Ulkomaalainen / Tampereen teatteri 30.12.2017

Kolmas kerta toden sanoo. Kyllähän Tampereen Teatterin Ulkomaalainen sen verran hyvä näytelmä on, että se kestää kolmannenkin katselukerran. Sitäpaitsi oivallisena tekosyynä oli vielä se, että miehityksessä oli tapahtunut pieniä muutoksia sitten viime kertaan. Viime kertahan oli melko tarkkaan vuosi sitten! Ensi-illasta on toki jo hieman enemmän aikaa. Mutta koska joulun ja uuden vuoden välissä on aina hieman hiljaista teatterikentällä, niin joutaahan sitä katsomaan taas hyväksi tiedettyä näytelmää.

Ilkka Uolevi jatkoi Ellardin roolissa loistokkaasti, ja nyt vuodessa tähän on tullut mukaan paljon lisää rentoutta, kujeilevuutta ja irrottelua. Hienoa! Tukkakin on muuten näistä syksyllä 2016 otetuista kuvista kasvanut. Uutena niljakkaana pastori Leenä nähdään Esa Latva-Äijö, tuo aina taitava näyttelijä. Tämän esittämä pastori on lirkutteleva kihlatulleen, piiloilkeä Ellardille, mielistelevä Owenille ja alentuvan sovitteleva kaikille muille. Kunnes ei enää olekaan. Ja nyt on sitten Markku Thure uinut vastenmielisen Owenin nahkoihin, kuin kyy nielee maan ikään. Hyvinpä sekin rooli sujuu, tosin viimeinen pelottava loppurutistus jää ehkä uupumaan.

Tomi Alatalo irrottelee Froggynä aiempaa rennommin, jos mahdollista, ja Aliisa Pulkkisen Betty on herttaisuuden perikuva, ehkä jo rasittavuuteen asti. Ja Eeva Hakulisen Catherine kokee isoja tunteita ja kasvaa henkisesti näytelmän edetessä. Kuten muuten Ellardkin. Mutta vaikka kaikki ovat niin erinomaisia, niin suurimmassa roolinsa loistaa taas kerran Ville Majamaan Charlie! Uskomatonta heittäytymistä ja eläytymistä. Mikä merkkihenkilö!

On se kumma, että vaikka tämän osaa jo likipitäen ulkoa, eikä mitkään tapahtumat tule sinällään yllätyksenä, niin silti sitä voi nauraa niin että melkein luulee tukehtuvansa. Välillä hävetti istua siinä 5-rivin keskellä hirnumassa, mutta onneksi vieressä istui teatteribloggaajakollega Laura, ja nauroimme molemmat yhtä lailla.

Edelleen jaksan ihmetellä miten tällä porukalla pysyy pokka. Ellardin ja Charlien aamupalakokemus ja kielikoulutus, Charlien uskomaton kielen omaksuminen. Kaikki Charlien "omalla kielellään" kertovat jutut.... Ja se Owenin kiusaaminen, puhumattakaan nerokkaasta loppuhuipentumasta, kun Owen kätyreineen ajetaan lopullisesti matkaan. Aah, ihanaa katsottavaa!

Toivon hartaasti että Ulkomaalainen pyörisi Tampereen Teatterin ohjelmistossa vielä pitkään! Minä ainakin voisin hyvin kuvitella katsovani sitä säännöllisin väliajoin. Aina voisi vaihtaa 1-2 esiintyjää silloin tällöin ja täten tuoreistaa porukkaa. Mutta Ville Majamaata ei saa tuoreistaa!

Tällä haavaa esityksiä on myynnissä vappuaattoon asti - enkä voisi enempää suositella. Ulkomaalainen on pirullinen näytelmä, sillä hysteerisen huutonaurun lisäksi se tarjoilee aika ajankohtaista asiaa "muukalaisiin" eli siis erilaisiin ihmisiin suhtautumisesta. Mitä tapahtuu kun se suhtautuminen viedään ääripäästä toiseen. Tässä Betty ja Owen edustavat niitä ääripäitä, ja se jännite on kutkuttavaa. Menkää ihmeessä katsomaan!

Tähän oli hyvä päättää kiireinen teatterivuoteni.


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mestari ja Margarita / Kansallisteatteri 29.12.2017

Kyllähän tämmöinen spektaakkeli pitää uudelleen nähdä! Eli näin kyllä Anne Rautiaisen ohjaaman Mestarin ja Margaritan ensi-illassa, mutta se oli jo syyskuun alussa eli pieni ikuisuus sitten. Olin niin ekstaasissa koko esityksestä, ja tiesin heti silloin että tämä on pakko nähdä uudelleen. Joten sitten tähän joulun ja uudenvuoden väliselle rospuuttoviikolle oli hyvä ottaa. Ja sain vielä hyvää teatteriseuraakin, kiitos vaan JP. Ja kun ohjaajakin sattui taas samaan esitykseen että sai kehuttua, taas kerran :-)

Ensi-illan jälkeen oli tähän tullut paljon rentoutta ja varmuutta mukaan peliin. Willensaunan intiimissä tilassa katsoja tulee oikeasti vedetyksi mukaan unenomaiseen tilaan koko näytelmän ajaksi. Ikäänkuin tohtori Woland ottaisi sinutkin mukaan siihen omaan maagiseen matkaansa Moskovaan. Nyt oli aikaa fiilistellä pieniä yksityiskohtia, nauttia mykkäelokuvamaisesta tunnelmasta, ja valua rennoksi penkkiään vasten. Antaa teatterin taian täyttää itsensä kokonaan.

Siinä on oma juttunsa kun on katsomassa esitystä uudelleen. Ei tarvitse keskittyä kauheasti siihen mitä tästä pitäisi kirjoittaa lukijoilleen, vaan voi ainoastaan nauttia. Ja luultavasti huomata paljon pieniä juttuja, mitä ei ekalla kerralla pannut merkille. Tai vaikkei huomaiskaan, niin ei tarvitse ainakaan stressata että muistaako kaiken.

Koko ensemble oli loistava, taas, mutta erityisesti Juha Varis oli hirveän upeassa vedossa. Nyt oli rento ja kujeileva, suorastaan pirullinen kissa kehissä! Ja Pietu Pietiäisen valosuunnittelu, voi jehna. Se taskulamppukohtaus oli mykistävä.  Edelleekin kaikki kehut mitä ensi-illasta sanoin pätee. Nukketeatteriosuuksista pidin taas tosi paljon myös. Ja nyt kun istui enemmän vasemmalla puolella niin esim. raitiovaunukohtaus toimi vielä paremmin.

Hyvin on kevään esityksetkin myyneet eli mikäli mielit katsomaan, niin huhti-toukokuulle saa vielä lippuja. Ja ehdottomasti suosittelen - oli vuoden 2017 parhaita teatterikokemuksia..


Kuvien copyright Tuomo Manninen
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Talvisirkus: PLAY / Tanssiteatteri Hurjaruuth 29.12.2017

Tämän vuoden teemana Hurjaruuthin Talvisirkuksessa oli pelaaminen. Tai leikkiminen, koska play-sanalla voidaan käsittää monenlaisia asioita. Mä olen iso lautapelien ystävä ja niitä nurkista löytyykin kymmeniä, mutta tietokone/pleikkaripelit ja tämmöiset on jääneet ihan (liki kokonaan) pelaamatta. Paitsi Diablo2 on ainoa peli mitä olen tietsikalla pelannut (kiitos vaan Jussi!). Siispä ei mikään unelma-aihe itselle, mutta pääasiahan on ne hienot sirkustemput kuiteskin.

