Beigeä, pliisua, väritöntä. Kuin suodattimen läpi vedettyä. Joukko irrallisia kohtauksia, mitä kuitenkin yhdistää joku punainen lanka. Onko se sitten se suomalaisuuden lanka? Häpeän tunne, mitättömyys, ihmisen pienuus. Värittömyys. Mitä se tavallisuus on? Mitä kenellekin. Mun tavallinen arki on taatusti erilainen kuin sinun. Oliko joskus kultaisilla 50-60-70-luvuilla kollektiivista kansakunnan omaksumaa tavallisuuden arkea, yhtenäiskulttuuria? Kaikki kerääntyivät samanlaisissa vaatteissaan tuijottamaan lauantaisaunan jälkeen samoja ohjelmia telkkareista? Kun ei ollut vaihtoehtoja. Vai onko tämä vaan myytti suomalaisuudesta? Yksi niistä lukemattomista suomikliseistä. Saara Turunen kirjoittaa tavallisuudesta näytelmän käsiohjelmassa oivaltavasti. Se on luettavissa myös näytelmän blogissa! Kuten muutkin käsiohjelman tekstit.
Kaikki lähtee verkkaisesti, viipyillen liikkeelle, ihanan musiikin eli Gabriel Fauré:n Pavane, op. 50:n soljuessa korviimme. Näyttämöllä tyyppi saksii lehdestä kuolinilmoitusta irti ja länttää seinälle. Jaahas.
Erilaisia hahmoja, sellaista pysähtyneen ajan estetiikkaa, telkkarissa lentävät papukaijat yhä uudelleen ja uudelleen. Pottakampaukselliset jäyhät tyypit kekkosajan rilleissään ja kaikkialle tunkeutuva BEIGE. Laura Haapakangas on todellakin sukeltanut puvuissaan beigeyden ytimeen. Iso kiitos siitä hänelle, ja myös Maija Poskiparralle rekvisiittalöydöistä.
Suomalaiset "perinteiset" häät - kukapa meistä niissä ei olisi ollut vieraana, jotkut jopa juhlakaluina. Miten eteerisen kauniista Laura Birnistä on saatu näin väritön, hän melkein katoaa tapettiin? Onpas todella hauska häävisailu, herranjee!
Koko sisustus on sellaista mitä kaikki ovat nähneet jossain. Suomalaista minimaalisuutta vaiko ankeutta, sitä "tavallisuutta". Tapetit, puuviilutetut ovet, kattolevyt, kukkataulu, puunväriset huonekalut. Vanhanaikaista ja pysähtynyttä. Milja Ahoa saa kiittää hienosti onnistuneesta lavastuksesta. Katsoja pääsee ikään kuin kurkkaamaan huoneeseen missä nämä kaikki kummallisuudet (eikun, eikös tämän pitänytkin kertoa tavallisuudesta eikä kummallisuudesta?) tapahtuvat. Ja Von Wrightin veljesten lintumaalaukset kuuluvat jokaisen suomalaisen kollektiiviseen taidemuistiin, eikö?
Vähäpuheista, absurdia - ja musiikki on isossa roolissa. Monta kohtausta mennään liki ilman sanoja, jolloin musiikki johdattaa katsojan tunnelmaan. Bonusmaininta siitä että musiikkikappaleet on listattu käsiohjelmassa! Kun kirjoittaa myöhemmin blogia, on kiva kuunnella niitä ja samalla fiilistellä esitystä, palata niihin kohtauksiin uudelleen. Tässä toimii hyvin perinteisemmät biisit kuten Sibeliuksen Jääkärimarssi ja Allegrin Miserere, kuin myös Erik Satien vähän itselle tuntemattomammat pianokappaleet.
Välillä sudenpäinen mies kulkee, suorastaan hiipii, näyttämön poikki. Flamencomies hakee värittömän naisen tanssiin kesken arjen. Kerrankin iloa ja väriä elämään. Mutta kyyneliinhän kaikki päättyy. Hautajaisissa luetaan adresseja. Vainaja olisi halunnut kuulla kaikki kauniit sanat eläessään. Kukapa ei. Ja mies kantaa mattokääröä!
