Viimeinen Pasodoble / Tampereen työväen teatteri 30.9.2015

Surullisenhaikea, hauska ja tavallaan aika arkinen tarina tämä Anna-Maria Klintrupin ohjaama Viimeinen Pasodoble. Jotain tavattoman liikuttavaa tässä oli. Ja miten taitavat pääosanesittäjät; kumpikin ihan huokuu charmia ja vuosien mukanaan tuomaa karismaa.

Tyyne (aina kovin sympaattinen Marja Packalen) ja Pentti (aina yhtä hurmaava Ilmari Saarelainen) ovat eläkeikäinen pari, joka viihtyy talvet Espanjassa. Sieltä löytyy oma pieni kiva asunto, tuttavia ja parahultainen ilmasto. Mikä siellä siis on vanhan ihmisen ollessa. Suomessahan voi sitten viettää taas kesän. Mutta onko kaikki täällä paratiisissa sittenkään niin hyvin? Miksi Pentti alkaa unohtelemaan pieniä asioita? Entäpä pintaliitomaista elämää viettävä tuttavapariskunta Aili (Eeva-Riitta Salo) ja Eero (Jukka Saikkonen), miten heillä on kaikkeen varaa?

Tyyne ja Pentti nauttivat arjestaan, pienistä askareista, mitä nyt suomalaiset eläkeläiset puuhastavat, asuinpaikasta viis. Talo Suomessa on myyty ja hieman omatunto kolkuttaa ettei olla auttamassa lapsia ja lapsenlapsia... Espanjassa on vietetty jo parikymmentä vuotta aikaa, mutta nyt olisi tarkoitus viettää siellä myös joulua ensimmäistä kertaa. Lapsetkin ovat perheineen tulossa sitä Espanjan aurinkoon viettämään. Kun joulu lopulta koittaa, niin haikaillaan Suomeen "me istutaan täällä helvetin Espanjassa".

Pikkuhiljaa kun tarina etenee käy katsojalle selväksi että Pentti ei taida kaikkea muistaa ihan yhtä terävästi kuin ennen. Vaimoltaan tämän onnistuu kyllä aika pitkälle asiaa piilottelemaan, mm. muistilappujen avulla. Lompakko varastetaan ja juuri kun kortit on saatu kuoletettua, niin se löytyykin kotoa.

Tyyne on tehopakkaus ja Pentti lähinnä laahautuu mukana (näinhän se useimmiten menee). Välillä pistetään pasodobleksi, välillä siemaillaan viiniä parvekkeella. Mutta enimmäkseen mennä viiletetään paikasta toiseen (eikös ne eläkeläiset aina ole niitä kiireisimpiä!). Eläkkeellä piti harrastaa liikuntaa, opiskella kieliä ja matkustaa ympäri Espanjaa, mutta kokoajan on ollut niin kiirettä! Tössöä onkin näytelmän yksi tärkeimpiä viestejä: koskaan ei ole hyvin, mutta kun elämästä pitäisi nauttia NYT, eikä sitten joskus.

Tämä on sellainen pienisuuri näytelmä. Ei mitään suurta draamaa ja mahtipontisuutta, mutta pienen ihmisen arkea ja elämää sympatialla seuraten ja myötäeläen. Paljon lämmintä huumoria, esimerkiksi kun Tyyne ja Pentti myöhästyvät Sevillan bussista, ja joutuvat silti teeskentelmään että ovat poissa asunnostaan. Tämä oli ehkä hauskimpia yksittäisiä kohtia, koska moneen muuhun sekoittuu sitä surumielisyyttä liikaa. Loppukin on suloisenhaikea.

Olen toisaalta iloinen ettei käsikirjoittaja Pekka Lepikön tarina "kelvannut" tv-sarjaksi, vaan siitä tuli tämä lämminhenkinen näytelmä meille teatterinystäville. Uskoisin että näin tämä toimi paljon paremmin kuin telkkarissa.


Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pikavoitto / Tampereen työväen teatteri 29.9.2015

Pidin oikein kovasti Marie Jonesin hittikomediasta Kiviä Taskussa, vaikkakin sen näkemisestä on jo sen verran aikaa että pitäisi varmaan nähdä uudelleen. Tätä uutukaista Pikavoittoa on kai vähän mainostettu sen naisversiona. Ehkä siksi kun lavalla on vain 2 naista ja tyylilajina komedia. No, ei näissä nyt ihan kauheasti samaa ole... Paitsi molemmat ovat varsion viihdyttäviä.

Pikavoitossa 2 peribrittiläistä työväenluokkaista kodinhoitajanaista haaveilevat Barcelonan reissusta ja muutenkin paremmasta elämästä. Tapahtumapaikkana on 84-vuotiaan Davyn asunto. Naiset ovat käyneet avustamassa miestä jo parin vuoden ajan, omilla työvuoroillaan. Mies elää veikkauksen, Frank Sinatran ja ristikoiden maailmassa. Frank Sinatralla onkin tärkeä osansa tarinassa, monessakin mielessä...

Loretta (Heidi Kiviharju) on hieman reppana, työttömälle muurarimiehelleen (jonka intohimo ovat tyhjänpäiväiset tv-visailut) ja lapsilleen omistautuva arkipäiväinen nainen. Sen sijaan Francis (Miia Selin) on varsinainen pimatsu! Leopardikuvioisissa asuissaan, kilisevissä helyissään ja muhkeassa tukassaan ja minihameessaan tämä manipuloi, venkoilee ja laskelmoi. Pinnallisen oloisesta naisesta löytyy kyllä vakavampikin puoli, ja loppua kohti tämäkin osoittautuu hieman syvällisemmäksikin. Tämänhetkinen miesystävä toimii pokena ja suhde tuntuu olevan varsin myrskyisä. Poikakin tehtailee laittomia DVD-levyjä. Molemmat naiset ovat aivan huikeita rooleissaan. Miten ne osaavatkin...

