Evita / Göta Lejon 30.10.2014

Piti sitten Tanskan koiranäyttelyreissun yhteyteen buukata musikaali-iltakin, ja sitä varten muuttaa laiva päivälaivaksi, joka taas tarkoitti yötä myöten ajoa Tanskaan... Ei herkkua, varsinkin kun olin kuumeinen ja kipeä koko reissun ajan. Mutta sai ikään kuin samalla reissulla käytyä katsomassa mitä Göta Lejon -teatterissa saatiin aikaan Evitasta...

Pelkästään jo Patrik Martinssonin Chen takia kannatti hilautua Tukholmaan asti. Se on nyt tullut todistetuksi parissa aiemmassakin tuotannossa samaisessa teatterissa. Jesus Christ Superstarin näin neljästi sen vuoden aikana mitä sitä esitettiin ja Priscillan valitettavasti vain kerran. Jokaisessa Patrik on varastanut show'n totaalisesti. Ja niin kävi nytkin.

Vaikka pääroolin Evana olikin ihan mukiinmenevä Charlotte Perrelli, niin ei sen karisma ollut mitään Chen rinnalla. Mun mielestä se näytti kovin vanhalta rooliin, eikä lauluäänikään mitenkään häikäissyt. Jotenkin kylmä ääni. Prostituoitu (Lisa Stadell) oli sen sijaan erinomainen laulaja ja Juan Peron (Daniel Engman) raamikas ja näyttävä. Magaldista (Rolf Lydahl) ei jäänyt oikein mitään mielikuvaa.

Tässä oli paljon samaa porukkaa tekemässä kuin noita jo mainittuja musikaalejakin. Esiintyjissäkin oli samoja tyyppejä. Ensemblessä on mukana paljon hyviä tanssijoita.

Mun muistikirja alkaa Evitan kohdalla näin: "Patrik M. pyyhkii muilla laulajilla lattiaa" :-) Eipä siihen ole mitään lisättävää vieläkään. Mutta ettei tämä juttu jäisi ihan liian lyhyeksi, katsotaan mitä muuta mä olen kuumehouruissani kirjoittanut.

Che on läsnä oikeasti koko näytelmän ajan, tarkkailemassa vähintään, ellei sitten osallistumassa aktiivisesti. Hyvin fyysinen Che muutenkin. Che myös laulaa paljon, mun mielestä enemmän kuin TTT:n versiossa. Ja pääsee kunnolla revittelemäänkin rockäänensä kanssa hetkittäin. Pakko kehua vielä erikseen näitä vaatteita: erittäin hyvin istuvat housut, yönsininen paita, musta liivit. Todella tyylikästä. Ja Che tanssimassa!

Mikki Kuntun valosuunnittelu ja videoinstallaatiot kehun ainakin, koska ne ovat aika upeita. Mies osaa asiansa. Varsinkin keskellä lavaa olevaan isoon pyörivään kuutioon kun heijastetaan valoja ja liikkuvaa kuvaa, vau. Lavastus oli aika modernia, mutta toimi hyvin. Puvut näyttäviä, joka kohtaukseen sopivia. Milloin vaaleita ja vaatimattomampia ja milloin täynnä glamouria. Evan valkoinen tylliunelma ja timanttikorut on huikeat! Valkoiset valon säteet valaisevat kun tämä laulaa Argentiinasta ja kyynelistä. Evalla on kauheasti hyvin nopeita puvunvaihdoksia.

Eva alkaa hiipua loppua kohden ja lopulta ei entisestä loistosta ole jäljellä mitään. Perrelli tuo tämän hyvin esiin, yhdessä tietysti hyvän maskeerauksen kanssa.

Visuaalisesti näyttävä ja hyvin erilainen TTT:n Evitaan verrattuna. En tiedä onko kokonaisuutena parempi vai huonompi, mutta Che ainakin on maailmanhistorian upein :-)

Huomatkaa Tampereen Silmäaseman pussukka :-) Suklaata ja teetä...

Esitykset jatkuvat maaliskuun 2015 loppuun, eli vielä kerkeää!

Virallisten kuvien copyright Peter Knutson
Patrikin loppukumarruskuvat omia.

Skylight / NT Live 27.10.2014

Jätin tämän näytelmän väliin kesällä (ja menin katsomaan Donmarin Fathers & Sons sen sijaan), koska tiesin että tämä on mahdollista nähdä sitten NT Livessä myöhemmin. Mielelläni olisin livenäkin halunnut nähdä, mutta ensinnäkin hinnat olivat aika suolaisia ja tuota Donmarin näytelmää en olisi muuten nähnyt. Elämä on joskus valintoja täynnä.

David Haren näytelmät on sellaisia mistä olen tykännyt, eikä Skylight ollut mikään poikkeus. Ohjauksesta vastasi vanha konkari Stephen Daldry.

Vaikka tässä ei kauheasti tapahdu muuta kun yhden suhteen vatvomista, niin näyttelijätyö, tarina, ohjaus; kaikki toimii saumattomasti ja luo tästä hyvin toimivan kokonaisuuden.

Kyra Hollis (hirmuisen nuoren näköinen Carey Mulligan) asuu hieman nuhruisessa lähiössä itä-Lontoossa ja opettaa hieman "huonommassa" koulussa. Eräänä iltana hänen asuntoonsa ilmaantuu vuosien tauon jälkeen Edward (Matthew Beard), joka on Kyralle tuttu, mutta ei ehkä niin toivottu vieras. Edward syyttää Kyraa heidän perheensä hylkäämisestä, ja opimme että heillä on monivuotinen yhteinen menneisyys.

Eikä kulu montaa päivää kun Edwardin isä Tom Sergeant (aina yhtä ihana Bill Nighy) pölähtää paikalle ihan puskista. Pikkuhiljaa sitten tarina etenee ja kuulemme mitä näiden kahden välillä on ollut kauan aikaa sitten. Tom on menestyvä ravintolayrittäjä, varsin varakaskin, ja tämän vaimo on kuollut vuosi sitten. Kyran ja Tomin ikäero on kymmeniä vuosia.

