Tarjoilija, keitossani on homo! / Teatteri Kantanäky, ravintola Viides näyttämö 11.12.2021

Edellisestä Teatteri Kantanäyn esityksestä on jo aivan liian kauan aikaa. Vuonna 2018 nähtiin Paluu heteroiden planeetalle, joka viihdytti ainakin meikäläistä upeasti. Nyt porukka on siirtynyt ruokaravintolaan, ja uusin esitys tarjoillaan kolmen ruokalajin illallisen ohessa. Ei lainkaan pöllömpi ratkaisu, jos kohta aika kallis, koska lipun hinta kipuaa siten aika korkealle. Toki sitten saa samalla nauttia erittäin hyvästä ruuasta.

Tarjoilija, keitossani on homo! tapahtuu tietenkin ravintolamaailmassa. Kerrassaan hienosti henkilöiden tarinat nivoutuvat ruokailun lomaan ja meidän asiakkaiden palvelemiseen. Ohjaaja Heini Vahtera on koostanut sketsimäisistä jutuista kerrassaan maistuvan keitoksen. Kuten parhaissakin ravintolakabareissakin ajoitus ja rytmitys, ja tilannetaju, osuu nappiinsa. Yleisö on hienosti mukana juonessa ja minusta kaikki toimii hyvin. Vähän muutama meistä pääsee osallistumaankin, mutta onneksi kivalla ja rennolla tavalla. Esityksen taukojen aikana ruuat vaan ilmestyvät pöytiimme ja nautimme ne herkutellen ja kiireettä. Ja sitten onkin taas aika sujahtaa katsomaan mitä seuraavaksi tapahtuu fiktiivisessä ravintolassamme. Viidennen Näyttämän tiloja hyödynnetään taitavasti. 

Kaikkea säestää mestarillisen muusikon Kari Mäkirannan musisointi. Kuin paraskin ravintolamuusikko hän vaikuttaa aluksi huomaamattomalta baarin nurkassa, mutta koskettimillaan pitää huolen että kaikki viihtyvät. Ah mikä talentti!

Tuttuun tapaan Kantanäyn esitys on sateenkaarevia hahmoja täynnä, hulvattoman hauska ja välillä  aika räävitönkin. Osuvia ja ajankohtaisia vitsejä, musiikkia, naurua ja viihtymistä. Ei tämä ole tiukkapipoisten show, mutta eipä semmoisia tänne kai eksyisikään.

      
Käsiohjelma ja muu info oli kätevästi pöydissä pulloon liimattuna.

Teatteriporukan itsensä kirjoittama show liikkuu sujuvasti ensitreffit alttarilla -tyylisestä formaatista muunkinlaisiin deittihakuohjelmiin. Toinen toistaan kamalampia tyyppejä on tyrkyllä. Timo Väntsi, Kiisu Tuomi, Johanna Jernberg, Nuppu Ervasti ja Oskari Ellilä ovat kaikki laulutaitoisia ja moni heistä on kunnostautunut myös aiemmissa Kantanäyn esityksissä. Tyypit ovat pistämättömän hauskoja ja heittäytyvät mukaan menoon sataprosenttisesti. Osaavat ryökäleet nauraa myös itselleen. Välillä hypätään nykyajan ravintolamiljööstä Lesboksen saarelle ja paleoliittiselle kaudelle, mutta meno ei hyydy koskaan. Jeesuskin piipahtaa näyttämöllä, Mikki Hiirestä puhumattakaan. Tutut biisit taipuvat moneen. Vaihdot ovat salamannopeita ja pukuhuoneeksi muuntunut ravintolan narikka lienee täynnä lentäviä kenkiä ja peruukkeja.

Alkuruuaksi saimme punajuurigazpachoa ja tryffeliöljyä, pääruuaksi ihanaa metsäsienirisottoa ja grillattua broileria (jota ilmankin olisi pärjätty) ja jälkiruuaksi mehevän herkkukipon (omenapiirakkaa, omena-calvadoshilloa ja pähkinää). Herkulliset sapuskat ja "oikeakin" henkilökunta oli viimeisen päälle ammattitaitoista. Ja paras baarimikko!

Suosittelen sekä ravintolan herkkuja (myös ilman Kantanäkyä) että esitystä. Oivallista pikkujouluviihdettä, mutta toimii myös muutenkin. Näitä tulee lisää maaliskuussa ja peruutuspaikkoja voi tiedustella Turun kaupunginteatterin lipunmyynnistä. Saattahan se juuri sinunkin sopassas se homo uida...

Ryhmäkuvan copyright Maria Peltoniemi, muut omia.

Illallisvieraita / Aurinkobaletti 11.12.2021

Ah, mainiota. Monestakin eri syystä (joista korona ei liene vähäisin) kuvittelin etten saa tätä tanssiesitystä mitenkään sopimaan kalenteriini. Mutta sitten asiat loksahtivatkin kohdalleen ja pääsin kuin pääsinkin vihonviimeiseen esitykseen. Huippujuttu. Tosin paras uutinen on se, että helmikuulle 2022 on muutamia lisänäytöksiä, joten hoputan kaikkia lippukaupoille hetimmiten. Niin mainio juttu Aurinkobaletin Illallisvieraita nimittäin oli.

Jyrki Karttunen on yksi suosikkikoreografioistani. Ja nytkään ei tarvinnut pettyä. Illallisvieraita oli siinä mielessä tyypillinen Karttusen teos, että siinä oli paljon huumoria, yhdistettynä virtuoottiseen tanssimiseen. About tunnin mittaiseen esitykseen mahtui paljon dramaattisia käänteitä, yliluonnollisia elementtejä, silmiähivelevän kauniita iltapukuja (kiitos puvuista Karoliina Koiso-Kanttila), ja sitä hienoa tanssia. 

Koiso-Kanttilan loihtima näyttämökuva on yksinkertainen mutta vaikuttava: upeasti katettu illallispöytä kynttelikköineen ja ruokavateineen, ja punainen silkkikangasverho taustalla. Juhlallisesti pukeutunut hovimestari teputtelee ympäriinsä katsojien valuessa sisään. Viheltelee ja puuhastelee, sytyttää kynttilät, riisuu kengät ja höpöttelee hieman italialta kuulostavaa kieltään. Kävelytyyli tuo mieleen John Cleesen ministeriön virkamiehen hupsun kävelyn... Yleisölle mies on aika tyly (no suorastaan pelottava), komentaa englanniksi laittamaan puhelimet pois. Me katsojat olemme tulevan illallisen (ja sen tapahtumien) todistajia. Ja meilla ei todellakaan ole mitään pelättävää...

Musiikki pätkii, valot räpsähtelevät - jotain outoa on tekeillä. Puhuri leyhyttää taustakangasta. Naisella on veriset kumihanskat. Henget ovat vahvasti läsnä tilassa, mutta ovatko ne pahoja vai hyviä? Meedio toimii vastaanottajana ja katsoja kokee olevansa itsekin mukana illallisella. Valtava ruokapöytä on upea estradi ja sitä hyödynnetään kyllä monipuolisesti. 

Välillä nähdään "vakavaa" paritanssia, sitten meno äityy niin villiksi että vähintäänkin paikalla on ulkopuolista voimaa. Välillä jopa akrobatiaa lähentelevä liikekieli on aivan älyttömän hienoa katsottavaa. Tanssissa on monenlaisia elementtejä, vanhoista salonkitansseista balettiin. Käsillä tehdään paljon monimutkaisia liikeratoja. Robottimaisen mekaaniset liikkeet... onko meediossa oleva henki irrallaan huoneistossa? Tanssillinen joukkotappelu on hulvaton. 