Kummallakin naisella olisi tarvetta hieman ylimääräiselle rahalle. Ja kuin taivaan lähettämänä Davy potkaisee tyhjää, ja viikon eläkekin on vielä lunastamatta, vedonlyöntivoitosta puhumattakaan. Ja mitä tekevät nämä pienipalkkaiset naiset epätoivossaan? Se kannattaa mennä itse katsomaan. "Davy olisi halunnut tätä".

Davyn kodin kaltaisia olen nähnyt Englannissa pilvin pimein eli Pirjo Liiri-Majavan lavastussuunnittelu on varsin osuva. Samoin hänen pukusuunnitelunsa, huh! Varsinkin Francis on aika tyrmäävä vaatetuksineen. Tuomas Parkkinen ohjaa tämän kaksikon hienoihin suorituksiin.

Ei mitään suurta ja syvällistä, mutta vallan riemukas ja viihdyttävä komedia. Kannattaa ehdottomasti nähdä jo pelkästään näiden kahden komediennen loistavia kykyjä ihallakseen.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Valokuvien copyright Kari Sunnari

Oopperan kummitus / Kansallisooppera 26.9.2015

Tunnustan kättelyssä: en ole koskaan nähnyt Andrew Lloyd Webberin Oopperan kummitusta. huh, nyt se on sanottu. Ei se ole ollut mikään tietoinen valinta, vaan jostain syystä ei vaan ole tullut nähtyä. Moni muukin klassikko(musikaali) on kokenut saman kohtalon.

Onneksi tämä aukko mun elämässä tuli nyt täytettyä, ja enpä tiedä parempaa tapaa siihen kuin tämä Kansallisoopperan versio. Oli meinaan aika massiivinen ja näyttävä juttu! Varsinkin meidän parhailta paikoilta, siinä permannon alkuosassa. 

Juonihan on aika tyypillinen kolmiodraama, missä  syntymästään asti ruma Phantom asustaa oopperan kellarissa ja pyörittää kulisseista sen toimintaa ja säveltää. Ja on siinä sivussa opettanut suojattiaan Christineä laulamaan (ja totta kai rakastunut tähän). Christinekin olisi kai vähän myötämielinen, mutta sitten lapsuudentuttu varakreivi Raoul (joka tietenkin on salskea ja varakas ja kaikkea muuta sellaista) pölähtää paikalle ja pyyhkäisee tytöltä jalat alta. Phantom jää nuolemaan näppejään, mutta ei anna periksi taistelutta. Oopperan uudet omistajat eivät kuitenkaan katso hyvällä tämän päsmäröintiä siellä vaan pistävät kampoihin. Phantom suivaantuu ja alkaa listimään ihmisiä. Ja pitäähän se nainenkin kaapata. Hän on sellainen surullisen hahmon ritari, joka haluaa vaan olla rakastettu… (nyyh nyyh). Lopuksi tietenkin Christine joutuu valitsemaan Phantomin ja Raoulin välillä (itse olisin valinnut toki toisin).

Eclipsis ry järjesti tämän kimppaesityksen, ja koska liput oli varattu jo joskus keväällä, niin miehityksestä ei ollut tietoa. Niinpä meille lauantaimatineaan osui se kakkosmiehitys. Ihan hyvin hekin lauloivat, ei siinä mitään. Hanna-Liina Võsa Christinen roolissa on kaunisääninen ja muutenkin hyvä esiintyjä. Sen sijaan Ilkka Hämäläinen Phantomina ja Olli Tuovinen Raoulina olivat vähän vaisumpia. Mutta tosiaan mun on paha sanoa mitään kenenkään laulajantaidoista, kun en niistä niin ymmärrä. Sen sijaan voin kehua hienoja Osku Heiskasen koreografioita (heh heh, ihan kun mä niistä ymmärtäisin!) koska mukanahan on baletin puolelta 12 tanssijaa. Tiina Puumalaisen ohjaus on varmaotteista.

Mutta sitten se lavastus! Kiitos Teppo Järvinen, tämä on varmaan hienointa mitä suomalaisessa miljöössä voi nähdä. Varsinkin kun aletaan lähestyä Phantomin luolia, huh. Hieman James Bond-maiset laskeutuvat portaikot (tai Harry Potter leffoista, koska ne liukuivat ja siirtyilivät) missä Christine ja Phantom ilmaantuvat monina eri hahmoina tekee vaikutuksen. Ja itse Phantomin luola sitten, syntisen hieno, punaisia silkkilakanoita myöten. Olen hyvin vaikuttunut. Kattokruunu ja sen liikkuminen on myös näyttävää. Lisäksi kun oopperassa lavastetaan oopperoita, niin niiden lavasteet ovat juuri sopivan korneja elefantteineen ja muineen. Erikoismaininta pakko antaa Don Juan Triumhant -musikaalin (minkä on säveltänyt Phantom itse) upealle valtavalle metallikorsetille.

Tässä myös Timo Alhasen valosuunnittelu loistaa (jos kohta on se hienoa muuallakin), kun korsetti (mikä on siis varmaan parikymmentä metriä korkea) valaistuu upeilla väreillä. Huh. Myös Marjaana Mutasen suunnittelemat puvut ovat upeita, varsinkin näissä kolmessa fiktiivisessä baletissa. Ja entäpä se upea upea naamiaiskohtaus, ja ihmisten vaatteet! Ja Phantomilla on upea takki! Pakko kehua myös äänisuunnitteluvelhoja Andreas ”Stanley” Lönnquistia ja Sakari Kiiskeä. Kun Phantom välillä puhuu, niin ääni tulee pitkin oopperataloa, siis takaa ja sivuilta ja ties mistä. Todella vakuuttavaa.

Sitäpaitsi mikään esitys missä miekkaillaan ei voi olla huono!