Loppuaika käytetäänkin sitten Tomin ja Kyran menneen suhteen ruotimiseen, ja siinä sivussa Kyra tekee ruokaa (resepti löytyy käsiohjelmasta), ja puhutaan paljon yhteiskunnallisista asioistakin. Hetkittäin teksti hirveän hauskaa, mutta koko perusvire on sellainen melankolinen. Miten nämä ihmiset ovatkin niin kaukana toisistaan? Nyt heidän suhteensa voisi toimiakin, kun Tomin vaimo on kuollut, mutta ajatusmaailmoiltaan tuntuvat olevan valovuosien päässä toisistaan.

Bill Nighy näytteli saman roolin jo vuonna 1997 (jolloin teksti oli aika ajankohtainen, koska näytelmä tapahtuu 90-luvun alussa) kun esitys siirtyi NT:stä Broadwayn kautta Vaudeville Theatreen. Voisin kuvitella että nyt kun ikää on tullut enemmän, rooli istuisi vielä paremmin, ainakin yhtä hyvin kun upea päällystakki näytelmässä...

Ihan kauhean hieno näytelmä jossa ei ole mitään moitittavaa. Taitavia näyttelijöitä on iloa katsoa, ja kun vielä ohjaus, puvustus, lavastus ja kaikki muukin on laatua, niin iltahan on yhtä nautintoa. Carey Mulligania olen nähnyt vain elokuvissa, ja vaikka hän saattaa näyttää vaatimattomalta tässä, niin hirveän hyvä näyttelijä. Matthew Beardkin on ihan vakuuttava pienessä roolissaan.

Mutta tietenkin vanha suosikkini Bill Nighy on mahtavin. Lukuisissa tv-sarjoissa ja elokuvissakin minut hurmannut Nighy on aivan tolkuttoman taitava. Tom on sulava, itsevarma ja aika itseriittoinenkin, mutta edelleenkin tuntuu välittävän Kyrasta. Kaiken tämän Nighy vaan loihtii esille, pienillä eleillä, ilmeillä ja äänellään. Taito!

No one could accuse Nighy of being natural. He has played the businessman part before, when the original production transferred from the National to the West End. Now he is at his remarkable, ornate best. A Dickensian cameo must be imminent. He behaves as though he has made himself up – which is pretty much what Hare's character has done. He scats around with jagged gestures and broken phrases. His bullying is the more effective because it is often oblique, and always stylish. Just look at the way he lopes over to the stove to take over his ex-lover's cooking. (Susannah Clapp: The Observer)

Given Hare's track record, you might expect the play to be a passionate defence of Kyra's social conscience against Tom's arrogant disdain – and so, in some ways, it is. But, as in all first-rate plays, you see both points of view. For all his wealth, Tom is needy, vulnerable and caustically funny in his attacks on the management guru to whom he is now answerable ("He's one of those people who's been told he's good with people").

But this is a play in which politics and passion are so tightly intertwined as to be inseparable; and what is so moving about Daldry's production is the encounter of two people who are socially on opposite planets yet keenly attuned to each other's responses. Bill Nighy, in his tight-fitting cashmere overcoat, is brilliantly full of stylish swagger and proprietorial vanity: watching Kyra prepare a pasta dish, he asks: "Are you putting the chilli in first?" with a groan of patronising disbelief. But Nighy, while patrolling the flat as if he owns it, also brings out the character's vulnerability. There's a heartbreaking moment when Kyra, while talking about the gap between them, offers a qualifying clause, at which point Nighy leans anxiously forward with a flicker of hope that is quickly dashed. (Michael Billington: The Guardian)

Mulla kävi hyvä tuuri, kun olin katsomassa heinäkuussa Shakespeare In Lovea, ja Noel Coward Theatren stage door on samalla kujalla kuin Wyndham's Theatrenkin. Ja mulla nyt "sattui" olemaan myös Skylightin käsiohjelma mukana, ja Skylight vaan sattui loppumaan juuri sopivasti samoihin aikoihin. Joten tungin sitten nimmarijonoon mukaan siihen vastapäätäkin :-) Varsinkin Nighy oli superkohtelias ja ihana mies. Mulligan vaikutti väsyneeltä tai muuten vaan vaisulta.


Esityskuvien copyright:
John Haynes (ylin)
Tristram Kenton (loput)

Lontoosta kotiin

Palasin tänään iltapäivällä 1,5 viikon matkaltani ja ehdin jo käymään Tampereen Teatterin kanta-asiakasillassa sekä katsomassa Ihmisen Osa näytelmääkin.

Hetken kestää että saan kaikki reissun esitykset naputeltua tänne; tosin kahdestahan jo hieman juttua onkin. Yhteensä tuli nähtyä 13 näytelmää, 2 leffaa, 4 taide- tms. näyttelyä, 1 baletti (missä usea lyhyempi esitys) ja yksi Michael Palin (kirjanjulkkarikiertue, tosin teatterissa sekin). Matkustetua maaseudulle, tavattua kavereita jne.

Paljon hienoja esityksiä siis, ja muutama ei-niin-hyvä. Mutta niistä lisää hetken kuluttua...

Tämä nyt ei varsinaisesti teatteriin liity, mutta Sherlock Holmes -näyttely oli se syy miksi menin Lontoseen juurikin nyt. Linkin takana siis mietteitäni (ja kuvia) sieltä.

Selfie / National Youth Theatre 14.10.2014

Tiistai-illan toinen esitys samaten Ambassadors-teatterissa, tällä kertaa tosin ilman kuninkaallisia. Oscar Wilden The Picture of Dorian Gray tuotuna tähän päivään ja aikaan nimellä Selfie.