Ja sitten on pitkiä hiljaisia hetkiä, kun näennäisesti ei tapahdu mitään. Silti pinnan alla kuplii. Tunteet kuohuvat ja astiat lentelevät. Henget tekevät tepposiaan, mutta ei nämä ihmisetkään ihan toimettomia ole. Huikea musiikki ja äänisuunnittelu (Jaakko Salonen) täydentää esityksen. Monenlaiset, yllättävätkin, elementit tuovat kauhun estetiikkaa myös äänisuunnitteluun. Barokkimusiikki tuo sopivaa mahtipontisuutta ja Britney Spears ilkikurisen huumorin pilkahduksen. Oudolla kielellä leikittely ja riimittely naurattaa. Vaikka kieltä ei ymmärräkään niin yllättävän hyvin sitä pysyy kärryillä. Valoista vastaa Magnús Sigurðarson. 

Paljain jaloin tanssiva nelikko on todella taitava, ja vähempää en odottaisikaan. Linda Björkqvistin ilmeikäs meedio taipuu moneen ja on todella dramaattinen. Côme Calmelet-Pyykkö kanavoi hovimestariinsa niin paljon mykkäelokuvien slapstick-mestareita ettei paremmasta väliä. Muuvit viinikarahvin kanssa on kyllä huippua! Hän kyllä murtautuu hieman ulos rooliminänsä rajoista, eikä olekaan aina se nöyrä palvelija. Ja kontakti yleisöön on mainio! Patrick Di Quiricon isäntä on kovin ahdistuneen oloinen, mutta pääsee irroittelemaan jäykästä roolistaan ulos hienosti. Elina Raiskinmäki illallisten emäntänä päästää temperamenttinsa kuohumaan mitellessään isännän kanssa. Kaikki tanssijat ovat todella läsnä. Hienosti yläluokan pariskunta ylläpitää hillittyä ja jäykkää rooliaan, kunnes eivät enää pidä. Äänillä puhuminen on toteutettu mainiosti!

Illallisvieraita leikittelee mestarillisesti kauhukomedian kliseillä ja törmäyttää hienosti surrealismin ja tanssin yhdeksi kieppuvaksi kaleidoskoopiksi. Se on nauruhermoja kutkuttava, juuri sopivasti selkäpiitä karmiva ja kaikkia aisteja mukavasti stimuloiva esitys. Niin hienoa nähdä taas Karttusen työtä lavalla. Aplodien paikka koko monikansalliselle työryhmälle. Ja ehkä se elämän tarkoituskin selviää... Yksi vuoden tanssillisista kohokohdista.

Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jeanne de Clisson - meriverellinen kostokuvaelma / Tehdas Teatteri 10.12.2021

Taas kerran se nähtiin: turkulainen Tehdas teatteri oli laadun tae. Tämä Jeanne de Clisson kiinnosti siitä asti kun siitä kuulin, mutta en uskonut että saan sitä soviteltua kalenteriin, tai lähinnä etten saa uutta Turun reissua enää mahtumaan tälle vuodelle. Mutta asioilla on tapana lutviintua, ja pääsin kuin pääsinkin. Hyvä niin, sillä tätä huimaa nukketeatterillista musiikkipitoista seikkailua ei todellakaan kannata jättää väliin.

Lee Lahikainen on ohjannut tositapahtumiin perustuvan tarinan ranskalaisesta aatelisnaisesta, joka ryhtyi kostoretkelle miehensä teloituksen jälkeen. 1300-luvulla ei tainnut liiemmälti naispuolisia merirosvoja olla, joten sikälikin tämä on todella kiinnostava tarina. Olivier de Clisson oli Jeannen kolmas puoliso ja kun hänet mestattiin, pää kuljetettiin Nantesiin ja muu vainaja jäi Pariisiin. Jeanne vei heidän yhteiset lapsensa katsomaan päätä, möi omaisuutensa (ja ilmeisesti vähän itseäänkin) ja osti englantilaisilta kolme purjevenettä. Mustat laivat ja punaiset purjeet, ja kostoretkilaivue oli valmis! Usean vuoden ajan Jeanne seilasi meriä ja listi aatelisia. Tämän jälkeen hän muutti takaisin Ranskaan ja jatkoi aatelisen elämäänsä - vai menikö hän sittenkin raketilla kuuhun? 

Reetta Moilasen kirjoittama tarina noudattaa historian kulkua, johonkin tiettyyn rajaan asti. On muuten mahtavaa että liki aina kun täällä käyn opin jotain uutta. Minulla oli aiemmin Jeanne de Clissonsin kokoinen aukko sivistyksessäni, vaan ei onneksi ole enää. Esityksen tyyli on karnevalistinen ja aika hurmeinenkin, intiimi ja hulvaton. Istumme Tehdas teatterin aulassa, johon on kankailla eristetty pieni soppi esitykselle. Baaritiski on hyvin mukana kaiken tiimellyksessä. Yksihenkinen bändi (Moilanen) loihtii äänimaiseman kanisterikitaralla ja concertinalla (no semmonen pieni haitari mitä merirosvot aina soittaa) ja toimii balladin kertojaäänenä. Välillä äänimaisema toistaa itseään ja kertautuu.  

Helena Markku on tyrmäävän upea, joka solullaan rooliinsa eläytyvä Jeanne de Clisson. Välillä hän heittäytyy suorastaan maaniseksi ja viettelee katsojat mennen tullen. Onhan se ehkä vähän moraalisesti arveluttavaa sympatiseerata moista hurmeista (mutta ah niin hurmaavaa) naista, mutta minkäs teet. Esityksen Jeanne on aseistariisuva hahmo ja Helena Markku on hyvin intensiivinen. Vie eikä vikise, ja kaappaa perinteisesti maskuliinisena pidetyn merirosvon roolin itselleen. Samalla toki teemat ovat ajankohtaisia: miksei nainenkin voisi olla kostaja, väkivaltainen hurjimus joka lahtaa pahiksia?

Sirpa Järvenpään merirosvolliset asut kruunavat visuaalisen ilmeen. Musta ja punainen ovat illan värit. Myös Irene Lehtosen valosuunnittelu tukee meidän matkaamme 1300-luvun pyörteisiin. Monimuotoinen lavastus on työryhmän laatima, ja nukkejen rakennus kolmikon Lahikainen - Moilanen - Markku käsialaa.

Käsiohjelma löytyi eteisaulan seinältä!

Jeanne de Clissons oli hurmaava yhdistelmä musiikkiteatteria, (paperi)nukketeatteria, objektiteatteria ja mitä vielä. Yleisökin pääsi osallistumaan teloituksiin piirtämällä ja katsomosta löytyi rekvisiittaa aina tarpeen vaatiessa. Olivierin kallo oli aktiivisesti mukana menossa ja aika intiimejä hetkiä elossaolevan vaimonsa kanssa meille esittikin, silmät loimuten. Musiikkituokiot ovat mainioita! "En mennyt luostariin, poltin sen" laulaa Jeanne, ja tämä asenne säilyy esityksen loppuun asti.

Aivan loistava 40-minuuttinen, joka tempaisi mukaan pähkähulluun menoon. Rietasta, rouheaa ja raivoisaa, sopivan räväkkää, sensuelliakin hetkittäin. Ja todellakin siis aikuisten esitys (ikäsuositus 15+). Menkää ihmeessä kokemaan. 

Esityskuvien copyright Maija Kurki (paitsi käsiohjelman kuva omani).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hobitti / Turun kaupunginteatteri 27.11.2021

Mikko Koukin ohjaama ja Sami Keski-Vähälän dramatisoima Hobitti jatkaa hienosti Turun kaupunginteatterin vajaan kolmen vuoden takaisen Taru Sormusten herrasta -esityksen viitoittamaa tietä. Maagisten näköistä ja kuuloista näytelmää kelpaa tulla katsomaan koko perheen voimin, ja vaikka useammankin kerran. Paremmin tämä toimii kuin Peter Jacksonin muovisen oloinen leffatrio, eikä ole niin venytettykään. 