Visuaalinen näyttävyys onkin yksi esityksen valttikortteja. Musiikki, niin… vaikken ole  tätä koskaan nähnyt missään muodossa niin musiikki oli tutuhkoa. Vähän ehkä tylsää paikoitellen, ja paljon itseään toistavaa. Mutta onhan siellä ihan hienoja kohtia. Ja sellaisia melodioita mitkä jäävät päähän soimaan. Musiikillisesti ei kuitenkaan mikään Lloyd Webberin päätyö. Tai kenties monen mielestä saattaa ollakin, koska onhan tämä varmaan maailman suosituimpia musikaaleja.

Aluksi hieman hämäsi, koska en muistanut lainkaan että tässähän lauletaan englanniksi! Tekstin käännökset oli tarjolla (typistetyssä muodossa) yläsermissä, eikä sinne katse kauheasti edes hakeutunut. Suurin osa laulajista äänsi todella hyvin englantia, ei moitteen sanaa siinä.

Kaiken kaikkiaan varsin hieno kokemus, suorastaan elämys. Ja veikkaan että vielä parempi ois mun suosikkilaulajilla.

Kuvien copyright Stefan Bremer

Nummisuutarit / Kansallisteatteri 23.9.2015

Muutama viikko kulunut jo Kansallisteatterin Nummisuutarien ensi-illasta, ja vieläkin olo on hieman hämmentynyt. Hieman samaan tapaan kuin Helsingin kaupunginteatterin Hamletin kanssa muutama vuosi sitten; heti esityksen jälkeen ei tiedä onko tämä vuoden teatteritapauksia vai ihan floppi. Siispä pitää katsoa uudelleen (olen menossa marraskuussa). Silti tai juuri siksi tämä eittämättä on yksi syksyn teatteritapauksia, hyvässä ja pahassa.

Miksi tämä perin tuttu, jopa puhkikaluttu, Nummisuutarit sitten on niin hämmennystä herättävä? Varmaan useastakin syystä. Tässä Janne Reinikaisen tulkinnassa alkuperäistä tekstiä ei ole ihan kauheasti jäljellä. Reinikainen ja Eva Buchwald vastaavat tekstin sovittamisesta. Tekstin näin radikaali muuttaminen mahtaa herättää sekä kauhua että innostusta ihmisissä. Sen sijaan kaikki tutut, klassiset kohtaukset ovat mukana, joskin uudenlaisina sovituksina.

Visuaalisesti tämä ainakin on tosi huikea. Jo heti alusta asti, oranssissa valossa mustat ihmisten varjot, lopulta dervissimäisessä hurmiotanssissa. Bravo lavastaja Kati Lukka ja valoista vastaava Max Wikström! Toinen iso asia mikä kiinnittää huomion on koreografiat (a'la Milla Koistinen). Oli kyse sitten joukkokohtauksista tai Kreetan ja Jaakon häätanssista - kaikki toimii. Tarja Simosen suunnittelema puvustus on myös mykistävää, esimerkiksi miten näpsäkästi Kreetasta kuoriutuu Karri vaatteiden avulla. Se Kreetan hääpuku hulmuavine helmoineen! Sakerin ja Iivarin cowboyasut!

Ja se sama vanha virsi: näytelmä missä hyödynnetään laulu- ja soittotaitoisia näyttelijöitä myös instrumenttien kanssa, no, lisäpisteitä rapsahtaa heti ainakin tuhat. Tässäkin semmoisia tyyppejä on lukuisia, ja orkesteri kirjamellisesti putkahtelee esiin milloin mistäkin. Timo Hietalan suunnittelema musiikki oli tosi monipuolista, lainaten vähän joka paikasta jotain.

Jotkut lavastusratkaisut olivat sellaisia että jäin katsomaan monttu auki. Visuaalisesti siis ehdottomasti aivan hämmästyttävän upea. Lavan pyörimistä ja eri osien nousemista on myös hyödynnetty tosi paljon. Eskon kännäyskohtauksen kohoavat puut!

En tiedä kumpi olisi parempi; se että tuntee Nummisuutarit perinpohjin, vai se ettei alkuperäisteos ole lainkaan tuttu. Itsellä se on jossain siltä väliltä. En kaipaa oikeastaan sitä tekstiä, koska uusikin teksti toimii hyvin. Muutamia versioita olen nähnyt teatterissa, ja toki tämä on radikaalein.

Mites sitten ne näyttelijät? Myönnän heti kättelyssä että Aku Hirviniemeä kohtaan oli ennakkoluuloja. Paljon. Mutta turhaan pelkäsin; ihan hyvin tämä leijonapaitainen Esko selviytyy. Aika intensiivisiä kohtauksia on paljon, mm. Kreetan ja Jaakon häissä ja toki se kuuluisa kännikohtaus. Hetkittäin kuitenkin tuntui ettei Esko ollut niin kovin suuressa roolissa, kuin ehkä jossain perinteisemmissä versioissa. Varsinkin ekassa näytöksessä Esko tuntui olevan enemmän tarkkailija tai sivustakatsoja.

Juhani Laitala tsingiskaanimaisine viiksineen Eskon isänä ja Karin Pacius tämän vaimona ovat lopultakin aika pienissä rooleissa. Hurjassa vedossa oleva Tuomas Rinta-Panttila tekee varsin intensiivisen kohtauksen merimies Nikona toisen näytöksen alun delirium-bakkanaaleissa. Tässä kohtauksessa on sellaista alkuvoimaa ja tykitystä että suu loksahtaa taas auki. Suomen taiteen kultakauden ikoneita (mm. Gallen-Kallelan Lemminkäisen äiti, Simbergin Haavoittunut enkeli) raahataan näyttämön poikki sellasta tahtia että huh. Ja on sarvipäistä hahmoa, riettautta, musiikki jumputtaa saatanallisen kovaa. Ehdottomasti yksi koko spektaakkelin mieleenpainuvimpia kohtia tämä. Mutta takaisin niihin esiintyjiin... Seppo Pääkkönen (Eskon eno Sakeri) ja upeasti myös laulava Leo Honkonen (Eskon veli Iivari) cowboyvermeissään, no joo, ei heilläkään hyvin mene. Rahat meni ja kädet tärisee... Nätyläinen Paavo Kääriäinen on erinomainen, ja myös varsin tanssitaitoinen. Tästä karismaattisesta miehestä kuullaan kyllä vielä. Inga Björn jää Mikko Vilkastuksena vähän statistiksi, en saa oikein mitään otetta tästä tyyppinä.