Tässä ollaan sitten hipsterimeiningissä Lontoossa. Dorian Gray (mainio Kate Kennedy) on kuvankaunis ja itse ei hoksaa asiaa lainkaan. Taiteilija Basil Hallward on lumoissaan tästä kaunokaisesta ja ikuistaa tämän valokuvaan. Aluksi Dorian haluaa tuhota kuvatiedoston, mutta Basilin ystävä Harry (se Macbethin persoonallisen näköinen Duncan eli Dominic Grove) saa tämän muuttamaan mielensä. Epämiellyttävän lipevä Harry lirkuttaa ja lepertää Dorianille, ja saa tämän uskomaan omaan ulkomuotoonsa. Pikkuhiljaa Dorian ujuttautuu mukaan taiteellisiin hipsteripiireihin ja on valmis tekemään mitä hyvänsä säilyttääkseen kauneutensa. Dorian muuttuu, mutta niin muuttuu kuvakin. Rumistuu ja rumistuu...

Toisaalla taas on puhtoinen sotilaspoika James Vane (Fabian McCallum), jonka sisar Sybil (Ellie Bryans) lopettaa kunniallisen työn kaupassa ja keskittyy laulamiseen. James on sitä mieltä että laulaminen on muuttanut hänen siskoaan. Lopulta Sybil lankeaa Dorianin lumoihin, mutta Dorian muuttuu ihan kauheaksi ja haukkuu Sybil-parkaa parasiitiksi. Tietenkin sitten Sybil päätyy itsemurhaan Dorianin kohdellessa häntä huonosti. Tämä tuntuu viis veisaavan rakkaansa kuolemasta.

Sybil laulaa #-baarissa. James haluaa kostaa siskonsa kuoleman. Jasper (Macbethiä esittänyt Jeremy Neumark Jones) on ärsyttävä juppi ja yksi baarin vakkareista oli käynyt plastiikkakirurgilla, kun oli tykästynyt omaan photoshopattuun kuvaansa.

Dorianista on tullut iso julkkis, muut ovat tämän poissaollessa vanhentuneet, mutta Dorian se on edelleen kuvankaunis. James ollut vankilassa (Sybil antoi tämän vankikarkuruuden ilmi). Dorianista on tullut tosi ällö. Dorian kuluttaa ihmisiä ja imee niistä kaiken elinvoiman. Vetää jotain nappeja ja selittää: "I'm different in every way". Lopulta Basil tulee tunnustamaan että rakastaa Doriania, ja haluaa tuhota sen ottamansa kuvan. Dorian tappaa tämän lyömällä päähän. Lopulta Dorian hajoittaa sen iPadin/tabletin/digitaalisen valokuvakehyksen missä kuva on - ja kuolee samalla itsekin.

Tässä näytelmässä on paljon musiikkia kanssa, esiintyjät soittavat paljon ja vaihtavat myös instrumenttejä lennossa. Musta tämä oli oikein viihdyttävä, ei mikään elämää suurempi, mutta viihdyttävä. Modernisointi toimi ihan hyvin. Ja kun oli päivällä nähnyt saman porukan toisessa näytelmässä, niin näki niitä nyt erilaisissa rooleissa.

Harvoin näkee kriitikon pyytävän anteeksi, mutta Selfien kohdalla sekin ihme nähtiin. Mark Shenton teki näin, kun twiittasi ensin vähemmän mairittelevasti. Ja kritiikkikin oli aika kamala (1 tähti):

As the model and muse of the group, Dorian (now a tall woman, not a man) finds that she doesn’t age but her picture, preserved on an iPad, constantly morphs in increasingly unattractive ways. The play holds a mirror up to the shallow lives of this hipster crowd, but everyone is so unsympathetically portrayed that it’s impossible to begin to care about any of them.

Maybe they are inherently annoying, but does both the play and its players have to match it for pointless exhibitionism? The drugs, deaths and serial betrayals barely matter, and the cast are forced into adopting poses and striking attitudes rather than creating fully-rounded characters. There is also a surprising lack of depth to the young company’s skills to transcend the material, which director Paul Roseby also can’t marshal into any kind of consistent or interesting shape. A grim and gruelling evening. (Mark Shenton on Stage).

Esityksen kuvien copyright Ellie Kurttz

Macbeth / National Youth Theatre 14.10.2014

Tiistain ensimmäinen teatteri oli National Youth Theatre of Great Britain (jäljempänä NYT) versio Shakespearen Macbethistä. Ostin niiden kaikkiin tän syyskauden kolmeen näytelmään liput samantien keväällä kun tulivat myyntiin. On kiinnostavaa nähdä näyttämöllä uusia, tuoreita kasvoja, joista varmaan monesta tulee isojakin nimiä. Ja esityksetkin kiinnostivat ihan sinälläänkin. Viime vuonna näin melkoisen hienon Pope Joanin NYTin esittämänä.

Niin, siis Macbeth vedettiin ensimmäiseen maailmansotaan siirrettynä, ja aika hyvin se toimi! Tai oikeammin, tapahtumiin mitkä johtivat 1. maailmansotaan (Duncan = arkkiherttua Frans Ferdinand). Kuulostaa aika mahdottomalta saada puristettua tämä näytelmä vajaaseen 2 tuntiin, väliaikoineen kaikkineen, mutta onnistui ihan hyvin. Tekstistä oli mukana kaikki oleelliset ja ikoniset Macbeth-jutut, ja paljon joutokäyntiä oli jäänyt pois. Toimi, ainakin mulla. Ed Hughes oli sekä ohjannut että lyhentänyt/muokannut näytelmän tekstin.