En keksi mitään isompaa moitetta vajaan kolmen tunnin spektaakkelista. Itse tarinahan on aavistuksen tylsä eli kääpiöt rekryävät mukavuuksia rakastavan hobitin mukaan aarteenhakuretkelleen, ihan omien intressiensä takia. Sitten sitä köpötellään erilaisten paikkojen kautta, kohdaten monenlaista tyyppiä ja haastetta matkan varrella. Ja lopuksi saadaan aarre ja päästään pahiksista eroon. Mutta miksi tätä silti oli niin kiehtovaa seurata? Koska erinomainen tiimi on loihtinut kaikesta edelläkuvatusta kiehtovaa katsottavaa ja taikonut niin hahmot kuin paikatkin eloon.

Teemu Loikas on suunnittellut todella näyttävän ja monipuolisesti toimivan lavastuksen. Paljon itsekseen liikkuvia kivi/kalliorakennelmia, hienosti aukeava Bilbon kotikolo, muhkea Beornin talo ja paljon muuta. Sitä tuntee olevansa Synkmetsässä tai haltioiden kellarissa. Komeaa katsottavaa! Yhtä näyttäviä ovat Pirjo Liiri-Majavan huikean näyttävät puvut. Punasävyinen Bilbo kauniisti kirjaillussa liivissään, mustanpuhuvat örkit ja juhlavat haltiat. Puhumattakaan massiivisista peikoista! Beorn saa erikoismaininnan luonnonmukaisuudestaan, ja silmää miellytti myös skottiruutuinen Bard. Puvuissa oli paljon pieniä kauniita yksityiskohtia. Ainoa mikä herätti keskustelua seurueessani oli Thorin Tammikilven asu. Minusta se oli liian haltiamainen, seuralaiseni mukaan korosti Thorinin asemaa. Minna Pilvinen vastaa naamioinnista ja kyllä nekin oli kaikki vimpan päälle mietitty ja tehty, kääpiöiden partaleteistä ja Klonkun kokonaisniljakkuudesta aina haltiakorviin ja hobittijalkoihin.

       

Sanna Malkavaaran projisoinnit istuvat hienosti lavastukseen, ja monenlaista ihailtavaa yksityiskohtaa niistäkin löytyy. Janne Teivaisen valot ja Iiro Laakson äänet tuovat lavan tapahtumat liki katsomoon asti. Kaiken kruunaa näyttävät pyrotekniikat, joista saamme kiittää Tero Aaltoa. Ja koska kyseessä on  fantasianäytelmä, niin mukana on myös erinomaiseta turkulaista osaamista nukenrakennuksen muodossa. Upean kimaltava Smaug ja mainion realistiset hämähäkit sekä kauniisti livertävä rastas. Kiitos Pia Kalenius ja nukketyöryhmä! Ja mitä olisivat seikkailut Keski-Maassa ilman monenlaisia kamppailuita ja niihin valmentavaa koreografia. Oula Kitti on taas kerran laatinut näyttävät taistelukoreografiat.

Kaiken kaikkiaan mykistävän visuaalinen elämys, jossa tuli todellakin imetyksin mukaan näyttämön tapahtumiin. Vaikutti siltä että Turun kaupunginteatterin suuri näyttämö olisi suurentunut moninkertaiseksi kooltaan, koska niin paljon erilaisia näyttämökuvia sinne mahtui. Mukana oli paljon muutakin silmäkarkkia, esimerkiksi sirkuslaisten ketterät suoritukset, upeat visuaaliset trikit ja temput, tulen käyttö... Se örkkien tulishow oli mykistävä! Ja Beornin muodonmuutos! Ja miten hämähäkkien seitit ilmestyivät joka paikkaan! Klonkun ja Bilbon arvuuttelukohtaus on hykerryttävän ihana, yksi esityksen kohokohdista.

Ulkoiset puitteet on siis enemmän kuin kunnossa. Tarinakin on kiitettävän uskollinen Tolkienin alkuperäisteokselle, onneksi. Jotain mutkia on toki suoristettu, ja vähän lyhenneltykin juttuja, mutta se kuuluu asiaan kun kirjasta laaditaan teatterisovitus. Ja kuten jo alussa mainitsinkin, tämä pesee Jacksonin leffaversiot mennen tullen. Hienoa työtä niin dramaturgilta kuin ohjaajaltakin. 

Näyttelijät olivat kautta linjan taitavia ja oman roolinsa näköisiä. Joo, Gandalf (Mika Kujala) voisi olla pidempi hobitteihin nähden, vaikka muuten hyvä onkin. Vähän aluksi hämäsi kun kääpiöitä olikin vain viisi. Mutta siihenkin tottui äkkiä ja määrä riitti kyllä hyvin. Lisäksi mielestäni Thorin oli olemukseltaan hieman hentoinen kääpiöiden johtajaksi. Nämä on silti aika pikkunillityksiä, ja eivät suinkaan häirinneet kokonaisuutta. Turun AMK:n sirkuslinjalaiset olivat erinomainen lisäys näyttelijäjoukkoon. 

Teemu Aromaa on aivan kamalan hieno valinta Bilboksi. Hahmona Bilbo ei ole koskaan ollut mikään mun suosikki, mutta Aromaan käsittelyssä tunnen sympatiaakin tyyppiä kohtaan. Alun kikattava pölvästi kehittyy ja kasvaa seikkailunsa mukana ja mukavuudenhaluisesta vellihoususta tulee juuri se aarteenmetsästäjä, minä Gandalf hänet alusta asti näkikin. Miska Kaukosen Klonkku on maailman paras edelleenkin (nams nams), mutta hyvin toimii kyllä Kaukosen varsin erityyppinen rooli metsänhaltioiden kuninkaanakin. Klonkussa puhuttelee hyvin sen hahmonkehitys; Hobitissa Klonkku on vielä kahden vaiheilla, hyvä ja paha vuorottelevat. Sitä tulee vain surku, ja varsinkin kun Bilbo oveluudellaan nappaa Klonkun ainoan tärkeän asian, Ihanuuden. Vaikkei Bilbokaan sitä pahuuttaan tee, kyseessä näyttää olevan enemmän vahinko. Klonkun ja Bilbon kohtaamisesta voisi kirjoittaa vaikka oman juttunsa, niin vaikuttava kohtaus se oli.

Janne Sundqvist on erinomainen Beorn, sopivan jylhä ja jäyhä (ja vähän pelottavakin). Markus Ilkka Uolevin Bard on sopivan ylväs jousimies. Peikkokolmikko Kaukonen, Sundqvist ja Uolevi on kerrassaan hellyyttävä. Ja kuultuani Eero Ahon Smaugin äänenä, en voi kun taputtaa käsiäni: juuri noinhan se Smaug puhuu! Kääpiöistä on mukaan otettu tietysti Thorin (Stefan Karlsson) sekä Kili (Minna Hämäläinen), Fili (Ulla Reinikainen), Gloin (Antti Kyllönen) ja Dwalin (Marko Pekkarinen). Vähän sivuosaan jää mulla koko kääpiösakki, vaikka hehän tässä Bilbon lisäksi pääosassa ovat. Aika vellihousuja tosi paikan tullen, ja aina ruoka mielessä.  

Joten summa summarum: Turun kaupunginteatterin Hobitti on viehättävää katsottavaa, ja pohjustaa taitavasti sen mikä tuleman pitää Sormusten herrassa. Miten lopussa sormus alkaa saamaan Bilboa otteeseensa, miten Klonkku katkeroituu sen menettämisestä... Kerrassaan häikäisevän runsas esitys, jota voi suositella kaikille seikkailuhenkisille, sekä erityisesti niille ketkä mieluiten jäisivät kotisohvilleen.

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Next to Normal / Svenska Teatern 22.11.2021

Alkuvuodesta 2013 sain ensikosketuksen Next to Normal  -musikaaliin, Tampereen työväen teatterin versioimana. Se jätti hienot fiilikset ja kanssayleisö oli myös hyvin hullaantunut. Joten kun kuulin sen tulevan Svenska Teaterniin, ja ohjaajaksi tulevan vielä Markus Virta, ei tarvinnut kahta kertaa miettiä haluanko nähdä teoksen uudelleen. 