Ja nyt pelataan! Salasanan keksittyään Tähti (Onna Degerman) ja Hertta (Inga Björn) joutuvat kirjaimellisesti imetyksi mukaan peliin, ja siitä alkaa muikea seikkailu. Seikkailu suorituksisesta toiseen ja tytöt ovat niin intensiivisesti pelimaailmassa, että alkavat itsekin muuntua osaksi sitä todellisuutta. Keskinäinen kilpailu vaikuttaa hieman epätasaiselta, vaikka apua saadaan joukkueellisilta pingviinejä ja possuja. Lisäksi jonkunlaisena pelinjohtaja tai MC:nä toimii tanssija Simeoni Juoperi, joka toimii myös biisinikkarina sanoittajan pestissä. Ja vastaa mun suosikkikuvioista!

Kaksituntisen Davide Giovanzanan ideoiman ja ohjaaman esityksen aikana nähdään paljon "perinteisempiä" temppuja, kuten monenlaisia trapetsi- ja ilma-akrobatiakuvioita, mutta myös minun omaa suosikkiani eli trikkaus/akrobatiaa! Oli myös kiva kun ilmanumeroissa oli siellä narun vastapainona niitä apinan lailla tolpassa avustavia "vastapainoja". Joo joo, tiedänhän mä että ei niitä ole kai niin tarkoitettu katseltaviksi. Mutta musta sitä ylös-alasmenoa on kauhean hauska seurata :-)

Mutta hauska oli myös seurata sitä ilmassa taiturointiakin, koska kaikenlainen akrobatia on mun suosikkihommia sirkuksessa. Nähdään aika korkeita hyppyjä keinulaudalla, ja trampoliini/seinä-yhdistelmän kuviot alkoivat jo hieman katsojaakin huimauttaa. Possut ja pingviinit pääsevät myös mölkkyilemään, kun Tähti ja Hertta värväävät katsomosta peliapua. Silti 100 pisteen raja on kaukana...

     

Esiintyjät ovat taitavia, tottakai. Mutta aina kaikki ei silti mene ihan putkeen, eli esimerkiksi jongleerauksissa tai pullojen päällä kävelyssä tuli tipluja. Aina sattuu ja tapahtuu sirkuksessa, ja on kiva että yleisö kannustaa siitä huolimatta. Ja että nuoret katsojatkin oppivat, että se ei ole maailmanloppu jos kaikki ei aina mene ns. putkeen. Mutta olihan se hienoa katseltavaa kun kolme jonglööriä vetää yhtäaikaa, näppärästi keiloja vaihdellen.

Yksi esityksen helmistä on ehdottomasti musiikin monitaituri Teho Majamäki outoine instrumentteineen. Ei nyt ehkä sellaista musiikkia mitä muutoin kuuntelisin, mutta sirkusesitykseen todellakin osuvaa. Ainakin tämmöiseen hieman modernimpaan juttuun. Tykkäsin kovasti myös Riitta Röpelisen värikkäästä pukusuunnitellusta. Olisin varmaan saanut hahmoista vielä enemmän irti jos video/konsoli/tietokonepelit olisivat tutumpia. Nyt tunnistin suunnilleen vaan Super-Marion. Moni muukin oli vähän sen näköinen että joo, kyllä mä jossain olen tommosenkin näköistä nähnyt, vaikka cosplay-harrastajilla, mutta en osaa sanoa mikä hahmo ja mistä pelistä. Sellainen hienoon hopeaiseen asuunkin verhoutunut akrobaatti oli NIIN tutun näköinen. Aino Kosken lavastus tukee koko pelimaailmateemaa ja kaikkea hallitsee iso moneen muotoutuva jättikuutio.

Katsomossa tuntui olevan paljon ulkomaalaisia ihmisiä, joille ehkä tuli ehkä yllätyksenä että tässä puhuttiin aika paljon. Okei, itse sirkuksesta pystyy toki nauttimaan, vaikkei kieltä ymmärräkään, eikä se taustatarina nyt niin ihmeellinen ole. Mutta silti. Jotenkin sitä on niin tottunut että sirkus on yksi niitä harvoja taidemuotoja mitä ei-suomea-puhuvatkin voivat huoleti katsella (tanssiesitysten lisäksi). Ulkomaalaisia sirkustaitureita oli myös esiintyjissäkin, melkein puolet. Mm. Jordan Webbin ja Onna Degermanin aerial bambou oli upeaa katsottavaa. Tässä myös osallistetaan yleisöä jonkun verran, ja lapset ovat moisesta aika innoissaan.

Pakko vielä mainita monipuolinen videosuunnittelu (Joona Pettersson) koska sillä luodaan se pelillinen miljöö! Ja bonusta myös siitä että lapset oli otettu mukaan suunnittelemaan ja ideoimaan esitystä, hehän leikkimisen mestareita ovat.

Paljon kivaa katsottavaa ja koettavaa Talvisirkus tarjoilee tänäkin vuonna. Mutta silti mukaan osui jonkun verran staattisia hetkiä. Ei ne tylsiä olleet, mutta sellaisia että katsojan ( = minun) huomioni herpaantui hieman. Ehkä se osittain johtui itselleni vieraammasta pelimaailmateemasta, mene ja tiedä. Rattoisasti kaksi tuntia silti kului, ei sillä. Esityksiä on vielä 14.1. eli vielä kerkeää!


Esityskuvien copyright: Joona Pettersson (Töhti ja Hertta), sen vieressä: Riku Virtanen ja loput Jouni Ihalainen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

JAM - Herra Hillon hämmennys / Tanssiteatteri Glims & Gloms, Teatteri Viirus 28.12.2017

Valitettavasti en päässyt katsomaan Tanssiteatteri Glims & Glomsin uutta tanssiteosta JAM - Herra Hillon hämmennys teatterilleen syyskuussa, mutta onneksi joulun välipäivinä esitys vieraili vielä Jätkäsaaressakin pari kertaa. Toinen lisäsyy katsoa tämä oli Tossavaisen Jussin kehut Hesarissa. Mulla ja Jussilla on aika samanlainen maku, ja ylipäätään jos Jussi jostain tykkää, niin menen katsomaan (ellei sitten jo olla samassa esityksesä).

JAM on valloittavan ihana sekoitus tanssiteatteria ja klovneriaa. Seuraamme moninaisia matkalaukkujaan raahavaa herra Hilloa (Simo Heiskanen), jonka pakaaseista pullahtaakin ties vaikka mitä! Erilaisten tarpeellisten hyödykkeiden lisäksi myös yksi pieni Urho (Jonna Aaltonen). Knallissa ja miestenpuvussaan tämä pikkuruinen tyyppi muistuttaa hieman Chaplinin tunnetuinta hahmoa. Lisäksi isoissa venyvissä ja vanuvissa pusseissa on myös jotain elävää - mutta mitä? Mitä ihmettä nämä ameebamaiset olennot ovat? No, sieltähän paljastuu Vilivili (Eero Vesterinen) sekä Esmeralda (Mikko Makkonen). Hillon ja yleisön avustuksella oikeat nimetkin heille löytyvät, ja jopa vaatteet! Vaateruljanssi on viihdyttävää (lapsia naurattavat rintsikat päässä).