Säästin tietenkin sokerin pohjalle eli Johannes Holopaisen. Aina ja joka näytelmässä eniten esille nouseva mies (roolin koosta riippumatta) ei tee tälläkään kertaa poikkeusta. Hienoa että miehen muusikon taitoja hyödynnetään näin paljon, fyysisemmästä ilmaisusta ja tanssista puhumattakaan. Holopainen on maanisen energinen, säkenöivä morsian Kreetta, ilmojen halki liitelevänä hameen helmat hulmuten ja hääkruunu päässä keikkuen. Miten näin lahjakkaita näyttelijöitä onkaan?!

Kreetan ja Jaakon häät on kyllä vallan mainio tapahtuma. Jaakko itse vieraineen onkin englantia vääntävä hipsteri, ja Esko tuntee siksikin itsensä ulkopuoliseksi, kun ei ymmärrä edes puheista mitään. Häissä laitetaan jalalla koreasti, vedetään kokaa nokkaan ja sitä rataa. Jos ei muuta syytä katsoa tätä Nummisuutarien versiota ole, niin Jaakon ja Kreetan häätanssi on ihan riittävä. Henkeäsalpaavan hienoa menoa. Rakastuneen ja jatkuvasti toisiaan suukottelevan hääparin bileet saavat radikaalin käänteen kun Esko hermostuu. Koko häähuoneen palasiksi pistäminen on saavutus sinänsä... Se maitoa juova Esko, joka häissä heiluu Suomen lipun kanssa, kuin alleviivaten fiiliksiään kuinka ulkomaalaiset tulee tänne ja vie meidän naiset!

Tämä Nummisuutarit on täysin kiinni tässä ajassa, pohtien teemoja niin tasa-arvoisesta avioliittolaista kuin kansallissosialimista ja maahanmuutostakin. Sukupuoliroolit heittävät häränpyllyä ja homoerotiikkaa sivutaan monessa muussakin kohtaa kuin Kreetan ja Jaakon häissä. Eskon ja Vilkastuksen Mikon suhde on hurlumhei-mäinen, mutta sitten Mikko yllättäen ottaakin (aika kauheat) viiksensä pois juotettuaan ensin Eskon humalaan. Eroottinen lataus johtaa suudelmaan ja... Well, sitten seuraakin kaikenlaista konfliktia ja Benny Hill-mäinen takaa-ajokohtaus pitkin ja poikin lavaa. Ja miten sekä Paavo Kääriäisellä että Johannes Holopaisella on kaksoisroolit, niin miehenä kuin naisenakin. Koko ensemblen hametyyliset unisex-asut näytelmän alussa ja lopussa korostavat sekoittuvia sukupuolirooleja.

Välillä mietin että miten vanhemmat katsojat kokevat hääkohtauksen runsaan englanninkielen käytön, jos eivät ymmärrä mitä puhutaan. Toisaalta, ehkä silloin voi sympatiseerata Eskoa enemmän, kun tämäkään ei ymmärrä...

Minusta tämä puhuttelee tämän päivän ihmistä ja katsojaa varmaan paremmin kuin vanha pölyttynyt alkuperäisteksti. Mutta ymmärrän kyllä hyvin konservatiivisempien katsojien vaivaantumisen ja hämmentyneisyyden. Esitys ei todellakaan jätä kylmäksi. Työryhmälle iso kiitos tinkimättömyydestä!

Monenlaisia kirjoituksia Nummisuutareista löytyy, Kirsikka Moring ja Huminaa-blogi tarjoavat kaksi näkökulmaa. Hesarin kriitikissä Suna Vuori löytää paljonkin kiitettävää. Teatterikärpänen Talle hurmioitui täysin.

Ensi-illassa oli kyllä paikalla varmaan suomalaisten esiintyjien kerma. Teki mieli mennä nykäisemään Esko Salmista hihasta väliajalla ja kysyä mitä tämä oli mieltä, mutta sain hillittyä itseni.



Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Stefan Bremer

Sorin Sirkus Goes Pro / Sorin Sirkus 12.9.2015

Aivan mahtava ilta!! Otetaan tukku nykysirkuksen ammattilaisia, joita kaikkia yhdistää menneisyys Sorin Sirkuksessa. Lisätään yksi juontaja, numeroiden välissä seikkailevat Kiki ja Bono sekä hieno valoshow. Tuloksena maittava parituntinen parasta sirkusviihdettä mitä tarjolla on. Sorin Sirkus Goes Pro!

The Buldig Brothers aloitti - mainiota sanailua ja letkeää jonglöörausta. Sitten tänä vuonna nelikymppisiään ja 20 v taiteilijajuhlaansa viettävä Laura Tikka esiintyi löysällä nuoralla. Huh! Baletinomaista liikkumista. Ja jotenkin tuntuu että tommoisella ei-pingotetulla nuoralla olisi paljon vaikeampi taituroida kuin normaalilla kireällä. Nuorallatanssi nyt ei ole yleensä mun suosikkeja, mutta tämä oli hienoa katsottavaa.