Markus Virta on tehnyt viime vuosina todella mieleenpainuvia töitä, joista olen nähnyt Something Rotten Wermland Operassa Ruotsissa sekä Spelman på Taket Wasa Teaterilla, lisäksi hän toimi apulaisohjaajana ÅST:n Jesus Christ Superstarissa ja Tampereen teatterin Les Misérables -musikaalissa. Ihan omannäköisiään ohjauksia, eli mielenkiintoisia ja ainakin minua kutkuttavia. Toivon mukaan tulevaisuudessa näemme hänen töitään paljon lisää Suomessakin. No, nyt ainakin Svenskanilla! 

Harmikseni maanantai-iltana ei kovin moni ollut tietään sinne löytänyt. Meitä oli kovin vähän, mikä on aina esiintyjille tylsää, ja ainakin permannolla oli vielä turkasen kylmäkin. Onneksi kuitenkin esitys lämmitti mieltä ja sielua, joten todellakin kannatti tulla.

Brian Yorkeyn kirjoittama ja Tom Kittin säveltämä, useasti palkittu Next to Normal kertoo perheenäidin (Maria Ylipää) kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, perheen arkielämästä äidin sairauden kanssa, pitkästä matkasta toipumiseen. Siinä samalla kun Dan-puoliso (Alexander Lycke) koittaa rakastaa ja tukea puolisoaan, teini-ikäinen tytär Natalie (Sannah Nedergård) kipuilee oman mielenterveytensä ja elämänsä kanssa. Tämän poikaystävä Henry (Pontus Simm) ujuttaa itsensä kuvioihin, vaikkei Natalie ehkä niin moista haluakaan. Sitten on vielä perheen poika Gabe (David Lindell), joka on äidin silmäterä, joten ei ihme että Natalie kipuilee jäädessään syrjään. Äiti käy lääkärissä (Denny Lekström) joka määrää vaan pahoja sivuvaikutuksia aiheuttavia lääkkeitä. Kunnes löytyy se lääkäri (Lekström) joka oikeasti haluaa auttaa. Sähköshokit tuovat helpotusta, vaikka aiheuttavatkin muistinmenetystä.

Next to Normalin musiikki on monimuotoista, paljon muutakin kuin rokkia. Kristian Nymanin johtama orkesteri svengaa ja jokainen esiintyjä laulaa upeasti. Jo heti alussa En vanlig dag biisi esittelee perheenjäsenet ja heidän keskinäiset suhteensa hienosti. Mukana on ehkä mahtiballadeiksi luokiteltavia biisejä, mutta myös paljon pienimuotoisempaa pianopohjaista herkempää tulkintaa. Ylipäätään se että esiintyjiä on lavalla vain kuusi, eikä "normaalimusikaalin" tapaan kymmeniä, tekee tästä virkistävän erilaisen musikaalin. Kaikkien äänet soivat hienosti yhteen ja mukana onkin paljon duettoja ja ryhmälauluja tätä korostamaan. Sanoista saa hyvin selvää, ja Andreas Lönnquistin äänisuunnittelu on muutenkin tasapainossa.

Harvemmin musikaaleja tehdään mielenterveysongelmista, ja vaikkei katsojalla olisikaan omakohtaisia kokemuksia aiheesta, niin tämä onnistuu kyllä koskettamaan ja liikuttamaan. Jokaiselle katsojalle löytyy samaistuttavaa. Perheen keskinäinen rakkaus, ja se ajatus että olemme tässä yhdessä. Miten yhden perheenjäsenen sairastuminen, varsinkin kun se on jatkunut jo 16 vuotta, vaikuttaa kaikkeen. Jokaisella perheellä on kipupisteensä ja vaietut asiansa, ja kulissien takana arki on usein hyvin toisenlaista. Ja vaikka aiheet ovat vakavia, surullisia, liikuttavia ja sydäntä puristavia, on mukana paljon lämpöä ja huumoriakin. Tavanomaisen onnellista loppua musikaali ei tarjoile, mutta jää sentään varovaisen toiveikas olo. Sikäli mikäli omalta liikutukseltaan kykenee sen sieltä poimimaan. 

On kiinnostavaa miten äidin ja pojan, sekä myös äidin ja tyttären suhde kaikkine vaikeuksineen nousee tarinassa esille. Miten Natalie kokee itsensä ulkopuoliseksi kun Gabe vie äidin kaiken rakkauden ja huomion. Myös Natalien ongelmat ja itsensälöytäminen rinnastuu äitiin. Natalie pelkää katoavansa. Kuten varmaan myös Dianakin. Mutta elämään kuuluu niin valot kuin varjotkin.

Erik Salvesenin lavastus on mielenkiintoisesti moneen tasoon toteutettu perheen olohuone/keittiö. Sävyt ovat skandinaavisen pelkistettyä ja vaaleita, mikään ei pomppaa silmille. Koti näyttää kodilta, ja kaikkea dominoi suuri ikkuna takaseinällä. Teemu Muurimäen puvustus, erityisesti Dianan upeat vaatteet, ovat samanlaisia, mikään ei pistä silmään vaan on harmonista ja keskiluokkaisen arkista. Tyylikästäkin. Natalien kapina ja kipuilu näkyy punkhenkisissä vaatteissa ja sinisessä tukassa. Ja Natalien kimaltavat maiharit ovat upeat! Diana kuvailee miestään tylsäksi, ja kieltämättä puvustus ja maskeeraus tätä tukevatkin. Valosuunnittelulla (Tom Kumlin) saadaan olohuoneeseen loihdittua esimerkiksi psykiatrin vastaanottotila. Myös hämärän ja pimeyden käyttö on hienoa.

Maria Ylipää on kyllä Suomen valovoimaisimpia musikaaliesiintyjiä ja kieltämättä Dianan rooli on kuin hänelle tehty. Samaan aikaan vahva ja herkkä laulaja tulkitsee upeasti keski-ikäisen naisen mielenmaisemaa ja minuuden pirstoutumista. Rooli ei ole helppo, mutta suvereenisti Ylipää kuvailee sekä maanisia jaksoja että masentuneisuusjaksoja. Alexander Lycken näin viimeksi Svenskanin Chessissä ja sitä ennen ÅST:n Jesus Christ Superstarissa, ja kieltämättä perheenisä Danin rooli on paljon vaisumpi. Vaisuudella tarkoitan ulkomuotoa ja roolin raameja. Ääni ja sen ilmaisuvoima on edelleen huippua ja onkin hienoa nähdä miten muuntautumiskykyinen Lycke on. 

Upealla äänellään vaikutuksen teki David Lindell; tälle oli annettu lavakarismaa myös reippaalla mitalla. Myös Sannah Nedergård teki todella hienoa työtä - hän jäi mieleeni jo Vaasan Viulunsoittajasta. Yksittäisestä säväyttävimmästä kohtauksesta vastaa kuitenkin Denny Lekströmin psykiatrin ROCKtähti. Kohtaus kestää pari sekuntia, mutta WAU!

Next to Normal on kaunista katsottavaa, mutta ennenkaikkea kuunneltavaa. Vaikkei aihe olekaan helppo, niin Virta työryhmineen on saanut siitä todella tasapainoisen kokonaisuuden, jos nyt tämmöistä termiä voi käyttää aiheyhteydessä. Tasapainoon pyrkii myös koko perhe, ja vaikka matka on hankala ja pitkä, niin tahtotila on kova. Tätä ei kannata jättää väliin!