Musta on aina mielenkiintoista kun näytelmä tuodaan irti omasta ajastaan ja sijoitetaan johonkin muuhun, edellyttäen että mulla on tietoa näytelmästä jo entuudestaan. Erityisesti tämä pätee Shakespearen juttuihin. Siis tykkään katsoa sitä historiallisena pukudraamana ehkä kuitenkin eniten, mutta tuttuja klassikoita on kiva kierrättää ja uusia ja tehdä jotain tuoretta. Joskus ne toimii (Hgin Kaupunginteattern Hamlet esimerkiksi) ja joskus ei nyt niin hyvin (Trafalgarin Richard III). Mutta kiinnostavaa silti. Siispä tämäkin Macbeth oli niin kiinnostava.

Yksi näytelmän kiinnostavimpia tyyppejä oli kabaree-tyylinen haitaristin soittaja, joka tuppasi varastamaan esityksen aina kun ilmaantui lavalle. Grace Chilton osasi myös laulaa. Hän oli siis sekä Porter että Witch. Muutenkin tässä vaihdettiin roolihahmoja melkein lennosta, koska näyttelijöitä oli vaan se 15 eli koko kurssi. Ja moni nainen oli miehen roolissa. Skottilaiset tässä olivat saksalaisia (preussilaisia?) ja puvustus sitten sitä luokkaa. Jotenkin se sopi tähän hyvin, koska sitten lopussa englantilaiset hyökkäsivät puskat repuissaan yleisön joukosta (Birnamin metsä). Ja esimerkiksi Duncanin murhan jälkeen tämän pojat pakenevat Venäjälle ja Englantiin.

Kuinkakohan kauan Jeremy Neumark Jones pitää nimessään tuon keskiosan, sitten kun hänestä tulee suuri sankari lavoille? Näyttelijänäkin oikein hyvä, mutta erityisesti tuolla sankarilookilla pääsee varmaan pitkälle (näytti hyvin paljon nuorelta Robert Sean Leonardilta, sen näkönen kun se oli Kuolleiden Runoilijoiden Seurassa siis). Hyvin suoriutuu Macbethin roolista, eikä edes aavistuksen lievä s-vika haittaa. Se Banquon haamun näkeminen ruokapöydässä ja siitä seurannut hulluuskohtaus olivat oivaa katsottavaa. Ja legendaarinen Tomorrow-puhe, jonka out brief candle -kohdassa kuollut Lady Macbeth (Sophie Dyke) tulee haamuna halaamaan miestään. Muutenkin Lady M. onnistuu hyvin, vaikkakin hieman enemmän olisin toivonut sitä pahuutta mukaan.

Pidin kovasti myös Sam Heviconista (Banquo). Hieman sarjakuvasankari Tinttiä muistuttava Fabian McCallum (Macduff) oli erinomainen, varsinkin siinä kun tämä saa kuulla perheensä murhatun. Duncania esittävä Dominic Grove on kyllä erikoinen ilmestys. Muhkeassa kokoparrassa mies näyttää nelikymppiseltä, mutta on 22! Siinä missä kollegansa JNJ on saanut komeaa ulkomuotoa, niin tämä herra tullee esittämään hyyyyvin erilaisia rooleja. Erittäin persoonalliset kasvot. Onneksi persoonallisille kasvoillekin lienee töitä, kun on hyvä näyttelijä!

Hidastettuja (Matrix-tyylisiä) kohtauksia, saksalaisia juomalauluja, noidat bordellityöntekijöinä - taatusti hieman erilainen Macbeth! Macduffin perheen murhaaminen on kuin Kellopeli Appelsiinistä. Ja se varjonukke-esitys oli myös hieno! Näytelmä kyllä loppuu hieman töksähtäen, ilman että katsojaa mitenkään valmistellaan.

On hienoa miten musikaalisesti lahjakkaitakin tässä porukassa on. Huilua, trumpettia, klarinettia... Ja laulua. On niin kivaa kun näyttelijät väläyttävät muitakin osaamisalueitaan.

Kovin moni ei ole kerennyt kriitiikkejään vielä tästä antaa, mutta Mark Shenton nyt ainakin. Kahdessakin eri paikassa eli The Stagen sivuilla ja What's On Stagen sivuilla. Molemmissa 3 tähteä, mutta erilaiset arvostelut.

The Prussian army uniforms are a good fit for this play, Dominic Grove's bearded avuncular King Duncan representing a dynastic authority of jackboots and medals that is not unreasonably overturned. The witches discard their glittering ball gowns for outdoor rags as society comes apart at the seams under the barbaric, indiscriminate assault of the new regime. (What's on Stage).

There’s an inexorable logic and inevitability to the path pursued by Macbeth as he murders King Duncan and takes the throne of Scotland, leading to more brutal murders and civil war. Staged with urgency and an uncluttered simplicity, on a bare stage enclosed in simple grey curtains, the show has clarity and purpose. (The Stage)

Toinenkin juttu esityksestä löytyi, nimittäin A Younger Theatre -sivuilta.

Yksi pieni anekdootti vielä tiistain matineasta. Katsomossa oli kauheasti (suurin osa) koululaisia. Itse istuin permannon 4. rivin keskellä. Siinä mun rivin päässä sekä 3. rivillä oli kymmenkunta tyhjää paikkaa. Mikä ei sinällään ollut kummallista, koska tyhjiä paikkoja oli muuallakin. No, hieman ennen kuin esitys alkoi, siihen tuli porukka pukumiehiä ja muutama nainenkin korkeissa koroissaan ja näyttävissä kaulakoruissaan. Nyt oli kuiteskin matinea, eikä myöskään mikään loppuunmyyty spektaakkeli, että sikäli se porukka poikkesi hieman muista katsojista. Lähimmäksi mua istunut tummatukkainen mies katseli ympärilleen valppaana, ja sen vieressä istunut tyyppi oli kovin tutunnäköinen. Selkeesti turvamiehen näköisiä (isoja korstoja, nappi korvillaan) ei ollut, mutta tämä tumma mies näytti kuiteskin siltä että tsekkasi rutiininomaisesti ympäristönsä. Se kaljuhko tutunuoloinen mies soitti mulla heti kelloja, että on joku kuninkaallisen perheen jäsenistä, mutta en sitten pohtinut koko porukkaa sen koommin kun esityskin alkoi.

