Päinvastoin, lavalla on
hienosti yhteen hitsautunut ryhmä. Korutonta ja koskettavaa
teatteria, jota kannattaa mennä katsomaan. 2,5 tuntia ei tuntunut pitkältä koska tapahtumat tempaisivat kokonaan mukaansa.
Ja kai se kirjakin nyt pitää lukea kun tiedän tarinankin jo.
Esityskuvien copyright Moe Mustafa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.