Kuvien copyright Cata Portin.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Valintoja - Choices / Tanssiteatteri MD 4.11.2021

Anniina Kumpuniemi on taitava ja monipuolinen koreografi. Tästä saatiin taas hieno esimerkki kun Tanssiteatteri MD:n uusin ensi-ilta Valintoja - Choices näki marraskuussa päivänvalon. Tunnin mittainen teos jätti mieleeni monta asiaa. Tanssiteatteri MD:n esitykset ovat aina sykähdyttäviä, erilaisia, kauniita ja taiteellisesti korkeatasoisia. Niin nytkin. Lähdin teatterilta ulos virkistyneenä ja inspiroituneena.

Viiden taitavan tanssijan yhteistyö on kaunista katsottavaa. Joel Alalantela, Klaara Haapanen, Ville Oinonen, Minttu Pietilä ja Samuli Roininen ovat niin teknisesti kuin taiteellisesti ihania tanssijoita. Teos on syntynyt improvisaatioiden pohjalta, viiden esitysdemon kautta, tanssijoiden omien muistojen kautta. Esityksen aluksi kukin teki ja puuhasi omiaan, eikä ottanut juuri kontaktia muihin. Kädet kurkottivat taivaalle, tavoitellen jotain. Välillä ollaan lattialla, lisää raajojen venyttämitä ja ojentelua, ravisteluakin. Alun individualismista siirrytään liikkeiden synkronisointiin, ja yhdessä tanssimiseen. Tanssijat osallistuivat teokseen myös äänin, suhahduksin ja erilaisin ääntein, lopulta sanoinkin, jopa lausein. 

Tämä on yksi teoksen hienouksia: tanssijat eivät ole vain mykkiä tanssijoita, vaan aktiivisia toimijoita myös äänimaisemassa. Välillä rapistellaan takaseinän foliopintaa. Liike kiihtyy, tanssijat kieppuvat kuin syksyn lehdet, välillä varovaisen uteliaina kuin arat linnut soitimella. Välillä ollaan tulevaisuuden tunnelmissa lasermiekkataisteluineen. Mukana on myös huumoria. Jokainen saa vuorollaan tanssia hienon, omaleimaisen soolon. Mutta normaalista poiketen ei erillisenä ja yksin, vaan yhdessä muiden kanssa. Äänisuunnittelu ja tanssin liikekieli on tässä teoksessa kyllä hienosti yhteensulautunutta. Kokonaisuus on runsas ja täyteläinen, ja uskon että se kestäisi useamman katselukerran. Aina voisi keskittyä johonkin toiseen kohtaan. Tehdä uuden valinnan. Sitähän elämä on, valintoja.

Jonne Nieminen on mies hienon äänisuunnittelun taustalla. Valtavan monimuotoista ja monipuolista. Rätinä alussa tuo mieleeni vinyylilevyjen rahinan ja napsunnan, sen äänen mikä kuuluu ennenkuin musiikki alkaa. Musiikki tulee ja menee, voimistuu ja hiipuu melkein kuulumattomiin. Vesi liplattaa, tuuli ulvoo, meri pauhuaa, luonto on läsnä. Musiikki on välillä rytmistä ja hypnoottisen toisteista, välillä futuristista, scifimaista syntikkaujellusta. 

Keskenään erilaiset, sopivan ilmavat mustat puvut on suunnitellut Lauri Järvinen Studio. Kauniisti laskeutuvat asusteet myötäilivät tanssijoiden liikkeitä kuin sulava lumi ja jää. Visuaalisen ilmeen täydensi Elina Nopasen valosuunnittelu, valot himmenivät ja kirkastuivat, mutta aika paljon tanssittiin puolivalossa, hämärässä, vain yksittäisten lamppujen alla.

          

Anniina Kumpumäki sanoo teoksestaan: "Valintoja-Choices käsittelee elämänvalintoja, elämän erilaisia identiteettejä ja ajan haurastamia muistoja. Kaiken kokemamme suhdetta nykyiseen identiteettiimme sekä tapaamme olla olemassa." Minulle tämä oli myös hyvin meditatiivinen ja seesteinen kokemus, jonka olisin suonut jatkuvan vielä kauemmin.

On hienoa katsella tunnin ajan miten visuaalinen puoli nivoutuu täydellisesti yhteen valojen ja äänen kanssa. On myös erinomaisen hienoa että soolot pystyy katsomaan kotona, 2 euroa per soolo. Näin voi keskittyä juuri sen yhden tanssijan esitykseen tarkemmin.

Kuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Huhtikuu tulee / Nokian työväen teatteri 31.10.2021

Mika Waltari kirjoitti elämänsä aikana paljon ja monenlaista. Kaksikymmentäkuusi näytelmääkin, joista tämä Huhtikuu tulee ilmestyi 1949. Näytelmää esitettiin ammattiteattereissa paljon sen ilmestyttyä, ja senkin jälkeen jonkun verran. Siitä tehtiin myös Valentin Vaalan ohjaama suosittu elokuva muutama vuosi myöhemmin. Nyt Nokian työväen teatteri on ohjaaja Heli Pitkäsen johdolla tarttunut tähän komediaan. Ja kylläpä oli varsin viihdyttävä kokemus! En tiennyt näytelmästä mitään ennakkoon, enkä ole siis nähnyt elokuvaakaan. Joten oletin ilman muuta huhtikuun olevan se kalenterikuukausi, mutta mitä vielä. 

Päähenkilö on nimeltään Jaakko Huhtikuu (sopivan lipevä Jarno Huuhtanen), ja hän todellakin tulee. Tunkee itsensä kaikenlaisten naisten elämään, ja suorastaan hyväksikäyttää näitä. Vai kuka tässä käyttää hyväksi ja ketä? Yksi Jaakon "uhreista" on Lisbet Avovirta (hurjan hienon roolityön tekevä Hannele Lepistö), turhautunut keski-ikäinen kotirouva. Lapset ovat liki aikuisia, puoliso jatkuvasti töissä ja ilmeisesti laiminlyö rouvaansa muutoinkin. Tämä on ollut tanssiravintolassa josta kotiintuomisina on herra Huhtikuu, kun siippakin on passelisti poissa. 

Aika pian käy selväksi että Huhtikuu on tullut jatkoille ilmaisen viinan toivossa, kun taas Lisbetillä on mielessään ihan muuta. Uhkea ja verevä Lisbet ei ymmärrä miksei saa houkuteltua miestä makuukammariin edes aamutakkiin vaihdettuaan, ja lopulta vie tämän puoliväkisin. Vielä perheen lapset Kaija (Jannina Heiman) ja Pertti (Tuomas Mannila) ja isäkin (Juha Oksanen), "ikävä vanha mies joka kuorsaa", saadaan sotkettua kuvioihin. Tästä saa alkunsa viihdyttävä ja herttaisen vanhanaikainen komedia, mistä ei juonenkäänteitä, väärinymmärryksiä ja hieman yliampuvia kohtauksia puutu.

Monenmoista mutkaa tässä totisesti on ja isän sihteeri (Katri Viertola) joutuu mukaan myös, toimien lopulta ratkaisun tuojana. Osan juonikuvioista arvasi, osa tuli yllättäen. Teksti oli sympaattisen vanhanaikaista ja se toi oman viehätyksensä näytelmään. Kurttisaani, kikkolo, ja monet muut sanat ja puheenparret saavat hymyn huulille. Myös Huillan Tapsan retrohenkinen lavastus ja Roinisen Helin upea puvustus veivät katsojat suoraan 1950-luvulle. 

On kyllä hauskaa miten tämä toimii kyllä näin metoo-aikanakin. Ainakin kun sen ottaa oman aikansa kuvaajana. Jaakko on juuri sellainen pelimies mitä baareissa näkee (kuulemma) tänä päivänäkin. Ja hän sanookin sen suoraan: köyhä lehtimies viihdyttää (ja mielellään syö ja juo näiden piikkiin) vanhempia rouvia, joiden puolisot eivät halua, jaksa tai kerkeä tehdä sitä itse. Mikäs siinä, jos molemmat osaavat pelata tätä peliä. Mutta kun nainen oikeasti ihastuu, tai ainakin haluaa enemmän kuin vähän pussailua, niin Jaakko joutuu pulaan. Vaan tämä kikkolo kohtaa lopulta voittajansa - ja sen pituinen se. Loppu hyvin kaikki hyvin, mutta siihen tarvitaan neuvokkaita juonikuvioita ja suunnittelua perheen nuorisolta ja vähän isältäkin.