Koko juttu leikittelee iloisesti sukupuolistereotypioilla. Ei siinä ole mitään outoa jos parrakas ja pitkä tyyppi kieputtaa ympäriinsä pinkissä mekossa. Ei ainakaan pitäisi olla. Tai että Urhoa heitellään pitkin ja poikin, vaikka tämä onkin voimamies. Innokas yleisö antaa auliisti kommentteja ja apuaan Hillolle, ettei tämän tarvitse olla niin hämmentynyt! Esitys on ihanan pullollaan pientä hupsuttelua ja iloittelua, niin liikkeillä, vaatteilla kuin perinteisillä konventioillakin. Aivastusten voimalla voi sinkoutua pitkin lavaa ja sateenvarjoilla voi lentää! Kaikki voi mennä hyrskyn myrskyn.

Monilahjakas Simo Heiskanen on sekä koreografian että musiikin takana, ja herra Hillona kaiken keskipiste. Ihana hahmo tämä Hillo. Mutta silti mun sydän sykkii eniten herkälle Esmeraldalle, erityisesti tämän trikkaus/akrobatia/breakdance kuvion jälkeen. Huh! Varsinkaan Hillon pumppaamien isojen rintojen kanssa ei ole helpointa hommaa.

Esitys on tanssia, mutta myös klovneriaa ja akrobatiaa sisältävä hupailu. Jotenkin tulee mieleen slapstick-leffat, mutta mustavalkoinen maailma on nyt saanut technicolour-värit. Välillä tuntui ettei tässä ole päätä eikä häntää! Hetkessä herra Hillo puhkeaa laulamaan, tanssii kukan kanssa ja pumppaa ilmaa muihin tyyppeihin. Ja juuri kun luulen ettei tästä absurdimmaksi meno enää voi muuttua, niin se tekee juurikin niin. Värikyllästetyssä maailmassa liikkuvat hahmot taipuvat outoihin asentoihin ja hersyttävät naurua niin vanhemmista kuin nuoremmistakin katsojista.

Kun Esmeralda saa matkalaukusta löytyvästä jättikankaasta jättihameen ja keikkuu yläilmoissa diskobiitin soidessa, niin näen sieluni silmin tämän sakin Pride-kulkueella kuorma-auton lavalla heilumassa. Tästä ei ehkä esitys voi enää värikkäämmäksi mennä! Piknikkivermeet on muutenkin porukalla kunnossa jo puistoretkelle kulkueen jälkeen. Ja sitten on vielä ihana gerberameri!

Äänisuunnittelu ja musiikki ilahduttavat minua myös kovasti. Vinkeitä äänitehosteita. Ja varmaan tuli jo mainittuakin ihanat värikkäät vaatteet! Karoliina Koiso-Kanttila vastaa kaikesta visualisoinnista.

Aivan älyttömän hienoa ja värikästä katseltavaa. Tylsää hetkeä ei olekaan koko vajaan tunnin aikana. Kiitos loistavasta viihdytyksestä herra Hillo ja kumppanit, jäin kaipaamaan teitä.



Kuvien copyright Ilpo Vainionpää
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kybersielut / Turun kaupunginteatteri 19.12.2017

Scifiä teatterissa?

Jani Uljaksen lavastus?

Kiinnostava näyttelijäporukka?

Turun kaupunginteatterin loppuvuoden uutuudessa eli Okko Leon, Marko Järvikallaksen ja Harri Virtasen yhteisnäytelmässä Kybersielut on kaikki tämä - ja paljon muuta. Eihän Kybersielut ehkä mikään maailman omaperäisin scifitarina ole, mutta riittävän uniikki kuitenkin. Puolitoista tuntia tuntia on käytetty hyvin.

Janne Reinikaisen ohjaamassa näytelmässä oli paljon elokuvamaisuutta, erityisesti projisoinneissa, lavastuksessa, musiikissa, valoissa. Oman suosikkini Blade Runnerin vaikutteet ovat niin ilmeisiä, että melkein naurattaa, mutta se myös liikuttaa minua. Oli hämärää, oli savua, oli kaikkia mahollisia scifimaailman kliseitä. Osa toimi paremmin, osa ei. Livebändi oli kyllä oivallinen juttu, koska koko näyttelijäsakki osallistui musisointiin, aina kuin muilta hommiltaan ehti. Mahtavaa rummutusta!

Kybersielut vaatisi ehkä toisen katsomiskerran, että aukenisi vielä paremmin. Aikatasohyppelyt aiheuttivat hetkellisesti hämmennystä. Kyborgit ja ihmiset, ja tietenkin myös kyborgeja jahtaavat ja listivät poliisit. Yksi heistä, Daniel (Lauri Tilkanen) nimeltään, ottaa ja rakastuu työn tuoksinassa, ja tämä suhde kauniiseen Loriin (Pamela Tola) vie hänet pois sateisesta suurkaupungista. Itämaishenkisesti puetut kyläläiset elävät eristettyä ja aika alkeellistakin elämää unikkoviljelmineen, kuin täysin erilaista todellisuutta. On tässä monenlaisia käänteitä, useimmat kyllä ennalta arvattavissa, mikäli genre on yhtään tuttua.

Pidin kovasti Kimmo Rasilan lakonisesta poliisipäällikön roolista. Tässä hommassa ei auta tunteilla! Myös Stefan Karlsson Sokorona vakuutti.

Kuinka paljon kyborgissa voi olla ihmistä, tai ihmisessä konetta, että hänet vielä lasketaan kuulumaan omaan "lajiinsa"? Ovatko kyborgin muistot todellisia, vai siirrettyjä? Voiko kyborgi tuntea samoin kuin me; rakastaa, vihata, katua? Onko ihminen todellakin kehityksen huippu? Näiden lisäksi katsoja voi miettiä myös ihmisen tietoisuutta ja oppimista - mikä meistä, tai kenestäkään, tekee ihmisen. Monenlaista kiinnostava mietintää kotiinviemisiksi.

Sanna Malkavaaran videosuunnittelu toimii hyvin ja kuten tavallista, Jani Uljas tekee hienon lavastuksen. Hidastetut Matrix-maiset taistelukohtaukset toimivat, kaikessa kliseydessäänkin. Ja setsuanilainen nanoteknologia auttaa (hieman huvittaakin)! Tiina Kaukasen pukusuunnittelu oli sopiva sekoitus scifiä ja muinaista itämaista tyyliä, modifioituna.

Äänentoisto oli hetkittäin ongelmallinen, koska replikkejä ei meinannut aina kuulla kovin hyvin. En tiedä oliko se akustiikka, miksaus vai mikä ongelmana. Bändin soitto kyllä kuului hyvin ja selkeästi, mutta puhe ei aina. Välillä piti pinnistellä että sai puheesta selvää. Kimmo Gröhnin musiikista pidin kovasti.

Kunnianhimoista ja kaunista katseltavaa ja hetkittäin oikein oivaltavaa teatteria. Mitään kauhean omaperäistä tai uniikkia ei tarinassa tai toteutuksessa ollut, mitä ei olisi siis nähnyt niin monessa elokuvassa. Mutta siinäpä se; elokuvassa. Teatterin lavalla scifiä näkee harvoin ja siitä pisteet! Kyllä tämä kannattaa katsoa, varsinkin jos scifi yhtään kiinnostaa.



Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hjort / Åbo Svenska Teater 16.12.2017

Josef Julius Wecksellin parikymppisenä kirjoittama Hjort on näytelmä minkä näkemistä olen odottanut todella kauan. Miksikö? No koska sitä esitetään *hyvin* harvoin, joten tilaisuutta aiemmin ei ole tullut. Ja koska sen on sanottu olevan yksi parhaimmista kotimaisista näytelmistä 1800-luvulta. Ja koska Wecksell on ottanut kuuleman mukaan paljon vaikutteita Shakespearelta. Joten kun Åbo Svenska Teater otti sen Suomi100-esityksekseen (ja koska ÅST:ltä saa suomenkielisen tekstityksen) niin eikun suunta Turkuun!

Vasta esityksen jälkeen aulassa osui käteeni suomenkielinen juoniseloste! Siitä olisi ollut apua ennen näytelmän näkemistä, mutta yllättävän hyvin sitä pysyi tämmöinen kielipuolikin kärryillä, vaikka Ruotsin historia, ja vielä ruotsiksi esitettynä, ei vahvimpia puoliani olekaan. Tekstitys toimi myös oikein hyvin. Mutta! Tämä oli niin kiinnostava näytelmä, ja kiinnostavasti toteutettu, että ei niin haitannutkaan vaikka välillä piti hieman arvuutella ketä nää nyt oikein on, historiallisesti siis. Tosin siitä oli paljonkin apua kun näyttelijät kävivät esittelemässä hahmojaan ja niiden motivaatioita ennen esitystä meille teatterin aulassa. Sitäpaitsi, kieli ei ollut kovin vaikeaa ja se tekstitys oli ehkä enemmän oman mielenrauhan takia siinä. Kyllä mä sitä usein vilkuilin, mutta en mitenkään jatkuvasti. Mutta hyvä että se oli, kynnys katsomiseen olisi muuten saattanut olla liian korkea.

No mutta näytelmä itsessään. Hjort on alunperin kantaesitetty 1862. Ja ne Shakespeare-vaikutteet ovat kyllä enemmän kuin selvästi näkyvissä. Turhaan tätä ei Suomen Hamletiksi ole kutsuttu. Ihan kaikki historialliset faktat eivät taida mennä oikein, mutta väliäkö sillä jos ihmisistä ja tapahtumista saa toimivan näytelmän. Ehkä Hjort on paikoitellen hieman kömpelö, mutta ÅST:n porukka on tehnyt tästä niin oivallisen nautittavan esityksen, että kömpelyydet unohtuvat pian. Tai eivät ainakaan haittaa menoa.

Tapahtumapaikkana on Turun linna ja ajankohtana 1590-luku. Ebba Fleming (os. Stenbock) pyörittää isoa perhettä. Ebban eli Klaus Flemingin lesken taloudessa asuu poikansa (Juhana-herttua), Flemingin äpäräpoika Olavi sekä löytölapsi Daniel Hjort. Miesten päitä sekoittaa linnan komentaja Stålarmin tytär Sigrid, johon kaikki muut (miehet) ovat rakastuneita paitsi Olavi. Olavi kun on rakastunut Juhanaan. Tässä taustaa, ja tarinassa sitten vatvotaan suhteita, lietsotaan sotaa, kostetaan - ja turkulaisilla on surkeaa. Daniel Hjort katkeroituu kun Sigrid kihlautuukin Juhanan kanssa. Lisäksi Hjortin päätä sekoittaa myös salaperäinen hahmo, joka paljastuukin tämän äidiksi. Äiti kertoo miten Flemingit tappoivat Hjortin isän, joten nyt tämän pitää kostaa! Ja sen hän tekeekin, vainoharhaisena ja kaikkiin luottamuksensa menettäneenä. Ja lopussa (liki) kaikki kuolevat, Sigrid hukuttautumalla. Kuulostaako tutulta? Miten olisi Hamlet?

Ohjaaja (ja lavastussuunnittelija) Erik Söderblom on ratkaissut ei-ihan-valmiin-näytelmän ongelman oivallisesti. Ja koko näytelmän toteutustavan muutenkin. Ikäänkuin näytelmäseurue, puolipukeissaan (Hjort itsekin kekkaloi valkoisessa kokovartaloaluspuvussaan koko esityksen ajan) ja maskit korostetun vahvasti tehtyinä esittäisi näitä historiallisia hahmoja. Siis vähän kuin näytelmä näytelmässä. Mutta ei sittenkään. Näyttelijät vaihtavat roolejaan lennossa, sukupuolella ei ole väliä (taas nyökkäys Shakespearen aikaan, ja oletettavasti 1590-luvun Ruotsiinkin, kun miehet esittivät myös naisten roolit. Tässä tosin mennään kumpaankin suuntaan - naiset esittävät miehiä ja miehet naisia).

Mielenkiintoisella tavalla hyödynnetään myös videoita ja mikkejä - näyttelijät tulevat näyttämön laitaan mumisemaan asioita suoraan mikrofoniin. Myös videokuvaa näyttelijästä syötetään lavastelinnan seinille. Toimii yllättävän hyvin, tämä modernin tekniikan ja vanhan tyylin liitto. Lavastuksena on pettävän yksinkertainen (ja notkesti liikkuva) linna, jonka kapoisista kulkuaukoista näyttelijät kiemurtelevat mennen ja tullen. Dramaattista ja synkeää tunnelmaa luo myös Antti Niitemaan valot ja Olli-Pekka Lepovuoren erinomainen äänisuunnittelu. Keskiaikaishenkinen (musiikkidramaturgia on myös Söderblomin käsialaa) musiikki soi taustalla, hieman melankolisesti. Bonusta vanhan tuulikoneen ja ukkoskoneen käytöstä!! Välillä esiintyjät liikkuvat puujaloilla. Kaiken kaikkiaan kiehtova sekoitus uutta ja vanhaa.

Näytelmän loppukohtaus kerrotaan Lapinlahden mielisairaalan potilaspedeiltä, minne koko näyttelijäjoukko on kokoontunut. Kertomaan mitä kullekin sittemmin tapahtui, haarniskoidun Kaarle-herttuan tarkkaillessa seuruetta. Wecksell ei saanut näytelmäänsä koskaan ihan valmiiksi, koska hän joutui, tadaaa: Lapinlahden sairaalaan. Ympäri mennään ja yhteen tullaan. Söderblom on viimeistellyt ja dramatisoinut Wecksellin tekstin. Välillä Hjort puhuu runomitassa, ja sekin toimii hyvin. Myös runomitan käännös toimii kauniisti. Esityksen alussa kuulemme myös kauniin Wecksellin runon Fogeln (ja teksitettynä Uuno Kailaksen suomennoksena).

     

Näyttelijäensemble on loistava! Peter Ahlqvist taitaa olla ainoa jolla ei ole muita rooleja kuin Daniel Hjortin. Mutta se on iso ja tärkeä rooli. Suvereenia työtä, bravo! Ahlqvistin Hjort heittelee tunteesta toiseen; on rakkaus Sigridiin, läheiset välit niin Juhanaan kuin Olaviinkin, ja sitten Flemingien petollisuuden paljastuminen repii miestä. Hänet on ajettu nurkkaan ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää kosto. Ahlqvist tekee hienon roolin ahdistuneena ja kärsivänä nuorena miehenä. Hjort tuntee ettei hänellä ole enää mitään eikä ketään; on katkeraa kirjoittaa hääkutsuja kun toinen mies vie hänen naisensa (aina eivät todellisuus ja kuvitelmat kohtaa).