Kanadassa nykyään vaikuttava Kerttu Pussinen veti upean ja henkeäsalpaavan ilma-akrobatianumeronsa. Huh! Ja Duo Minja (Milla Peijari & Pinja Seppälä) ovat juontaja-Kimmon mielestä "notkeampia kuin suklaakiisseli" - eikä vallan väärässä ollutkaan. Omaa kroppaa oikein kihelmöi sympatiasta, niin ihmeellisille mutkille tytöt vääntyivät. Auts.

Liina Aunolan köysinumero oli todella näyttävä. Upea pitkä tukka vaan hulmusi, kun beigeltä merenneidolta näyttänyt nainen liiteli ilmojen halki. Ensin vertikaaliköydellä, sitten lenkkiköydellä keinuen ja kieppuen. Vauhdikas ja dramaattinen musiikki säestää loistavasti esitystä. Huikea viimeinen alastulokieputus! Ennen väliaikaa kerettiin katsomaan vielä hyppynarunumeroa, missä Bono ja 8 muuta vetää hyppynaruilla monenlaisia kuvioita.

Perinteisemmästä nuorallatanssista vastasi Hanna Moisala nopeatempoisen fuusiojazzin säestämänä. Riikinkukkopuku oli hieno! Sitten saatiin Laura Tikka takaisin, tällä kertaa käsilläseisontaa/akrobatiaa. Yksi illan hienoimpia esityksiä. Kyllä voi nelikymppinenkin olla yhtä lihasta ja jäntevää voimaa. Monipuolinen jonglööri Jani Suihkonen viettää kanssa juhlavuottaan. 30 vuotta jonglöörausta ja 20 vuotta opettajana Sorin Sirkuksessa! MA Nummisen Dägä Dägä aloitti show'n ja saman miehen Tartu rytmikapulaasi, lyö mua (alunperin Ian Duryn Hit me with your rhythm stick) jatkoi... Kappaleet oli hienosti rytmitetty esitykseen, jossa oli hienot koreografiat myös. Omintakeisilla jutuilla tasapainoilua ja jonglöörausta. Whole Lotta Love jousiorkesterilla ja sitä rataa.

Duo Kate ja Pasi (Katerina Repponen ja Pasi Nousiainen eli se toinen puolikas Buldig Brotherseja) eli iso mies ja pieni nainen. Helppo siinä on pariakrobeerata sitten. Mukana lieriöt. Tasapainoilua, temppuilua ja taituruutta. Samaa nähtiin myös Trio Wise Foolsin (Valpuri Kaarninen, Ronja Vilponen, Maria Peltola) triotrapetsinumerossa. Yksi sorjampi nainen ja kaksi vahvempaa vetävät upeita kuvioita yläilmoissa. Vaatteetkin vähenevät.

Illan päättää Mad In Finland -esityksestä tutut Lotta & Stina (Lotta Paavilainen ja Stina Kopra) jotka taituroivat pikkumekoissaan ja korkokengissään niin rola bolan kanssa kuin ihan permannollakin. Järisyttävän hienoa ja hauskaa. Burleskihenkisessä numerossa vaatteet vähenevät, ja lopulta tytöt vetävät rintsikoissa ja mummomallisissa korsettipöksyissä. Musiikkia myöten elegantti esitys. Mikä sopiva lopetus!

On aina ihanaa olla katsomassa sirkusta ystäväni Minnan kanssa, tämä kun eläytyy jokaiseen temppuun täysillä!

Oli myös virkistävää huomata että ammattilaisiltakin tippuvat tavarat tai ote lipsuu tai hyppynarun kanssa tulee tiplu! Ja sekin on ihana huomata etteivät kaikki sirkusihmisetkään ole pajunvitsoja, vaikka kuinka tekevät trapetsinumeroita tai akrobatiaa. Toivon mukaan tämänkaltaisesta gaalasta tulisi jokavuotinen!

Jostain syystä sisällä on melko kuuma ja huonohko ilma. Liekö lämmin ja aurinkoinen ilma lämmittänyt salia?


Kuvien copyright 
Lotta ja Stina -kuva Roland Radenz
Duo Minja -kuva Anssi Lauri
Trio Wise Fools -kuva Kailai Chen

Sugar / Tampereen teatteri 10.9.2015

Johan minua nopeammat bloggarit eli Laura ja Talle kerkesivät Tampereen teatterin Sugarista kirjoittamaankin. Koska olen hidas hämäläinen (tai sitten aivan liian kiireinen) niin itse sain ajatuksia paperille (nettiin?) vasta nyt, vaikka ensi-illasta on jo muutama viikko vierähtänyt.

Sugarin tarinahan lienee kaikille tuttu, tai sitten lienet kasvanut tynnyrissä? Vai soittaako leffa Piukat Paikat mitään kelloja? Se missä Marilyn Monroe keikistelee ja mahtavat Jack Lemmon ja Tony Curtis loistavat muuten vaan. No, leffakin kannattaa katsoa, mutta ennenkaikkea kannattaa suunnata Tampereen Teatteriin joko tänä syksynä tai ensi keväänä katsomaan Sugar-musikaalia. Onneksi se jatkuu keväällä, että kaikki halukkaat ehtivät näkemään...

Musiikki itsessään on sellaista tanssi/iskelmämusiikkia 1920-30-luvun taitteesta, joka ei yleensä kauheasti vetoa meikäläiseen. 9-henkinen livebändi pistää parastaan, mutta hirveästi musiikki ei jää mieleen soimaan. Sopii kuitenkin tähän esitykseen paremmin kuin hyvin.