Esitys alkoi ja loppui ja väliajalla tämä seurue katosi jonnekin takahuoneisiin kai. Ja esityksen jälkeen lähtivät siitä hyvin nopeasti pois (ovi oli juurikin sillä kohtaa sopivasti). Unohdin jo koko asian, kunnes palasin kämpille ja googletin koneella. Ensimmäinen haku osui heti oikeaan, sillä HRH Edward, Wessexin herttua, on NYTin suojelija (patron), niin sillä aloitin haarukoinnin. Ja kuninkaallisen perheen kotisivuilta käykin ilmi, että hällä on teatteritaustaa ja suurta kiinnostusta asiaan muutenkin (The Earl has a great interest in the arts and sport, which are reflected in both his public role and private life. His Royal Highness regularly attends concerts and theatre shows associated with his patronages.) Eli ei se sitten ollutkaan mikään ihmejuttu, että esitystä oli katsomassa. Mulle tietty oli iso juttu, olla prinssi Harryn sedän kanssa katsomassa samaa esitystä, ja vieläpä kahden metrin päässä :-) Edward on ollut näemmä töissäkin teatterialalla:

Prince Edward spent three years in the Royal Marines as a University Cadet but, after graduating from Cambridge, left to pursue a career in theatrical production.

His Royal Highness worked for two theatrical production companies, notably Sir Andrew Lloyd Webber’s Really Useful Theatre Company. Here he looked after Phantom of the Opera, Starlight Express and Cats, as well as being involved with the production of Aspects of Love.

Esityskuvien copyright Ellie Kurttz

Muut toki omia.

Electra / Old Vic Theatre 13.10.2014

Tarttee kyllä sanoa, että kreikkalaiset tragediat ovat tulleet tutummaksi tänä vuonna. Tällä kertaa oli Sofokleen näytelmän Electran vuoro. Vaikka Old Vicin Electran pääosassa onkin Kristin Scott Thomas, niin mä halusin katsomaan tätä Jack Lowdenin takia.

Sattui vielä niin mukavasti, että illan esityksen jälkeen oli vielä Q&A tilaisuus eli 4 päänäyttelijää haastattelussa ja yleisönkin tentattavina. Mukava bonus iltaan!

Itse näytelmä oli vain 90 minuuttia pitkä, ilman väliaikaa. Juurikin passeli.

Juu, mä olen tossa sateenvarjoineni etualalla

On se kumma miten yli 2000 vuotta vanha tarina vaan toimii tänä päivänäkin hyvin. Elektra haluaa kostaa isänsä Agamemnonin kuoleman, jonka takana on hänen äitinsä Clytemnestra ja tämän uusi mies Aegisthus (joka on muuten Agamemnonin serkku). Elektran veli Orestes voisi auttaa, mutta tarinan alussa tulee suru-uutisia; myös 25 v kotoa pois asunut Orestes on kuollut, hevosvaljakko-onnettomuudessa. Tämän ovelan suunnitelman kertoi Orestekselle (Oresteelle?) Delfoin Oraakkeli, että hämätään toiset luulemaan että poika on kuollut. Se mulle ei oikein avautunut että mitä etua siitä tulee, mutta kai se Oraakkeli tiesi parhaimmaksi.

Mutta tuhkauurnan kotiintuoja onkin aikuiseksi kasvanut Orestes! E. saa hirveän hepulin kun Orestes kaataa tuhkauurnan maahan (siinä vaiheessa vielä luulee että tuhkat ovat veljensä). Koko yleisö voihkii ihastuksesta kun Elektralle vihdoin selviää että Orestes onkin hengissä. Jälleennäkemisen riemu on mykistävä. Elektra roikkuu veljessään kuin takiainen. Orestes sitten surmaa sekä äitinsä että tämän uuden miehen Elektran toiveesta. Verta, kostoa ja voihkivia naisia (perinteinen kreikkalainen kertojakuoro naisia mukana myös).

Kristin Scott Thomas ei ole mikään mun suosikkinäyttelijä, kerran olen hänet Lontoossa lavalla nähnyt (kyseessä oli Harold Pinterin Old Times, missä olivat Rufus Sewellin kanssa 2013). Mutta tässä hän oli kyllä huikeassa vedossa! Koko näytelmä lepää ihan hänen harteillaan ja muut vain hieman tukevat sivuilta. Elektra voihkii, kierii maan tomussa, uhraa viiniä isänsä haudalle, haukkuu äitiään, kutsuu jumalia... Hysteerinen käytös sujuu kyllä Scott Thomasilta erinomaisesti. Elektra on ollut isänsä talossa orjan asemassa vuosien ajan. Clytemnestra tunnustaa murhanneensa miehensä, mutta oikeutetusti (koska tämä oli ottanut uuden jalkavaimon).

"My life is a river and it floods with grief" sanoo Elektra ja kyllä se tuska välittyy katsomoon hyvin.

Ohjaaja Ian Rickson on tehnyt paljon mielenkiintoisia, ja uraauurtavia näytelmiä, ja erityisesti KST:n kanssa yhteistyötä monessa näytelmässä.

Lavastus on hyvin pelkistettyä, kalkitut seinät ja vasemmalla isot ovet (joiden takana veriteot tapahtuvat, piilossa. Koska muinaiskreikkalaisissa näytelmissä ei koskaan verta nähdä lavalla, ei tässäkään. Paitsi puukossa ja käsissä.). Vaatetuskin on niukkaa ja väritöntä. Tulee hyvin mieleen Kreikan paahtava aurinko ja kivet ja hiekka.