Jerry Wahlforss on myös oivallinen Olavina, jotenkin luihun oloinen tyyppi, mutta miten palvovasti tämä katsookaan Juhana-veljeään. Juhanan saappaat täyttää Amanda Nyman taidokkaasti; miehen rooli sujuu enemmän kuin uskottavasti. Bror Österlund on oivallinen Hjortin äitinä ja myös Erik Brahena. Monica Nyman (Arvid Stålarm) ja Daniela Franzell (tämän tyttärenä Sigridinä) hehkuvat jotain omaa sisäistä valoa. Ensemblen täydentää Joona Rytkönen, joka on mm. Kaarle-herttua haarniskassaan.

Esityksessä on paljon huumoria; välillä tahallisen kömpelöä ja rahvaanomaistakin, välillä hieman hienostuneempaa. Shakespearen typeränkoomiset hahmot (erityisesti Paljon melua tyhjästä -näytelmän pöhkö yövartija Dogberry) tulivat heti mieleeni, kun Hjort menee tapaamaan amiraali Scheeliä. Samankaltaista pölhöilyä. Ellinor Hellströmin pukusuunnittelu on oivaltavaa ja tarjoaa mielenkiintoisia ja hieman erilaisia ratkaisuita. Isoja kalukukkaroita, ylimysten pöyhkeileviä vaatteita, turkulaisten modernit sateenvarjot.

Varmaan Shakespeare, ja moni muukin näytelmäkirjailija, on kirjoittanut parempia näytelmiä, mutta Hjortin taika ja erinomainen syy sen katsomiseen on sen historiallisessa viitekehyksessä. Sen asema suomalaisen teatterin historiassa on niin merkittävä, että jo sen tähden kannattaa suunnata Turkuun katsomaan tämä. Esityksiä on 1.3. asti, mutta enää vain kuusi jäljellä.



Kuvien copyright Pette Rissanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Värit ovat vapauden / TEHDAS Teatteri 15.12.2017

Jaahas, taas yksi vuoden 1918 tapahtumia käsittelevä näytelmä, ja ei olla päästy edes sisällissodan satavuotisjuhlavuoteen. Joku voisi ajatellakin noin, mutta minä en. Enemmän olin että wau, nyt saadaan Turku-aspektiakin tähän! Joten siksi katsomaan TEHDAS Teatteriin Anni Mikkelssonin ohjaamaa ja käsikirjoittamaa uutuutta Värit ovat vapauden - punavalkoinen Turku.

Eikä tarvinnut katua. Näytelmä oli väkevä, musiikillinen ja lämminhenkinen. Yhtä aikaa pieni ja kotoinen sekä suuri ja suuria tunteita herättävä.

Näytelmässä seurataan kahden nuoren naisen kohtaloa vuoden 1917-1918 tapahtumissa. Heidän tarinansa kietoutuvat yhteen Turun kaduilla ja tehtaissa, varakkaiden kivitaloissa ja itsenäisyyden alkumetreillä. Turku on läsnä kolmantena tärkeässä roolissa.

Köyhä saaristolaistyttö Aina tulee Turkuun, töihin tehtaalle ja asumaan Raunistulan köyhiin työläishökkeleihin. Mutta tuleekin lähtö. Onneksi hän saa uuden paikan vauraasta Kiven perheestä. Cecilia-rouva on hienoa ruotsinkielistä yläluokkaa, joka elää suojattua elämää miehensä kanssa. Ymmärrystä työväestön vaatimuksiin ei ole. Kumpikin naisista on tavallaan vankina ja janoaa vapaaksi. Kumpikin haluaa myös kauniita asioita elämäänsä. Cecilia on yhteiskuntaluokkansa lisäksi vielä miehensä kultaisessä häkissä, rakkautta janoten. Runojakaan ei saisi lukea. Naisten kohtalot kulkevat rinnakkain yhteiskunnan muutosten kanssa. Vastoin kaikkia odotuksia Aina ja Cecilia ystävystyvät. Koska naisten ei ole hyvä liikkua yksin kaduilla näin epävarmoina aikoina, he vierailevat yhdessä mm. eläinmuseossa. Mutta kun tositoimet alkavat 1918, ei moiselle luokkarajoja ylittävälle ystävyydellekään ole enää tilaa.

Vapaudenkaipuisen Aina Jonssonin rooliin hellävaraisen riipaisevasti näyttelevä Mari Naumala on oivallinen valinta. Samaanaikaan herkkä ja sitkeä, kuin saaristolaiskasvi, jonka juuret ovat tukevasti maassa. Taipuu vaan ei taitu. Runollisesti puhuva tyttö tuntuu selviävän mistä vain. Sitten tulee työmies/agitaattori Jussi Raivio (sopivan krouvi Jukka Kittilä), joka pyyhkäisee tytön jalat alta. Sofia Molin on ihastuttava Cecilian roolissa. Sirkuttava ja helkkyvä nauru korostaa häkkilintumaista vaikutelmaa. Cecilia on jumissa elämässään, ja mattoon kääriytyminen tai seiniä päin kävely havainnollistaa tätä taitavasti. Molin on hurmannut minut joka roolissaan mitä aiemmin olen nähnyt.

Siinä missä Aina on aktiivinen tekijä, on Cecilia passiivinen sivustaseuraaja. Kyllä hänkin koittaa irrottautua ja lähteä, mutta haasteellista se on. Sanoohan Mannerheimkin että naiset pysykööt kyökeissään. Siinä ei paljoa auta että on nuorempana metsästänyt ja ratsastanut. Paremmin Cecilia varmaan asetta käyttäisi kun hänen hieman tumpula miehensä (Akseli Hannula).

Koko taitava näyttelijäporukka tuottaa kuoromaisesti erilaisia ääniefektejä; raitiovaunusta Aurajokeen. Näytelmässä on hauskoja mykkäfilmimäisiä kohtauksia (voikapina!) ja muutenkin hienoja joukkokohtauksia. Onhan se aika mahtavaa kun näyttelijät ja yleisö pääsee yhdessä laulamaan Kansainvälistä! Ainan työväkiystävinä nähdään myös kaksi vahvaa persoonaa: Hilma (Janna Haavisto) ja Heta (Outi Sippola).

Jussi Virkkumaan hienot projisoinnit ja Jarkko Forsmanin valosuunnittelu pelaavat yhteen upeasti. Varsinkin teknojytkytyksen, savun ja vilkkuvien punaisten valojen säestämät taistelukohtaukset huimaavat. Myös Heini Maarasen pelkistetty ja toimiva lavastus tuo sadanvuodentakaisen Turun estradille. Niin tehdasmiljööt kuin merenrannatkin. Maiju Tainion ja Riikka Mäntymaan puvustus on kauniin ajanhenkinen ja tuottaa iloa silmille.

Kiitos koko työryhmälle itselleni taas hieman erilaisen näkökulman tarjoamisesta näihin tärkeisiin sadan vuoden takaisiin tapahtumiin. En tiedä pitääkö näytelmän alussa sanottu "Vuonna 1917 Turku oli Suomen vallankumouksellisin kaupunki" paikkaansa, mutta oli todella kiinnostavaa päästä kurkistamaan asiaan myös Turun suunnasta.