Gangsterien jahtaamat keikkamuusikon retaleet Joe (Lari Halme) ja Jerry (Risto Korhonen) liittyvät sattuman oikusta naisorkesteri Seurapiirien Synkoopit -riveihin, naisiksi pukeutuneina tietenkin. Orkkaa johtaa tiukka ja räyheä Sweet Sue (aivan mainio Ritva Jalonen) ja blondi Sugar Kane (Hanna-Liina Võsa ja Helena Rängman vuorottelevat roolissa, enskarissa oli Hanna-Liinan vuoro) koittaa piilotella juomistaan ja laulaa luritella. Hyvin se ikonimainen Marilynin rooli sujuu Hanna-Liinalta, vaikka hetkittäin lievä virolaisaksentti paistaa läpi puheesta, mutta ei niinkään laulusta. Hattua pitää kyllä nostaa, koska tänä syksynä Helenan voi nähdä myös Oopperan Kummituksen naispääroolissa.

  

Vasemmalla Sugar Rängman, oikealla Sugar Võsa

Yksi suosikeistani eli Arttu Ratinen oli myös mukana bändin surkeana ja änkyttävänä manageri Bienstockina. Ville Majamaa oli aivan huikean mainio Osgood, miljonääri joka retkahtaa Daphneen. Ville on loistava näyttelijä ja taas kerran melkein varastaa koko show'n. Vain melkein, koska kyllä Joe ja Jerry, tai oikeammin Josephine ja Daphne, ovat ne päätähdet tässä. Lari Halme on vallan mainio, ja tämän hysteriakohtaus on loistokas. Lari on myös loistava miljonääri-Juniorina :-) Se Louis Armstrong imitaatio on vertaansa vailla. Kun Sugar auttaa Junioria parantumaan impotenssista...

Mutta kyllä se vaan taas on ilmiömäinen Risto Korhonen, joka saa leuan eniten loksahtamaan auki. Mies näyttää Daphnen hepenissä naisellisemmalta kuin esim. allekirjoittaneesta koskaan saa aikaan. Ja kaikki ne eleet ja ilmeet ja huh! Risto todellakin heittäytyy rooliinsa täydellisesti. Ei ihme että Osgood hämääntyy, sillä niin tekee katsojakin. Daphnella on myös mainioita sutkauksia, vaikkapa mekonpitämisestä: "ja täällä vetääkin koko ajan". Tai "luuletsä et mun sulhanen on muka joku pummi?" Sitäpaitsi Risto Korhonen alusvaatteissa kääntää kyllä kenen hyvänsä pään.

Yksi asia mistä pitää loistavien pääroolien näyttelijävalintojen lisäksi nostaa isosti hattua Tampereen teatterille on tyttöbändin muut jäsenet. Siis se etteivät kaikki ole langanlaihoja, samasta muotista valettuja! Jes! Ja steppaavat gangsterit pomonsa Spats Palazzon (oiva Teemu Korjuslommi) johdolla olivat hienoja. Tässä oli muutenkin sellaisia juttuja, mitkä sopivat tähän aikaan ihan eri tavalla kuin esimerkiksi elokuvan ilmestymisajankohtaan 50-60 lukujen taitteeseen. Enää kukaan (no, monikaan) ei ihmettele miksi poika menisi naimisiin toisen pojan kanssa.

Papparaisten tanssi kävelytukien kanssa saa kiemurtelemaan naurusta. Tässä on muutenkin paljon näyttäviä joukkokohtauksia, esimerkiksi ne mainitut steppaavat gangsterit. Adrienne Åbjörn vastaa koreografioista. Ohjaaja Georg Malvius toi meille Tampereen teatteriin Les Miserablesin ja nyt sitten tämän makean herkkupalan. Erityisesti Joen ja Jerryn naistenpuvut ovat toooosi upeita - kiitos Mikko Saastamoisen pukusuunnittelun (ja sama herra vastaa hienoista lavasteista).

Ihan kaikkea en ymmärtänyt, esimerkiksi kameraa, joka putkahteli esille siellä ja täällä, kuvaten kohtauksia.

Kaikenkaikkiaan varsinainen ilopilleri harmaaseen syksyyn. Suosittelen lämpimästi! Itse menen seuraaaksi katsomaan Arttu Ratisen Jerry/Daphne understudyesityksen 22.10. ja toivon mukaan keväällä vielä vanhempieni kanssa.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuvien copyright Harri Hinkka.

Skavabölen pojat / Tampereen teatteri 9.9.2015

Antti Raivion Skavabölen Pojat; kertomus omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, on yksi Tampereen teatterin tämän syksyn uutuuksista. Aikoinaan Q-teatterissa silloin joskus 90-luvun alussa laajat yleisömassat hurmannut tarina on edelleenkin ihan toimiva. Itselle näytelmä toimii nostalgiatrippinä 70- ja 80-luvuille, vaikka Raivio onkin minua hieman vanhempi.

Tarina ei ole helppo, mutta ei ole sitä näytelmäkään. Ei ihan jatkuvasti kronologisesti etenevä kertomus seuraa Rupertin ja Evertin vinkkelistä. Pojat koittelevat rajojaan, kokevat ensirakkautta, koittavat elää tavallista lapsuutta, vaikka hetkittäin se ei ole kovin helppoa. Isoveli huolehtii pikkuveljestään, vaikka välillä se menee toisinkin päin.

Katsoja ei pääse helpolla, ja välillä tekee tosi pahaa katsoa perheen kipuilua, isän juopottelua ja muita naisia, äidin henkistä luhistumista ja miten pojat selviävät tästä kaikesta. Välillä paremmin, välillä huonommin. Kohtaukset vaihtuvat nopeaan tahtiin ja välillä kaikki on kovin hyppelehtivää. Ei mitään koko perheen helppoa viihdettä tämä.

Pojat leikkivät paljon, pakenevat todellisuutta omaan mielikuvitusmaailmaansa. Länkkärileikit varsinkin koskettavat ja niihin palataan useasti. Varsinkin siihen linnake-mielikuvaan.

Surumielinen sävy ei väisty, vaikka hetkittäin on tosi hilpeääkin.