         

Kotimaiset vanhat elokuvat ovat jo vuosia olleet erinomaisen sopiva esityslähde NTT:lle, ja niin nytkin. Harva teatteri esittää näitä klassikoita. Hyvä linja siis. Ja kun esitykset ovat vielä harrastajateatteriksi erinomaisen korkeatasoisia, niin ei ihme että katsojat löytävät paikalle hyvin. Jatkakaa samaan malliin! Nämä esitykset jatkuvat tammikuun lopulla, sunnuntaisin klo 15, joten lippukaupoille mars!

Valokuvien copyright Pasi Aittokumpu
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lou Salomé / KOM-teatteri 29.10.2021

En varmaan ole tämän ajatukseni kanssa yksin, mutta miksi ihmeessä en ole tiennyt mitään, en edes nimeä, Lou Salomésta ennen tätä esitystä? Miten se voi edes olla mahdollista? Nainen, jonka elämä ja merkitys on näin suuri eurooppalaisessa kulttuurissa ja sivistyksessä. No, onneksi Aina Bergroth on käsikirjoittanut tämän oivallisen hienon näytelmän nimeltä Lou Salomé ja Riikka Oksanen taitavasti sen ohjannut meille kaikille ihailtavaksi. KOM-teatterin huippuensemble takaa Teatterielämyksen isolla T:llä. Tätä ei kannata jättää näkemättä!

Kuka oli Lou Salomé (1861-1937)? Hänen monipolvinen elämänsä ihmissuhteineen ja muineen käydään esityksessä kattavasti läpi, mutta jäin janoamaan lisää tietoa. Vajaa kolmituntinen esitys sujahtaa nopeasti ja hengästyttävää tahtia eteenpäin. Miehiä Loun elämässä tulee ja menee, Nietzsche, Rilke, Freud, osa on ystäviä, osa rakastajia, ja sitten on erikseen vielä avioliitto Gustav Ludvig von Salomén kanssa. Liitto joka ei kyllä ole kovin yksinkertainen sekään. Lou on itsenäinen (ja aika itsepäinenkin), ja ei halua naimisiin saatikka lapsia. Ne kun vaativat hoivaamista ja haittaavat urasuunnitelmia. Mutta tuohon aikaan sinkkuutta ei katsottu hyvällä... 

Lou haluaa opiskella ja oppia, kirjoittaa, lukea ja ennen kaikkea ajatella. Hän on mahtanut olla radikaali ilmestys 1800-luvun lopulla! Loun äiti ylistää uhrautumista miehen ja lapsen hyväksi - mutta Lou ei halua olla tavanomainen nainen. Eikä hän todellakaan sitä ole.

Janne Vasaman ylitsepursuava lavastus tulvii värejä ja yksityiskohtia. Kitsch on ensimmäinen sana mikä pulpahtaa mieleeni, kun katselee erilaisia kuoseja ja lavan tavarapaljoutta. Sademetsää, eläimiä, sieniä eli luontokuvastoa on runsaasti. Pastellisävyjä ja erilaisia valaisimia. Paljon sellaista mihin katse tarttuu ja paljon pieniä viehättäviä yksityiskohtia. Tomi Suovankosken valaistussuunnittelu pelaa hyvin yhteen runsaan lavastuksen kanssa. Olen kirjoittanut muistiinpanoihini "valosuunnittelu 💗". 

Vilma Melasniemi tekee säkenöivän roolityön Salomén saappaissa. Hän on samaan aikaan eteerinen ja vahva. Muut näyttelijät urakoivat roolista toiseen hengästyttävällä tahdilla. Hurjan muuntaumiskykyisiä kaikki tyynni, kameleontteja lavalla. Miiko Toiviainen on hauras ja hysteerinen sydänystävä Paul Rée lenkkareissaan, sekä itseriittoinen Rilke. Niko Saarelan bravuuri on eleettömän viileä aviomies ja Juho Milonoff sujahtaa niin Nietzscheksi kuin journalisti Ledebouriksikin. Ja miten kiltinoloinen Ella Mettänen taipuu suorastaan pisteliääksi sisäköksi mutta myös ihanaksi Elleniksi. Kertakaikkiaan vaikuttavaa näyttelijätyötä kaikilta viideltä.

Erityiskiitos lähtee muusikko Eva Louhivuorelle upeasta säestyksestä ja musiikin tekemisestä. Hän vastaa myös äänisuunnittelusta Ilkka Tolosen kanssa. Kun esityksessä on elävää musiikkia niin siihen tulee aina ihan oma tunnelmansa. 

Näytelmästä oli tehty yhtä runsas kuin Lou Salomén elämäkin. Hän oli aikaansa edellä hyvin monessa asiassa, esimerkiksi tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymyksissä. Lou sai niin paljon aikaan, oli niin monessa mukana ja monesta asiasta kiinnostunut, että on suorastaan rikos että hänet on käytännössä unohdettu. Miehet hänen ympäriltään kyllä muistetaan. Näytelmän kieli oli nautinnollista ja koko teksti sivistävää ja viihdyttävää.

Lou Salomé on erinomaisen hyvin tehty teatteriesitys, joten ei muuta kun lippuja hankkimaan.

Esityskuvien copyright Noora Geagea.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Matilda / Tampereen työväen teatteri 27.10.2021

Lontoon Seven Dials -alueella kävellessä tulee väkisinkin ohittaneeksi Cambridge Theatren sisäänkäynnin. Kymmenkunta vuotta siinä on esitetty RSC:n Matilda-musikaalia. Kymmenet kerrat olen miettinyt pitäisikö mennä katsomaan millainen se on. Ennakkotietoni tästä Roald Dahlin lastenkirjaan perustuvasta esityksestä olivat aika olemattomat. Tiesin että Matilda on tarina kapinallisesta tytöstä, mutta siinä kaikki. 

Dennis Kellyn käsikirjoittama ja Tim Minchinin säveltämä ja sanoittama Matilda on anarkistisen riemukas koko perheen musikaali. Samuel Harjanne on ohjannut Tampereen työväen teatterille kelpo esityksen, taas kerran. Perinteinen tarina on käännetty ympäri: perhe onkin se eksentrinen ja outo osapuoli ja Matilda taas tavallinen, kirjoja rakastava tyttö. Tai ei nyt ihan tavallinen, kuten saamme huomata, sillä oikeudenmukaisuudessaan tytöstä kuoriutuu salaperäisen maagisia voimia.

Ensi-illassa roolissa hurmasi 9-vuotias Villa Murtagh, joka todellakin säihkyi ja säkenöi ja valloitti ihan jokaisen katsojan sydämen. Mikä karisma ja charmi! Perhe on kaikessa kamaluudessaan niin överi ettei heistä voi olla pitämättä. Ulkonäkökeskeinen pissis-äiti (Anna-Maija Tuokko) jolle lattaritanssit ja ripsien räpsytys ovat henki ja elämä, käytettyjen autojen kauppias ja sutki vilunkimies isä (Jyrki Mänttäri) jolle taas kirjoja lukeva tytär on kauhistus. Ja sitten on vielä telkkariin uppoutuva ei-mikään-järjen-jättiläinen isoveli Michael (Juha-Matti Koskela) jonka sanavaraston suppeus jaksaa äimistyttää kirjaviisasta siskoaan. Perhe on juntti ja nousukasmainen - ja kaikkien roolisuoritukset aivan pistämättömän loistavia! 