Kotibileet, kaljanjuontia, kasaridiskoliikkeitä. Teinipoika-Birn. Höyheniä. Nainen lääkärin vastaanotolla, susimies tulee sinnekin. Voisiko susimies (jota lääkäri ei näe) viedä naisen pois tästä arjesta ja elämästä? Lintunaamiot. On tässä paljon visuaalista ilotulitusta. Perheen joulunvietto...
Yksi häkellyttävimmistä kohtauksista on höyhentyynyjoukkoraiskaus/silpomiskohtaus. Dirlandaa vaan sullekin. Ja lopun hautajaiset valtavine kukkamäärineen.
Valoilla luodaan hienosti niin tunnelmaa kuin ajankuvaakin. Jotenkin haikean haaleaa Erno Aaltosen suunnittelemissa valoissakin on.
Rooleja piisaa. Ylermi Rajamaassa on niin ihanaa poikamaista charmia, ettei kovin monessa toisessa. Laura Birn on herkkä ja hauras. Pyry Nikkilä on myös tasaisen hyvä. Antti Heikkiselle esitys on TeaKin opinnäytetyönsä - ja näillä meriiteillä ei liene olevan ongelmia valmistua. Elina Knihtilä on aivan loistavan taitava värittömänä perheenäitinä, joka syttyy ja sammuu. Elää hetkittäin ja vaipuu takaisin tapettiin. Taitavaa porukkaa, koko viisikko!
Kyllä tämä oli hieno. Ja hämmentävä. Ja outo, mutta kaikessa outoudessaan kiehtova. Tekisi mieleni sanoa että menkää kokemaan, mutta kaikki kevään esitykset ovat loppuunvarattuja (mutta kyselkää Q-teatterilta lippuja, jos vaikka lykästäisi. Tai tulisi lisäesityksiä.).
Ylen pieni juttu aiheesta. Ja yksi syy lippujen nopeaan loppumiseen lienee Sanna Kangasniemen HS:n 5 tähden kritiikki. No, myyhän ne Q-laisten esitykset loppuun yleensä muutenkin, ei sillä.
Tässä vielä lukijan pyynnöstä tiedot musiikeista.
Hedelmä/vihannesluokituksessa tämä on kookospähkinä. Päältä aika tylsän näkönen, arkinen, mutta sisus maistuva ja mehevä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Pate Pesonius
Ei vitsit mä en tajunnut ottaa tota käsiohjelmaa, siinä olis ollu noi musiikit! Haluaisin kauheesti tietää, mitä ne kaikki kappaleet oli. Voisko sulta saada apuja? :)
VastaaPoistaJoo, ilman muuta, ootas kun kaivan käsiohjelman ja nappaan kuvan siitä...
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaKiitos!! :)
PoistaSuuret kiitokset tästä blogitekstistä ja erityisesti näytelmän musiikkilistasta. Olen nyt kaksi kertaa kuullut radiosta jonkun kappaleen, joka kuulostaa hyvin tutulta, mutta josta en oikein osaa sanoa, missä olen kuullut sen ennemmin: ensin Satien Gnossiennes, sitten Fouren Pavane.
VastaaPoistaGooglauksen tulos on molemmilla kerroilla johtanut tänne: Tavallisuuden aaveessahan se oli. Ilman tätä blogitekstiä olisin molemmilla kerroilla jäänyt epätietoisuuden valtaan. Kiitos!
Heh heh. Kiva kun löysit tiesi tänne.
PoistaMua jää tosi usein (=aina) vaivaamaan jos esityksen musiikkivalintoja ei löydy käsiohjelmasta tai esityksen kotisivuilta. Onneksi ne usein ovatkin.
Tavallisuuden aaveessa oli jotenkin tosi hieno musiikki, ja kuten sanoit, moni oli niin tuttu mutta nimi saatikka säveltäjä ei vaan tule mieleen...