Heikki Hela tekee hienon roolin poikien isänä, joka on varsinainen Jekyll ja Hyde-tyyppinen virkamies. Tuurijuoppo joka pieksee perhettään ja löytää lopulta elämäänsä uuden naisen (topakka Elina Rintala). Tämä onkin menevä uranainen, joka välillä aina haluaa toimia äitipuolena pojille. Vanha taiteilijavaimo (Mari Turunen herkkänä) jää kuin nalli kalliolle. Äidin kohtalo on kaikin puolin aina masentava ja tarina siitä kerrotaan pikkuhiljaa. No, ei se isänkään loppu kovin hohtoisa ole, mutta siinä tulee sentään vähän sellainen paha saa palkkansa -fiilis. Poikien setä Ossi (aina yhtä luotettavan hyvä Esa Latva-Äijö) ja tämän vaimo (Elisa Piispanen) liittyvät perheen elämään aika oleellisesti.

Pääroolissa ovat kuitenkin nämä runsaalla mielikuvituksella ja energialla ladatut veljekset. Kumpikin näyttelijäherroista Eemu Korpela (Evert) ja Jaakko Ohtonen (Rupert) ovat minulle uusia tuttavuuksia, mutta tämän jälkeen haluan kyllä nähdä heidät teatterinlavalla uudelleen. Molemmat ovat vallan erinomaisia. Rupert isoveljenä pidättää itsellään yksioikeuden kiusata pikkuveljeään; muilla ei tätä oikeutta ole.

Moni tekee useita rooleja, koska henkilöitä on vaan paljon. Naapurin lapsista sosiaalitanttaan. Ja se kummallinen Taikuri (Ilpo Hakala) joka putkahtelee esiin milloin mistäkin.

Marika Vapaavuori ohjaa kiinnostavia esityksiä, ja Skavabölen Pojat ei ole mikään poikkeus. Marjatta Kuivaston suunnittelema lavastus on aika sekava ja täynnä ajanmukaista rekvisiittaa. Upea ajanhengen mukainen puvustus on Mari Pajulan käsialaa.

Esitys jätti aika hämmentyneen olon, ja surumielisen kaihoisankin. Helppoa ei ole katsojalla, mutta ei ollut helppoa Kallion perheelläkään.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Valokuvien copyright Harri Hinkka

Ilta Emmin kanssa / Teatteri Jurkka 8.9.2015

Jotenkin tämä esitys on jäänyt näkemättä, vaikka on ollut aikomuksena nähdä se jo tosi kauan. Onneksi tilaisuus tämän erheeni paikkaamiseen tarjoutui syyskuussa.

Jostain syystä Erkki Saarela ei ole koskaan kuulunut suosikkinäyttelijöitteni joukkoon. Monelle muullekin "televisiossa kuluneelle" on käynyt samoin. Hukkaputkea ja Soitinmenoja tuli silloin 80-luvun alussa katsottua, ja kumpikaan sarja ei kauheasti avautunut teini-ikäiselle minälleni. Mutta niin paljon kehuja Ilta Emmin kanssa oli saanut, että halusin sen nähdä.

Pianon takana istuu mahtava Eero Ojanen ja Mustalaisruhtinattaren sävelet siivittävät tarinaa eteenpäin. Välillä Emmi laulaa, välillä tanssii, välillä kikattaa, välillä muistelee. Ilta on täynnä anekdootteja ja hienosti Emmin historiaa välitetään meille, täydelle katsomolle.

Ja Erkki Saarela on loistava! Ihan loistava. Loistava Emmi, mustassa nutturaperuukissa, mustissa vaatteissa ja valkoisissa pitkissä hansikkaissaan. Erkki ei yritäkään olla naisellinen (viiksissä se olisikin vaikeaa), paitsi huuli- ja poskipunan verran, ja tietysti vaatteiden ja peruukin. Tai siis. Erkki on naisellinen, mutta erilaisella tavalla. Erkki on Suuri Draamakuningatar! Varmaan hyvin Emmimäinen. Se keimailu ja flirttailu yleisön kanssa on ihan ilmiömäistä.

Yleisön joukossa istuu nainen jolla on tosi mieleenpainuva kikatus, ja kaikilla on hauskaa, kun käyvät Erkin kanssa kilpakikatukseen :-)

Ilta Emmin kanssa on pieni katsaus Jurkkien suvun historiaan ja miten se linkittyy koko Suomen kulttuurihistoriaamme. Millaista oli luoda taidetta, pyörittää perheen arkea, hoitaa roolivaatteensa itse. Kun rahaakaan ei juuri ole. Mukana on suuria tunteita, niin iloa kuin suruakin. Emmin elämä ei ollut aina niin helppoa mutta kaikesta selvittiin.

Esitys tarjosi välähdyksiä Jurkkien arjesta, taiteen tekemisestä ja millaisia olivat Teatteri Jurkan perustamisen vaiheet. Nyt on hirveä halua hankkia se Teatteri Jurkan historiikki ja lukea se... On mahtavaa huomata miten edelleen Teatteri Jurkka on voimissaan, vaikkakin sukulaiset epäilivät aikoinaan miten kaksi niin epäkäytännöllistä ihmistä kuin Emmi ja Vappu Jurkka voisivat perustaa teatterin. Siitäs saivat!

Illat Emmin kanssa ovat nyt (ainakin toistaiseksi) loppuneet, joten kerkesin viime tingassa mukaan. Ehkä Emmi suorittaa comebackin jonain päivänä vielä... Toivoa ainakin sopii.

Tarinan opetus on se että kannattaa antaa mahdollisuus sellaisellekin mistä ei välttämättä ole kauhean innoissaan etukäteen!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Valokuvien copyright Aino Ojanen

Desirée / Tampereen työväen teatteri 2.9.2015

Tampereen Työviksen syksyn suursatsaus eli musikaali Desirée (A Little Night Music) sai ensi-iltansa viime viikolla. Enskariin en päässyt mukaan koirareissun takia, mutta kävin toisessa ennakossa. Ensimmäinen reaktio oli vau! Tiivistettynä: Desirée on visuaalinen ilotulitus ja suhteiden sekametelisoppa Juicen erinomaisen käännöksen kanssa.