Jos jotain valittamista keksin, niin se oli valtava määrä yskiviä ihmisiä! Siis katsomossa. Ihan kuin olisi ollut jossain keuhkotautiparantolan kesäretkellä. Varsinkin kun näytelmässä oli paljon hiljaisia kohtia.

Halusin nähdä Jack Lowdenin taas lavalla. Nuori mies jäi mieleen viime keväisen Ibsenin Ghostsin miespääroolista, josta täysin ansaitusti voitti Olivier-palkinnonkin. Katsoin esityksen sattumalta eilen uusintana (Digital Theatrella oli viikonlopputarjouksessa yksi ilmainen vuokraus) ja upea, upea suoritus edelleenkin.

Ja tarttee sanoa ettei se tässäkään pettänyt. Hieno Orestes! Ja muutenkin täydellinen herrasmies :-)

Näytelmän ensi-ilta oli viime viikolla, ja hra Lowdenista oli samoihin aikoihin haastattelua Official London Theatre -blogissa.

I’m so fortunate, I’m learning from these brilliant people and, on the last couple of jobs, these brilliant women. It’s nice to play different shades of men opposite them. Oswald [in Ghosts] was a domineering idiot, but he was a lost child at the end of the day and this guy here, Orestes, is someone who’s trying to be a man when he’s got this incredibly powerful woman in his life. It’s been such a luxury working with people like Lesley and Kristin, I’m so lucky, it’s ridiculous.

I’d love to work with John Heffernan, I think he’s fantastic. I’ve met him a couple of times. I remember walking into an audition once and he was sitting in the waiting room, and I went ‘Oh f*cking hell’ out loud!’ It turned out he was up for a different part so it was fine!

Kritiikeissä on kehuttu näytelmää kovasti, ja varsinkin tietenkin (ansaitusti) naispääosaa.

The Independentin Paul Taylor antaa täydet 5 tähteä (ja kehuu kyllä Lowdeniakin):

Kristin Scott Thomas and director Ian Rickson are developing into one of the great creative partnerships of our time. After a Chekhov and two Pinters, they are reunited now on this devastatingly brilliant production of Sophocles'  great tragedy Electra.

When (after the superb recognition scene) she is finally reunited with her brother Orestes (Jack Lowden bringing an excellent vulnerability and open-ended quality to a character who could be simplified as a career killer-in-waiting), she gives way to squealing glee, as if all the problems are now sorted. 

Myös Telegraphin Dominic Cavendish kehuu 5 tähden veroisesti:

Her tour de force performance in the gruelling role of Sophocles’ grief-ridden Electra rewrites our understanding of her capabilities. We knew Scott Thomas, 54, was very good – increasingly so on stage. After all, she won an Olivier award for her turn as Arkadina in The Seagull for director Ian Rickson, with whom she teams up again here (their fourth collaboration). Yet within 90 minutes or so, the erstwhile screen goddess propels herself into the first rank of theatrical titans.

BBC:n uutissivuilla oli ihan hyvä pieni juttu aiheesta myöskin.

Entäpäs sitten Telegraphin Tim Walker:

For those of you who like your theatre bleak and depressing, this is undoubtedly one for you. If any of you harbour any fears, too, that Kevin Spacey intends to coast through his final season at the Old Vic without too much effort – or drama – then this opening production of his final season would suggest otherwise.

This is unquestionably the Old Vic at its very best.

Esityksen jälkeen saimme nauttia amerikkalaisen teatterikriitikon Matt Wolfin johtamaa keskustelutilaisuutta. Siirryin permannolle, johonkin 4. riviin, joka oli hyvä, koska puhuivat penteleet niin hiljaa että muualle ei olisi mitään kuulutkaan. Mukana olivat Jack Lowden (Orestes), Kristin Scott Thomas (Electra), Diana Quick (Clytemnestra) ja Liz White (Chrysothemis, Electran sisko). Ensin yleistä haastattelua ja sitten yleisö sai esittää kysymyksiä.

Kaikki näyttelijät tuntuivat olevan vahvasti sitä mieltä että esitys on rankka. Ja myös siitä, että onneksi siellä on niitä hauskempiakin hetkiä välissä, että yleisö saa nauraa, koska muuten esitys olisi liian raskas katsoa. Lowdenin mielestä 1,5 h näytelmät ovat juuri sopivia pituudeltaan. Tämä oli nyt 3. näytelmä hänellä neljästä kun näin on ollut. KST sanoi että rooli jää hieman päälle; tarvitsee pitkän ja kuuman suihkun palautumiseen. Hän oli muuten viettämässä Kreikassa ohjaaja-Ricksonin aikaa kun työstivät tekstiä. Sitten keskustelu hetken harhautuu, kun KST ja Diana Quick intoutuvat kehumaan Mykenosta kilvan.

KST ja Lowden pohtivat sitä sisarusten jälleennäkemiskohtausta, koska se kestää aika kauan, ja on hyvin intensiivinen. Kohtaus kuulemma vain muodostui tommoiseksi. Elektrahan ihan nuuskii veljeään ja tulee ilosta melkein hulluksi. Kuulemma tätä kohtausta myös hieman improvisoidaan ilta illan jälkeen.

Kysymykseen löytääkö Elektra koskaan rauhaa, vastasivat yhteisesti ettei välttämättä, tässä versiossa ainakaan. Näytelmähän loppuu siihen kun Elektra halaa mattoon käärittyä äitinsä ruumista, minkä Orestes on kantanut pihalle. Vanhemman tai sisaruksen menettäminen on aina vaikeaa, ja tässä sisarukset menettävät lopulta kummatkin vanhempansa.

Keskusteltiin myös hieman siitä, miten vielä ensi-illankin jälkeen muutettiin muutamia kohtauksia, kun ohjaaja (joka silloin oli jo jenkeissä muissa töissä) oli katsomassa esitystä. Keskustelivat myös siitä, että kaikki ihmiset kärsivät jossain vaiheessa Elektra-kompleksista (tai miehet ehkä Oidipus-kompleksista, ja naiset Elektra-kompleksista).