Mutta millaista on olla lapsena perheessä joka ei halua lastaan, kokee lapsen taakaksi, pitää tätä kerrassaan friikkinä? Varsinkin kun kaikki muut vanhemmat pitävät omia lapsiaan uniikkeina, ihmeellisiä ja superlahjakkaina? Ja mitä tapahtuu kun kaikki nämä ihmeelliset lapset joutuvat kammottavan rehtori Trunchbullin (Jani Karvinen) johtamaan kouluun? Siellä lapsia kyykytetään, ja kitketään julmasti pois kaikki aloitteellisuus ja yksilöllisyys. Truchbull on hahmona kyllä kutkuttavan karmaiseva ja Karvinen pistelee menemään antaumuksella. 

Tarvitaan pieni rohkea tyttö johtamaan kapinaa ja Matilda on juurikin tarpeeksi fiksu haastamaan Trunchbullin. Onneksi tytöllä on lempeä ja läpeensä hyväsydäminen opettaja Miss Honey (Pihla Pohjolainen) joka näkee tytön semmoisena kun tämä on. Hyväsydämisenä, kilttinä (mutta pikkuisen tuhmana) ja normaalina. Arjessa auttaa myös lempeä ja kannustava kirjastontäti (Petra Karjalainen) jolle Matilda kertoo hurmaavia tarinoitaan. 

Työviksen luottopakki Jari Ahola on charmantti kahlekuningas ja Hanna Mönkäre tämän viehättävä akrobaattipuoliso. Jack Johanssonin lanteet vispaavat siihen malliin että tuommoisen Rudolphon kanssa voisin minäkin parketilla pyörähtää.

Matilda on kertomuksena hieman liioiteltu, groteski ja yliampuva, pikkiriikkisen ehkä pelottavakin. Visuaaliset elementit suorastaan syöksyvät päälle. Peter Ahlqvistin upea lavastus on surrealistinen, värikäs ja sopivan vinksahtanut. Jättikokoisten kirjainten käyttö on ihana silaus. Tero Koiviston videot sulautuvat lavastuskokonaisuuteen saumattomasti. Myös Pirjo Liiri-Majavan psykedeeliset puvut tyrmäävät. Trunchbull on yhdistelmä DDR:läistä kuulantyöntäjää ja sadistista narsistia. Erikoismaininta Sari Rautiolle kampausten ja naamioinnin suunnittelusta. 

Lavalla nähdään myös muutamia vinkeitä näyttämöllisiä trikkejä, joita voi vain äimistellen ja ihaillen katsoa. Steven Abusch vastaa illuusioiden suunnittelusta. On mahtavaa että meilläkin haetaan suuren maailman juttuja lavalle!

Kapellimestari Joonas Mikkilä johtaa livebändiä rautaisella ammattitaidolla ja biisien tahtiin jalka teputtaa kyllä. Lavalla taas teputtaa nuorten joukko Jari Saarelaisen koreografien tahdissa. Joukkokohtaukset ovat kyllä vauhdikkaita ja kivaa katseltavaa. Myös Juha Haapasalon valot ovat varsin hienoa katsottavaa.

Yleisö oli ensi-illassa hullaantunutta ja loppuaplodit kestivät ikuisuuden. Onhan tarina voimaannuttava ja toivoa antava: maasta se pienikin ponnistaa ja nokkela pikkutyttö voi hyvinkin pistää kampoihin maailman päättäjille ja pomottajille (Greta Thunberg, anyone?). Musiikki oli sarjassamme "ihan kivaa", mutta ei erityisemmin mieleenjäävää. 

Pidin kovasti Reita Lounatvuoren (teksti) ja Hanna Kailan (laulujen sanat) nokkelista käännöksistä sanaleikkeineen. Kaunista katsottavaa eikä tässä ollut mitään vikaa, ei esityksenä eikä musikaalina. Jotenkin en silti tuntenut olevani kohdeyleisöä tai saavani kiinni ajatuksesta kaiken takana. Samuel Harjanne on jälleen tehnyt hienoa työtä ison lapsiesiintyjäjoukon kanssa Matilda-koulussa ja loihtinut lavalle hienon kokonaisuuden. Suosittelen lämpimästi koko perheelle, ja erityisesti niille kilteille kympin tytöille!

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kysy siskoilta / Turun kaupunginteatteri 23.10.2021

Tiesin että tämä esitys käsittelee naiseuden teemoja, mutta sitä en tiennyt että se tekee sen näin hauskalla ja tinkimättömällä asenteella. Hurmaava esiintyjäporukka, mukaansatempaavat biisit, tietoa ja tunnetta puristettuina tekstiin. Reilun 2,5 tunnin jälkeen olen totaalisesti hurmattu ja viihdytetty. Ja jos niin voisi sanoa, myös voimaantunut. 

Kysy siskoilta on käsikirjoittaja-ohjaajansa Satu Rasilan, säveltäjä Anna-Mari Kähärän ja laulujen sanoittajan Susanna Haaviston rakkauden ja luovuuden lapsi. Laulut kertovat kaikesta mahdollisesta: kuukautisista, vaihdevuosista, lapsettomuudesta, PMS-oireista, hormoneista, keskenmenoista, gynekologikäynneistä, peilikuvan kauhuista, hysterian historiasta... Paljon historiallisia kuvaelmia näyteltyinä, monta hersyvän iloista tarinaa, mutta myös monta haikeaa ja surullista. Lopputulos ei ole luentomainen, jäykkä tai muodollinen, vaan oikeasti elämästä ja arjesta kertovaa. Kaikki nämä tarinat ovat tapahtuneita esiintyjäsakille, tai heidän tuttavilleen. Noloimmat menkkakokemukset, miestentautien poliklinikan pohdinnat, miesten keksien syöntitavat... Moni arkinen asia saa ihan uuden katsantokannan. Esityksen tarkoitus ei ole solvata tai nauraa miehille, vaan nostaa naisasiaa tapetille. Jos siinä sivussa hieman saa vastakkainenkin sukupuoli kyytiä niin... 

Yleisö oli 98% naisvoittoinen, ja kylläpä meistä lähti ääntä. Naurua, taputusta, vislausta ja yleistä hyväksyvää hurinaa. Vanhemmat rouvat ympärilläni olivat kaikki ihan fiiliksissä, kaikilla varmasti omakohtaisia kokemuksia lavalla käsitellyistä teemoista. Tuntui kuin olisimme olleet yhtä suurta ja onnellista perhettä. Koskettavissa kohdissa nyyhkäisimme yhteen ääneen.

Esiintyjät ovat monenikäisiä eli toiset vielä lastensaanti-iässä, toiset jo sen ohittaneita. Ehdottomasti vahvuus! Anna Victoria Eriksson, Susanna Haavisto, Linda Hämäläinen, Pauliina Saarinen ja Riitta Salminen ovat niin läsnä, niin valovoimaisia ja niin upeita naisia kaikki. Huikea lavakarisma ja ääni, joka ikisellä. Tosin Linda Hämäläisen ääni vie minut eniten nirvanaan, kuten aina sen kuullessani. Pianon (ja muutaman muunkin soittimen) takana myhäilee Anna-Mari Kähärä ja muita soittimia taituroi Sara Puljula. Kummatkin armoitettuja muusikoita ja laulajia, ja niin monesta musiikkiteatterikuviosta tuttuja. 

Musiikki on kiitettävän monipuolista. Kansanmusiikkihenkistä, musiikkiteatteria, bluesia, a capella laulua, herkkää balladia. Jalkani naputtaa tahtia, ja taputusrytmiin on helppo lähteä mukaan. Yhteislauluakin. Kähärä on monipuolinen säveltäjä, mikä taas kerran tuli todettua.

Esityksessä on niin paljon näkökulmia naiseuteen että ihan jokainen nainen voi samaistua, vaikkei olisi edes syntynyt munasarjojen kanssa. Kaikki ovat jonkun äidin tyttäriä, asia mitä en ole tullut koskaan ajatelleeksi. Se näkeekö jokainen nainen peilissä äitinsä onkin hyvä kysymys. Kuinka monelle pahin asia mitä kumppanisi voi sinulle sanoa on: "sähän olet ihan kun äitisi"? Miksiköhän näin on... Miten pyristellä irti siitä peilikuvastaan ja äidinmallistaan? Vai kelpaisinko ihan omana itsenäni, tämmöisenä, tavallisena suomalaisena naisena?