Se värikylläisyys, visuaalisuus, näyttävät puvut ja peruukit on ensimmäinen asia mikä esityksestä jää mieleen. Valtavat kiitokset siis Hannu Lindholm lavastussuunnittelusta, Eero Auvinen valosuunnittelusta ja Tarja Lapintie pukusuunnittelusta. Olen kirjoittanut muistikirjaani heti aika alkuvaiheissa iltaa valojen käyttö ja 5 huutomerkkiä, eli valojen käyttö teki ison vaikutuksen. Kaikki on krumeluureja, runsasta, rokokoo/barokkihenkistä. Silleen juuri sopivasti. Silmäkarkkia isolla kauhalla.

Tässä myös juonitellaan ja rakastutaan ja hupaillaan kuin Shakespearen komediassa parhaimmillaan. Välillä tuli mieleen tämän blogin nimikkonäytelmä Paljon melua tyhjästä, välillä Kesäyön uni. Juonesta en paljasta sen enempää, muuta kun silloin kuin vanha suola janottaa, niin on parasta toimia! Ja esitys loppuu samoin kuin alkaakin, sensuelliin joukkotanssiin. Näyttäviä joukkokohtauksia on muutenkin paljon; taustalaulajat/tanssijat ovat erittäin hyviä! Ja se tekstin pikkutuhmuus, mutta sellaisella hienostuneella tavalla, toimii. Illan aikana muuten tulee selitys sillekin miksei kannata koskaan naida, tai edes liehitellä, skandinaavia.

Miika Muraselle ohjauksesta pisteet - tässä oltiin tasapainossa monellakin eri tavalla. Musiikki on Sondheimin tapaan monipolvista ja sopivan kiemuraista. Ei mitenkään helppoa, vaikka valssin tahtiin enimmäkseen mennäänkin. Mielenkiintoinen lisä omaan Sondheim-vuoteeni! Hugh Wheeler on alkuperäisen käsikirjoituksen takana ja tosiaan Juice Leskinen on suomentanut tekstin, varsin oivallisestikin vielä jos saa lisätä. Eeva Kontu toimii kapellimestarina, ja minun amatöörikorviini 10-henkinen orkesteri soi hyvin.

Hieman yllättäen itselleni ei esityksestä nouse kirkkaimpina tähtinä pääpari Desirée Armfeldt (hehkeä Petra Karjalainen) tai Fredrik Egerman (salskea Veeti Kallio) vaan moni muu. Pääpari on toki näyttävä ja hienolta kuulostava, ja heidän välillään on Kemiaa. Emmi Kaislakari on ihastuttavan raikas ja rempseä Petra, Egermanien palvelijatar, joka viettelee ja flirttailee. Aina pomminvarma Tuire Salenius Desiréen äitinä piipahtaa näyttämöllä muutamia kertoja, ja jokainen repliikki on hunajaa korville! Nätystä pian valmistuva Anna-Elisa Hannula Fredrikin nuorena vaimona on loistava teinipissis-bimbo, josta löytyy onneksi hieman syvempiäkin tunteita. Vaikka monta kertaa mieli tekisi mennä potkaisemaan tätä nilkkaan. Sitä paitsi lauluäni on erinomainen!

TTT:n tuore kiinnitys (onkin yksi parhaita kiinnityksiä!) eli Tuukka Huttunen on huikean hauska rakuuna & kreivi Carl-Magnuksena. Huikentelevainen, mustasukkainen ja aavistuksen yliampuva rooli, jonka Tuukka vetää suvereenisti. Kreivin vaimona taas muikean roolin tekevä Sari Havas. Tämän kännikohtaus maaseudun illallisilla on hieno. Ikisuosikkini Juha-Matti Koskela on enimmäkseen mykkä, mutta löytyyhän mieheltä äänikin loppua kohti. Henrik Egerman on hieman reppana, papiksi opiskeleva nuorimies ja tätä esittävä Severi Saarinen suorittaa näyttävän lentomatkan katsomon päällä. Tämän turhautunut rakkaus isän nuorikkoon saa lopulta onnellisen lopun.

Henrik kahden naisen loukussa

Juice Leskisen suomennos on nokkela ja hauska. Hetkittäin mennään niin kovaa vauhtia että ihan ei tämmöinen hitaampi katsoja kerkeä prosessoimaan kaikkia koukkuja ja riimittelyjä. Eli siinäkin yksi hyvä syy mennä katsomaan tämä uudelleen. Mutta tykkäsin tekstistä kovasti! Ja jopa Send in the Clowns toimii suomeksi Naurettavaa -nimellä. Kun Desirée kajauttaa sen ilmoille, niin on pakko pyyhkiä silmäkulmia.

Jo heti alussa Desiréen äiti kertoo lapsenlapselleen miten kesäyö hymyilee kolmella tavalla. Kaunista ja runollista, ja esityksen aikana pääsemme todistamaan näitä hymyjä sitten ihan likeltä. jäin miettimään miksi fiksu vanhempi juristi on ottanut vaimokseen Annen tapaisen harakan. Mutta miksi nyt yleensä vanhemmat, menestyneet miehet haluavat vaimoikseen kuvankauniita nuoria tyttösiä...

Kaiken kaikkiaan huikean näyttävä ja ehdottomasti katsomisen arvoinen spektaakkeli. Täyttää hyvin koko TTT:n suuren näyttämön. Ei ehkä helpoin musikaali, mutta ehdottomasti vaivan arvoinen. Tämä täytyy nähdä kyllä uudelleen!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Kari Sunnari