Esitykset jatkuvat 3.2. asti, ja suosittelen lämpimästi hankkimaan liput. Värit ovat vapauden ei ole pelkästään historiafaneille, tai Anni Mikkelssonin tarinankerronnasta tykkääville, vaan kaikille erittäin hyvin tehdyn teatterin ystäville.


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Masennuskomedia / Kansallisteatteri 14.12.2017

Kyllä masennuksestakin saa oivallisen komedian kun asialla ovat osaavat henkilöt. Kirsikka Saari ja Jenni Toivoniemi ovat kirjoittaneet Kansallisteatterin Masennuskomedian sen ohjaajan Mari Rantasilan alkuperäisidean pohjalta. Tuloksena on hetkittäin hysteerisen hauska ja aika viiltävänkin tarkka kuvaus masennuksen lisäksi monesta muustakin aiheesta.

Masennuskomediassa hieman vanhempi naisyritysjohtaja Eeva (Pirjo Luoma-aho) uupuu työtaakkansa alle ja ei pysty olemaan enää se supertehokas ja aikaansaava energiapommi. Eihän semmoista häpeää ja taakkaa voi kenellekään tunnustaa, ei edes itselleen. Kun ei yksinkertaisesti enää jaksa, eikä pysty eikä kykene. Kun on tottunut tekemään enemmän ja paremmin kuin muut. työpolku johtaa seuraavaksi mielenterveyskuntoutujien työkeskukseen. Siellä sitä vasta haasteita onkin, kun ihmiset vaan hömpöttelevät töissään, lorvivat ikuisuuksia kahvitauoilla ja tuottavuuskin on tosi alhainen. Eihän se muu auta kun laittaa paikat kuntoon ja hihat heilumaan! Ojasta allikkoon...

Tämä näytelmä saa varmaan monen katsojan vilkaisemaan myös peiliin. Olenko minä tuollainen? Suorittaja ja minä-itte tyyppi, joka ei heikkouksiaan ulkopuolisille paljasta. Eeva pitää kulisseistaan kiinni liki loppuun saakka, ja vie projektiaan läpi vaikka henkitoreissaan. Vastavoimana Eevan supermenestyjätyypille hänen poikansa Mika (Arttu Kapulainen) haluaa vaan chillata ja ottaa rennosti, toteuttaa omia haaveitaan ja projektejaan. Vastavoima äidilleen siis. Äidin ja pojan välit eivät ole kovin läheiset, mutta ehkä siihenkin tulee muutos, kun Eeva kykenee hieman höllentämään omia pakkomielteitään menestyksestä ja pakkotahtisesta yrittämisestä.

Kyllä se työkeskuksen väki omalla tavallaan auttaa myös Eevan kuntoutusprosessissa, kunhan ensin lyödään päätä seinään ja kamppaillaan HulluPupu-tuotantoprosessin kanssa. Stereotyyppiset mielenterveyskuntoutujat ovat senkaltaista sakkia mihin normaali-Eeva ei koskisi pitkällä tikullakaan, mutta kummasti bileilta tässä sakissa muuttaa asioita. Kärttyisä Pike (Maria Kuusiluoma), epäsiisti Saku (Tuomas Uusitalo) ja itseensä käpertynyt oudokki Elias (Pietu Wikström) ovat riemastuttava porukka. Mä olen ollut töissä tämänkaltaisessa työkeskuksessa (tai sen yhteydessä olleessa kirjapainossa) vuosia sitten, ja kyllä tunnistin sekä työn piirteitä että näitä ihmisiäkin.

Roolitukset ovat muutenkin oivalliset, mutta tämähän on täysin Pirjo Luoma-ahon bravuuri. Loistava suoritus alusta loppuun! Myös Paula Siimes työkeskuksen sairaslomalle jäävänä pomona on niin sympaattinen ja empaattinen, että hampaisiin melkein koskee. Sillain kivalla tavalla toki. Antti Pääkkönen useassa roolissaan on mm. mainio dynaamisen ja sporttisen yritysjohtajan perikuva!

Masennuskomediassa on paljon eri aiheita. Sen mielenterveysteeman lisäksi pohditaan myös aihetta luontoarvot vastaan kapitalismi/teollisuus, ja elämän tarkoitusta noin ylipäätään. Olisiko siitä oravanpyörästä mahdollisuus hypätä pois ja downshiftata hieman?

Tykkäsin kovasti myös käytetystä musiikista - It's Raining Men toimii aina, ja Eliaksen esittämä Mädäntyvä kosteikko sai aikaan tyrskähtelyä yleisöstä; siinä tilanteessa se toimi paremmin kuin hyvin. Lavastus (a'la Katri Rentto) oli varsin toimiva varastolaatikoineen ja jättipupuineen. Ja hei, mä voisin ostaa kanssa tommosen HulluPupun, koska ne oli aika symppiksiä!

Kaiken kaikkiaan Masennuskomedia oli viihdyttävä kaksituntinen, mutta olihan siinä se yhteiskuntakritiikki mukana, ikään kuin ruusun mukana terävänä piikkinä. Eevan hieman paatoksellinen avautuminen lopussa oli ehkä inasen liikaa, mutta kyllä tuli viihdyttyä!


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Messias / Fabulous Bäckström Brothers, Teatteri Avoimet Ovet 13.12.2017

Loistavat Bäckströmin veljekset iskevät taas kultasuoneen! Tällä kertaa ei seikkailla wagneriaanisissa ydinfysiikan tunnelmissa roadtripillä rapakon takana (kuten Big Bang Siegfried!:issä). Ehei, vaan nyt ollaan joulun ytimessä. Messias on kertomus, no, kuten nimestäkin saattaa päätellä, Messiaasta. Mutta minun näkemykseni mukaan se on vain oiva tekosyy päästä revittelemään tulkintoja joululauluklassikoista ja tuomaan oman FBB-mäisen näkemyksen asioista. Siitä miten kaikki oikeasti tapahtui.

Messias sai kantaesityksensä jo vuosi sitten, Alminsalissa Oopperatalolla. Mutta kuten tavanomaista, se ei silloin sopinut kalenteriini. Muistelen että suunnitteilla kovasti kyllä oli... Onneksi nyt sitten oli vierailuesityksiä Teatteri Avoimissa Ovissa ja kiiruhdin hetimmiten varaamaan lippua. Ehdin jopa ennenkuin ohjaaja Marc Gassot laittoi kutsua (kiitos silti ajatuksesta!).

Jouluinen hittikomedia kahdelle näyttelijälle ja oopperalaulajalle mainostavat. No, sitäkin. Mutta aika paljon muutakin. Alunperin brittikoomikko Patrick Barlowin kynäilemä Messias on ollut iso menestys maailmalla, joten oli aikakin saada siitä toimiva suomiversio. FBB on juuri oikea poppoo toteuttamaan tämänkaltaisen hupailun. Ja vieläpä armoitetun miimikuninkaan Marc Gassotin johdolla! Gassotin kädenjälki näkyy monessakin kohdassa, ja hyvä niin (moottorisahapantomiimi!). Mutta pääosassa ovat kuitenkin satumaisen hauskat veljekset Petri ja Jouni Bäckström. Eivätkä pelkästään hauskat, vaan myös ajoituksen mestarit ja monipuolisten roolien vetäjät. Lauluääntä unohtamatta. Kumpaakin on tullut nähtyä viime vuosina oopperaproduktioissa, mutta jotenkin nämä "omat jutut" ovat vieläkin parempia, koska näissä ei ainoastaan lauleta, vaan pistetään itsensä likoon kokonaisvaltaisemmin.