Esiintyjät on puettu rennosti, kukin oman persoonansa näköisiin vaatteisiin. Tuomas Lampisen käsialaa, kuten hienosti patinoidut ovetkin näyttämön takaosassa. Niistä saadaan myös aihetta sisääntulopohdiskeluun. Sonya Lindforsin tarkkaan ajoitetut koreografiat toivat liikettä lavalle.

Yhdessä vaiheessa puhutaan vanhenemisesta ja rypyistä. Linda Hämäläinen julistaa haluavansa olla luomuvanhus, koska vanhat ryppyiset naiset ovat ihania. Yleisöstä kuuluu vilpittömällä äänellä "kiitos", ja se herättää valtavan aplodimyrskyn ja naurunremakan! Tämä esitys itkettää ja naurattaa, käy suoraan ja armotta tunteisiin, hyvässä ja pahassa. Olen väsynyt ja hengästynyt, mutta onnellinen ja ladattu täyteen (nais)energiaa. Jonkunlainen seesteinen hurmos voisi kuvata fiiliksiäni. Tällein vaihdevuosi-ikään ehtinyt sai esityksestä paljon myös vertaistukea!

Kysy siskoilta on vähän kuin keikkakokemus, stand up show, teatterielämys, naisasian seminaari ja uskonnollinen tilaisuus, kaikki käärittynä samaan pakettiin. Voisin suositella tätä ilman muuta jokaisella tuntemalleni naiselle, ja tuntemattomille myös. Mutta myös miehille, monestakin eri syystä. Haluan ehdottomasti kokea tämän energialatauksen uudelleen ja onneksi esitykset jatkuvat toukokuulle asti! 

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kaksi paavia / Tampereen työväen teatteri ja Turun kaupunginteatteri 21.10.2021

Tämä suuntaus on just parasta: isot teatterit tekevät yhteistyötä ja tämän yhteistyön hedelmiä päästään nauttimaan teatterien kotikaupungeissa, joskus vielä muuallakin. Anthony McCartenin näytelmä Kaksi paavia on tuorein yhteistyöherkku. Ja miten suussasulava se onkaan! Paperilla kuulostaa ehkä tylsältä: kaksi vanhaa kirkonmiestä jorisee keskenään. Mutta kaikkea muuta! Teksti oli hauskaa, napakkaa ja viihdyttävää. McCarten on mies monen viime vuoden menestyselokuvan takana ja hän todella osaa kirjoittaa mukaansatempaavaa tekstiä. Kun sekaan lisätään Tiina Puumalaisen tarkkanäköinen ohjaus ja kaksi taitavaa konkarinäyttelijää, on lopputulemana kerrassaan herkullinen esitys. Minä nautin herkkuni Työviksen Eino Salmelaisen näyttämöltä.

Asko Sarkola on saksalaissyntyinen paavi Benedictus ja Esko Roine argentiinalainen kardinaali Bergoglio. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2013, kun istuva paavi ja kardinaalinsa haluavat molemmat jäädä eläkkeelle. Paavi on mielipiteiltään konservatiivinen, jopa hieman änkyrä ja kardinaali taas uudistushenkinen ja oikeudenmukainen. Oli hyvin tiedossa että Benedictuksen seuraaja voi hyvinkin olla Bergoglio, koska tämä sai toiseksi eniten ääniä edellisessä konklaavissa. Näytelmässä tutustutaan molempiin miehiin omissa ympyröissään, ja vasta sitten heidät törmäytetään yhteen. Miesten väliset keskustelut ja yksityiskohdat ovat toki näytelmäkirjailijan kynästä, mutta tapahtumat menivät pääpiirteissään kuten McCarten kuvaa. 

Esityksen paras anti on kahden erilaisen miehen keskustelut, pohdinnat, väittelyt ja lopulta jonkunlaisen konsensuksen saavuttaminen. Kumpikin on vanha, väsynyt, miettii omaa uskoaan ja suhdettaan jumalaansa. Miksi paavi kuitenkin haluaa täysin eri arvoja edustavan kirkonmiehen työnsä jatkajaksi? 

Sarkola ja Roine ovat kyllä molemmat mielettömän hienoja rooleissaan. Vaikkei kirkonasiat kiinnostaisi tippaakaan niin Kaksi paavia kannattaa nähdä jo pelkästään tämän kaksikon takia. He tuovat esittämiinsä kirkonmiehiin lämpöä ja elämää. Lavalla nähdään pienissä rooleissa myös Ulla Koivuranta ja Anne-Mari Alaspää, hienoa työtä molemmilta. Mutta kyllä tämä on pääasiallisesti kahden miehen show.

              

Teppo Järvisen lavastus on kirkollisen juhlavaa, pelkistettyä ja helposti liikuteltavaa. Lämmintä kodinomaisuuttakin on havaittavissa Sisar Brigittan huoneistossa. Taustalle piirtyvät niin Buenos Airesin slummit kuin paavin puutarhan pensaatkin. Harmoninen kokonaisuus, kuten on Jari Sipilän valosuunnittelu (ne slummin tuikkivat ikkunat!) ja Jari Tengströmin äänisuunnittelukin. Kirkonkellot, pianonsoitto, ja Sikstuksen kappelin kaikuvat holvit. Tuomas Lampisen puvustus on hengellinen ja autenttisen näköinen. Paavi valkeissa ja kardinaali punamustissaan. Ja paavin lenkkarit ja lippis - mikä sporttipaavi!!

Oikeat kynttilät loivat hienon tunnelman, ja sammutettujen kynttilöiden tuoksu oli miellyttävä.

Moni kohtaus on pieni ja intiimi, arkinenkin, kahden ihmisen välinen. Hyvä dialogi on kaiken perusta. Asiat voivat riidellä, ihmisten ei tarvitse. Vaikkakin paavi lohkaisee aina välillä aika pureviakin kommentteja; hän on hyvin perillä kardinaalinsa ajatuksista ja mielipiteistä. Kirkon moninaisia kriisejä käsitellään eri näkökulmista. Maailmassa on kyllä kamalasti erilaisia asioita mihin paavin pitää ottaa kantaa! 

Mutta myös inhimillistä puolta tuodaan hyvin esiin. Ajatelkaa nyt: ihminen on 78-vuotias ja haluaisi siirtyä eläkkeelle kotimaahansa Saksaan uppoutumaan kirjoihinsa - ja sitten hänet valitaankin paaviksi! Samaa kokee 75-vuotias Bergoglio, eläkkeellepääsyä hänkin mielisi... ja sitten pitäisikin alkaa vielä hommiin. Jotenkin herttaista nähdä miten niinkin ikoninen henkilö kuin paavi seuraa innosta puhkuen poliisikoiran seikkailuita tv:stä ja nauttii entisen taloudenhoitajansa laittamista saksalaisista perinneruuista. Pianonsoitosta puhumattakaan. Tulee näitä miehiä hieman surkukin, mutta kirkonmiehinä he tekevät velvollisuutensa. On hyvä saada muistutus siitä miten tärkeää on olla itselleen armollinen, kirkon miestenkin. Ei auta saarnata asiasta vain muille.

Kaksi paavia oli minusta todella hieno näytelmä. En odottanut sen olevan näin mukaansatempaava ja oikeasti hauskakin (vaikka saksalainen vitsi ei nauratakaan ketään). Ei siis mikään komedia, vaan se hauskuus on tekstissä ja näyttelijöiden taidossa. Liki kolme tuntia meni kuin siivillä. Suosittelen erittäin lämpimästi. Hillittyä ja hallittua, silti tunteikasta. Ehkäpä voisin jopa sanoa aikuiseen makuun!

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.