Harjoitusvaihe kesti kaikkiaan 6 viikkoa, ja tekivät sinä aikana mm. ekskursion British Museumiin, paljon kotitehtäviä, jokaisen piti kirjoittaa essee Agamemnonista jne. Pelasivat paljon myös pingistä noina viikkoina. Ja improvisointitehtäviä. Paneelin yhteenveto näytelmästä oli, että jumaliin ei voi luottaa ja niitä pitää koittaa lepytellä!

Tosi mukava tälläinen bonuskeskustelu, vähän avasi lisää näytelmän teemoja ja harjoitusprosessia. Reilun puoli tuntia kestäneen keskustelun jälkeen menin vielä notkumaan stage doorille. Jossa oli hyyyvin hiljaista (mun lisäksi 2 muuta ihmistä) verrattuna siihen ruuhkaan mitä siellä oli Richard Armitagen tähdittäessä Cruciblea aiemmin syksyllä. Juttelin jonkun aikaa hra Lowdenin kanssa mm. veljensä balettiurasta Tukholmassa. Ja vaikka vaksi epäilikin että KST ei mitään sainaa, niin sain kyllä nimmarin ennenkuin katosi autoon.

Tässä kommentteja ensi-illasta

Esityskuvien copyright Alastair Muir ja Johan Persson (missä lukee sen nimi).
Muut sitten omia, myös se istumapaikalta otettu.

Billy Elliot / Finnkino 7.10.2014

Loistava musikaali Billy Elliot näytettiin livenä syyskuun lopussa ympäri maailmaa elokuvateattereissa. Suomeen sitä ei saatu ihan sillon, mutta reilun viikon viiveellä. Ihan mukavasti katsojia kertyi täälläkin, mutta Briteissä se teki viikon katsojaennätyksen.

Siitä on nyt muutama vuosi kun olen tämän Lontoossa nähnyt, mutta leffan katson säännöllisesti. Molemmat ovat aivan hirvittävän hienoja elämyksiä. Mutta oli kiva pitkästä aikaa nähdä musikaaliversio. Ja kaikki lähikuvat ja muut, tekevät siitä erityisen mielenkiintoisen.

Billyn roolissa ihan huikean upea, upea Elliott Hanna. Jos tästä pojasta ei tule tähteä, ei sitten kenestäkään. Huh, mikä suoritus!! Ruthie Henshall nähtiin rouva Wilkinsonina, ja ei mitään moitteen sijaa tässäkään. Zach Anderson Billyn kaverina Michaelina oli myös ilmiömäinen. Oikeastaan koko esityksessä ei ollut heikkoja lenkkejä lainkaan. Kaikki näyttelijät löytyvät täältä.

Lopussa nähtiin lavalla yhteensä 27 Billyä, niin nykyiset 4 (jotka vuorottelevat roolissa) ja tukku aiemmin Billyä esittäneitä. Vetämässä sellasia tanssikuvioita että oksat pois. Ja kaikilla Billy-paita päällä, paitsi niillä nykyisillä.

Tässä yllä pieni pätkä yhdestä lumoavimmista kohtauksista koko musikaalissa. Billy ja vanhempi Billy (jota tässä yhdessä juhlaesityksessä esitti Liam Mower, joka oli ihkaensimmäinen Billy vuonna 2005.) tanssivat yhdessä Joutsenlammen musiikkiin... huoh.

Eli jos käyt Lontoossa, ja on mahdollisuus nähdä tämä livenä, mene ihmeessäVictoria Palace teatterille katsomaan! Ja muille: tämä juhlaesitys julkaistaan marraskuun lopussa myös DVD:llä ja BluRayllä, sekä on myös netistä ladattavissa.


Kuvien copyright... enpäs tiedä, musikaalin kotisivuilla ei näiden kuvien kuvaajaa mainittu.

Mieleenpainuvimmat esitykset vuosien varrelta

Facebookissa pyörii parhaillaan haaste, mikä pyytää listaamaan 15 omaan elämään vaikuttanutta elokuvaa. Loistavia elokuvia on liuta, mutta omasta listastani tuli tämän näköinen (nämä eivät ole missään järjestyksessä):

Casino Royale (2006)
Tinker Tailor Soldier Spy (2011)
Priest (1994)
Maurice (1987)
Billy Elliot (2000)
Eastern Promises (2007)
The Matrix (1999)
Blade Runner (1982)
The Adventures of Priscilla - Queen of the Desert (1994)
Henry V (1989)
Only Lovers Left Alive (2013)
Hawking (2004)
Stardust (2007)
Pink Floyd The Wall (1982)
X-Men: First Class (2011)

Tästä tuli mieleen aloittaa samankaltainen haaste teatterimaailmasta. Eli listaa 15 mieleesi jäänyttä, elämääsi vaikuttanutta teatteriesitystä. Perusteluitakin saa mainita.

Oma listani näyttää tältä. Ja nämäkään eivät ole missään järjestyksessä.

Cyrano de Bergerac / Kansallisteatteri / 1993
Yksi Esko Salmisen bravuurirooleista. Kaunis, koskettava, hauska ja surullinen. 

Macbeth / Manchester Internatonal Festival / 2013
Mykistävä fyysinen versio vanhassa kirkossa, pääroolissaan Kenneth Branagh.

Ghosts / Trafalgar Studios / 2014
Herkkää ja hienoa. Lesley Manville ja Jack Lowden eivät turhaan saaneet Olivier-palkintoja tästä.

Jesus Christ Superstar / Göta Lejon Teater / 2012-2013
Mykistävä versio jonka kävin katsomassa lopulta 4 kertaa vuoden aikana. Patrik Martinsson vei Judaksena sydämeni, vaikka alkujaan menin Ola Salon takia katsomaan.