Tällä kertaa mukana ei ole Jukka Nykästä täydentämässä kaksikon kohellusta, mutta sen sijaan loistavan monipuolinen Reetta Ristimäki veljesten äitinä Greettana. Aika pieni rooli, mutta sitäkin mieleenpainuvampi. Originelli äitimuori hurauttelee pitkin lavaa rollaattorilla, menneitä roolejaan maailman metropoleilla muistellen.

Messiaassa on paljon hupailua, naljailua ja kuittailua veljesten kesken, mm. Jounin huonosta käsialasta, on yleisön osallistamista (sillain mukavalla tavalla, pääsemme hieman huutelemaan), kuulemme somaattista esperantoa, näemme/kuulemme miten nokkahuilua soitetaan nenällä ja paljon muuta. Ja ennenkaikkea nautimme hienoista joululauluista kauniina (ja joskus vähemmän kauniina) tulkintoina. On tässä vähän muutakin musiikkia kun jouluista kyllä; pitäähän se nyt oopperaakin saada!

Bäckströmit vaihtavat roolejaan salamannopeasti ja kummallakin niitä piisaa; nuoripari Maria ja Joosefista aina itämaan tietäjiin ja sadanpäämiehiin. Puhumattakaan kahdesta Bäckströmin veljeksestä! Petri B sorauttaa ärrää kirrrrrveellä veistetyissä tarvekaluissa, keekoilee rusettipäisenä Mariana ja lumoaa psykologisen koulutuksen saaneena majatalon emäntänä. Jouni B. vuorostaan toimii (kuulemma) koko idean isänä sekä köyhän miehen hevimuusikon näköisenä Joosefina. Agilitylammaskin lavalla piipahtaa! Kyllä näillä eväillä syntyy potra ja isänsä näköinen Jeesus-lapsi. Ehkä joku herkempi sielu tai hengellisemmin jouluun ja uskontoon suhtautuva saattaisi jopa loukkaantua tästä menosta, mutta minä olin ainakin aivan haltioissani. Messias on parasta jouluun liittyvää viihdytystä kuunaan.

Toivon että tästä tulisi jokavuotinen jouluperinne. Fabulous Bäckström Brothers on vaan niin hyvä, että jokaisen pitäisi saada kokea tämä hieman erilainen joulushow.



Kuvien copyright Alejandro Lorenzo (eka kuva) ja Heikki Tuuli (muut).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kinema / Circo Aereo, Espoon teatteri 12.12.2017

Circo Aereon uusi show Kinema on aivan mahdottoman upea yhdistelmä mustavalkoista estetiikkaa, taitavia temppuja, henkeäsalpaavia trikkauksia ja sellaista visuaalista ilotulitusta että HUH. Vaikka tämä on nykysirkusta, niin kyllä tässä on iso ripaus tanssia ja elokuvaakin.

Omien tuotantojen lisäksi Espoon teatterilla on mahdollisuus nähdä todella kiinnostavia vierailuita, suomalaisia ja kaukaisempiakin. Monta kertaa olen "pelastunut" eli syystä tai toisesta kun on jäänyt joku kiinnostava juttu näkemättä (aikataulullisista tai maantieteellisistä syistä) mutta sitten ta-daa! Se onkin tullut Espoon teatterille! Huraa!

Maksim Komaron ohjaama ja ideoima Kinema etenee mustavalkoisen mykkäelokuvan viitoittamalla tiellä. Välillä tuntuu että katsoisi elokuvan hidastettuja ruutuja. Kalle Nion taitava videosuunnittelu yhdisteltynä eläviin esiintyjiin ei ainakaan vähennä elokuvamaisia vaikutelmia. Valkoisia levyjä kannetaan ja niitä hyödynnetään innovatiivisesti. Projisoinnit ja levyt toimivat hyvin yhdessä. Trikkielokuviakin niillä saadaan aikaan!

     

Kinema on hyvä esimerkki nykysirkusesityksestä, missä ei tarvita kauheaa määrää härveleitä tai rekvisiittaa. Ne valkoiset levyt taipuvat moneen. On vinkeää että modernitkin vekottimet kuten tasapainoskootterit saavat sijansa modernista sirkusesityksestä. Niistä on moneksi tässäkin esityksessä. Silkkimäisellä isolla kankaalla saadaan valojen, tuulikoneen ja ääniefektien avulla loihdittua aaltoileva meri, kun esiintyjät hieman auttavat.

Juho Rahijärven valot ja Tuomas Norvion äänet tukevat niin monipuolisia temppuja kuin tukevat elokuvallista kerrontaa. Valkoisia valospotteja, pimeyttä, hehkulamppujen harva rivi. Käsittämätön liikkuva verkkovalomatto/projisointi tuo ihan uusia ulottuvuuksia lattia-akrobatiaankin. Valoilla ja äänillä kikkaillaan paljonkin, mutta ne eivät varasta show'ta vaan tukevat sitä mallikkaasti.

Lavalla nähdään huikean taitava esiintyjäviisikko. Siitä asti kun näin trikkausta ekan kerran lavalla se on ollut ehdottomasti yksi suosikkijuttujani. Joten ei tartte kauaa miettiä mikä oli Kineman kaikista upeista tempuista ja jutuista se paras: Vellu Saarelan trikkaukset. Miten kukaan on noin notkea ja onnistuu tekemään valtavia loikkia kierteillä ja huh. En voi muuta kun katsoa monttu auki. Aivan huikeaa! Muut eivät jää mitenkään jälkeen.

Yksi upea asia on esiintyjien monipuolinen lahjakkuus. Vaikka olisit jonglööri, niin osaat ja pystyt tekemään monenlaisia muitakin juttuja. Kolmesta maasta tuleva kolmikko Lisa Angberg, Karyna Saarela ja Karoline Aamås taipuvat moneen; hiusakrobatiasta "perinteisen" sirkuksen "hevosratsastus"numeroon. Omiinkin niveliin koskee kun joka raajaan kiinnitetyt köydet tempoavat sätkynukkemaista akrobaattia solmulle ja ties mihinkä asentoihin.

Onni Toivonen jongleeraa keiloilla, mutta tämäkin on niin uniikkia, etten muista moista temppuilua ennen nähneeni. Oleellinen osa Toivosen jongleerausta on myös nykytanssimainen koreografia. Kahden miehen jongleeraus/tanssi/kamppailushow on myös nautinnollista katsottavaa. Ja kyllä riikinkukonsulistakin saa oivallisia tasapainoiluvälineitä, vaikkei uskoisi.

Järisyttävän kaunista. Kinema tarjoaa lumoa kaikille aisteille ja todella vaativaankin makuun. Hauskaa ja hetkittäin henkeäsalpaavaa. Todellista sirkuksen lumoa! Tämä on tosin mielestäni selvästi enemmän aikuiseen makuun, kuin ihan perheen pienempien sirkusta. Menkää katsomaan jos ja kun toivottavasti kohdalle osuu.


Kuvien copyright Kalle Nio.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kädettömät / Jalostamo kollektiivi & Eesti Draamateater, Teatteri Telakka 9.12.2017

Telakan vintillä näkee aina jotain mielenkiintoista, ja Jalostamo Kollektiivin ja Eesti Draamateaterin Kädettömät on hyvää jatkoa tälle. Erilaista, outoa, ajatuksia herättävää ja kantaaottavaakin. Mainio esimerkki (taas kerran) rajojen yli ulottuvasta yhteistyöstä.

Anna Lipposen käsikirjoittama ja Tanjalotta Räikän dramatisoima ja ohjaama Kädettömät sai ensi-iltansa Lahden kaupunginteatterissa jo yli vuosi sitten ja viime keväänä sitä esitettiin Virossa. Ensi keväänä se jatkaa matkaansa Kansallisteatteriin kolmen esityksen voimin.

Kädettömissä on monta tarinaa, monta ääntä, monta kohtaloa. Karvahatullinen sympaattinen supikoirakaksikko vaeltaa hylätyssä vanhassa teatterirakennuksessa. On muusikkoisä ja Viron laulava vallankumous sekä tämän aikuinen Else-tytär Suomessa. Elsen kertomus kuullaan vanhalta C-kasetilta. Tämä on tarina myös isän ja tyttären väleistä, kohtaamisesta ja vääjäämättömästä erostakin.

Pikkuhiljaa meille selviää taustoja Elsen ja isänsä suhteesta, ja myös Elsen vanhemmista. Esityksessä musisoidaan, kuunnellaan nostalgisen rämisevää Villu Tammen Tere Perestroikaa nauhalta, rauhoitutaan seesteisiin hetkiin. Samalla opimme paljon ALS-taudista. Elsen ajatukset ja tunteet sekoittuvat isän koskettaviin lapsuusmuistoihin. Paljon käsitellään vapautta. Mitä kaikkea se on. Vapaus on myös yksinäisyyttä ja tyhjyyttä, jos kohta yksilön ja kokonaisen kansakunnan vapauttakin. Kun Viro vahvistuu ja lopulta itsenäistyy elokuussa 1991, niin vastavoimana Else heikkenee. ALS-tautiin ei ole parannusta. Lopulta kuitenkin rakkaus ja suvaitsevaisuus ovat tämän maailman kantava voima.

Tämä kosketti minua kovasti. Lavalla taituroivat Anna Lipponen ja Tõnu Oja ovat kumpikin taitavia, sympaattisia ja hiljaisella tavalla kiihkeitä. Muutamankin kerran sain pyyhkiä kosteita silmiäni. Ja tää on jännä, koska vaikka kuolemaa ja menetystä käsitelläänkin, niin kovin paljon tarina on elämässä kiinni.

Petri Tuhkasen taitavasti vanhoja valokuvia hyödyntävä lavastus oli myös sopivan intiimi Telakan pieneen tilaan. Samuli Laiho on tehnyt musiikin isälle ja tyttärelle.

Onhan tämä tavallaan musta komedia kuten mainostetaankin, mutta myös aika paljon muuta. Historiallisten juttujen lisäksi paljon asiaa ALSin olemuksesta ja miten se vaikuttaa ihmissuhteisiin. Myös teatterijuttuja ja pieniä Shakespeare-viittauksia. Monipuolinen ja kaikin puolin sympaattinen ja kiinnostava näytelmä.

Telakalla tämä jo loppui, eli suuntaahan toukokuussa sitten Kansallisteatteriin katsomaan. Voin kyllä lämpimästi suositella.


Kuvien copyright Petri Tuhkanen.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Kinahmi / Sorin sirkus 7.12.2017

Sorin Sirkus sukeltaa tänä Suomen juhlavuotena kalevalaiseen maailmaan, ja hyvä niin. Varsin sopivasti valittu aihe; kyllä siellä on mistä ammentaa. Ja kuten aina, kaksituntiseen spektaakkeliin on saatu puristettua valtava määrä esiintyjiä, ja hienoja temppuja. On juonellinen kehyskertomus, on menoa ja meininkiä. Kaikkea tätä tahdittaa upeasti soittava trio, jotka imautuvat mukaan tarinaan itsekin. Kinahmi on taas kerran mainio sirkusshow.

Tuttuun tapaan Taina Kopran ohjaama ja koreografioima joulushow on värikylläs, innovatiivinen, henkeäsalpaavakin hetkittäin. Kitte Klemettilän loisteliaat puvut ammentavat sieltä kansanperinteestä ja Kalevalan värimaisemasta, mutta on siellä kimallusta ja sellaista sirkusmaista iloitteluakin. Jouni Kivimäen vastuulla ovat sirkusnumerot, ja onhan siellä taas kaikkia omiakin suosikkeja.

Näyttävää tulishow'ta, upeita trapetsinumeroita, akrobatiaa niin ilmassa kuin maan kamarallakin. Jongleerausta, yksipyöräisiä, tikapuutemppuilua, nuorallatanssia, rola bolaa ja tuolijumppaa. Ja venäläinen aisa, hurraa! Kun on iso määrä esiintyjiä niin saadaan aika hienoja joukkonumeroitakin. Eri elementtien yhdistelyn sorilaiset hallitsevat myös. Kun tulishow yhdistetään jongleeraukseen ja akrobatiaan niin huh!

     

Yksi hauskuutta yhtään Kalevalansa tarinoita tuntevalle katsojalle on bongailla tuttuja hahmoja ja tapahtumia. Kas Ainopa kieltäytyy Väinämöisen kosinnasta. Ja Lemminkäisen äiti kokoilee luita pitkin tantereita (kyllä niillä vähän voi jongleeratakin) kootakseen poikansa uudelleen. Väinämöisen ja Joukahaisen suohonlaulutaistelu onkin korvattu upealla yksipyöräistemppuilulla.

Ensimmäistä kertaa ehkä lavalla myös saunotaan! Rekvisiittakin on nappiinsa: rukkia, kirnua ja muuta härpäkettä. Monelle nuoremmalle katsojalle eivät nämä ehkä ole kuin eksoottisia museoesineitä, mutta se justiinsa onkin Sorin Sirkuksen esitysten valtteja: jokaiselle jotain. Lapset saavat ihan eri asioita tästä irti kun aikuiset.

Jooona Kukkolan musiikki svengaa kuin hirvi (joka myös muuten lavalla poikkeaa) ja tätä voisin kuunnella ihan kotonakin. Kukkolan lisäksi bändissä musisoi Juho Fabrin ja Petteri Hyvärinen ja instrumenttivalikoima on laaja. Kansanperinnepoljentoista musiikkia mutta tavattoman monimuotoista. Bändi soittaa hienon vuorirakennelman rinteillä.

      

Valosuunnittelu on aina ihan huippulaatua Sorilaisten esityksissä, ja Ville Finnilän työtä on ilo katsoa.

Kaiken taustalla ja yllä leijuu komea Kokko. Yksi asia mikä aina ilahduttaa minua on se kannustus mitä esiintyjät saavat. Varsinkin jos vielä jotain menee myttyyn. Oikeastaan mitä enemmän virheitä sattuu, sitä enemmän kannustusta yleisöltä tulee. Se on ihanaa!

Taas kerran nappisuoritus nuorilta sirkuslaisilta. Monta tuttua esiintyjää tuli bongattua. Jäin kyllä hieman kaipaamaan muutamien viime vuosien suosikkiani Kalle Pikkuharjua esiintyjäkaartista.



Kuvat ovat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.