Dance of the Vampires / Seinäjoen kaupunginteatteri / 2011-2012
Useita kertoja katsomassa myös tätä. Jyri Lahtisen kreivi veret seisauttava.

Hamlet / Helsingin kaupunginteatteri / 2012-2013
Ekalla kerralla jätti sekavan olon, tokalla näin valon. Eero Aho ilmiömäinen Hamlet.

The Curious Incident of the Dog in the Night-time / National Theatre, Cottesloe / 2012
Tässä näytelmässä on kaikki kohdallaan. Ihan kaikki. Varsinkin Luke Treadaway.

Billy Elliot / Victoria Palace Theatre / 2011
Mahtava esitys.

Corto Maltesen seikkailut / Q-teatteri / 2011
Kukaan ei osaa esittää Cortoa kuten Tommi Korpela.

Pirun Kaunis Tyttö / Q-teatteri / 1993
Näinköhän mä tän aikanaan neljästi. Ihan hirveän vaikuttava.

Coriolanus / Donmar Warehouse / 2013-2014
Väkevä ja vähemmän tunnettu Shakespeare. Tom Hiddleston oli upea. Näin kahdesti.

Punchdrunk The Drowned Man: A Hollywood fable / "Temple Studios" / 2013
Erikoisin ja ehkä yksi hienoimpia poikkitaiteellisia esityksiä ikinä.

Richard II / Barbican / 2013
Eka kerta RSC:ssä ei vakuuttanut, mutta toinen sitten sitäkin enemmän. David Tennantin bravuuri.

Lokki / Tampereen teatteri / 2013
Koskettava esitys.

A View From the Bridge / The Young Vic / 2014
Mielettömän vaikuttava ja traaginen esitys.


Sellainen lisäys vielä että tosi monia huikean upeita esityksiä jäi pois. Kansallisteatterin Vanja-eno esimerkiksi on niin tuore juttu, että en sitä tohtinut vielä listalle lisätä. Ja kymmeniä muita...

Talle kerkesi ensimmäisenä listaamaan omansa, vassokuu (ja kiitos!).

Seuraavana ehti omansa listata Janne - Elämän Teatteria -blogissaan. (Ja sieltä huomasin että omaltani oli unohtunut kokonaan Tampereen Työviksen Elokuu!!!)

Myös Linnean Kujerruksia-blogi listaa omat suosikkinsa - ja muistuttaa minua Kiviä Taskussa - esityksen loistavuudesta sekä myöskin Kekkosen Outo Homo:sta minkä olen nähnyt jo useasti.

Eija herätti bloginsa horroksesta tämän haasteen takia, mahtavaa!! Ja muistutti mua myös Ryhmiksen Taru Sormusten Herrasta, mikä oli valtava elämys aikoinaan.

Hyvin musikaalivoittoinen on Lauran lista, mutta en muuta odottanutkaan.

Myös Some Superfluous Opinions bloggasi aiheesta! Musikaaleja täälläkin.

Kulttuurikarppaajakin tarttui aiheeseen, hyvä juttu.

Vieläkö ois joku?

Missä paikkasi, tiedätkö sen? / Tukkateatteri 4.10.2014

Toista kertaa katsomassa tätä esitystä. Piti alun perin mennä Jarin kanssa, mutta tälle tuli muita menoja, mutta menin sitten yksin, koska halusin nähdä uudelleen ja tämä oli viimeinen ilta.

Olen kyllä tyytyväinen että menin. Ensi-illoissa ja vikoissa esityksissä on aina joku erilainen fiilinki ja lataus. Katsomokin oli melkein täynnä, hyvä.

Pieniä muutoksia ja parannuksia oli pitkin matkaa. Erityisesti Eero Väätäinen oli saanut (esiintymis)varmuutta. Mutta pääsääntöisesti samoista asioista tykkäsin kun viimeksikin.

Toivotaan että Luojolan Taru jatkaisi tälläkin saralla, ja tuottaisi uutta tekstiä myös näyttämölle!

Kiitos Tukkateatterille illasta!

Markiisin Unet / Teatteri Jurkka 30.9.2014

Jos mitään muuta syytä ei olisikaan niin Juhani Laitalan takia kannattaa mennä Teatteri Jurkkaan katsomaan Markiisin Unia. Mies on maaninen, loistava, röyhkeä, rivo ja aivan mahtava markiisi de Sade!

Onneksi muitakin syitä katsomiselle on. Yksi on Markus Tsokkisen kaunis ja vähäeleinen lavastus. Jurkkaan nyt ei paljoa mahdu, mutta tila on otettu hyvin haltuun nurkkaan sijoitetun katosvuoteen ja hätäuloskäynnin eteen sijoitettuun kirjoituspöydän kanssa. Ja se JMW Turnermainen taustakangas! Pidin myös Pasi Lampelan (ohjaa myös) tekstistä. Se hyvä puoli ennakkoesityksissä on että voi törmätä ohjaajaan ja kommentoida tälle näytelmää tuoreeltaan. Ja Jurkassa törmäämisen todennäköisyys on iso kun siellä on se viitisenkymmentä istumapaikkaa.

Näytelmässä ollaan 1800-luvun alussa Charentonin mielisairaalassa missä de Sade viettikin kaiken kaikkiaan 13 vuotta. Markiisi yskii verta, koittaa kirjoittaa ja vuorotellen haluaa vapauteen ja pysyä laitoksessa. Marcel (hyvin ilmeikäskasvoinen Pyry Nikkilä) auttelee tätä toimittamalla asioita, viemällä viestejä ja sen sellaista. Napoleon (jota markiisi jaksaa solvata mitä herkullisimmilla sanakäänteillä koko näytelmän ajan) torjuu armahduskirjeet toisensa jälkeen.

Eräänä päivänä selliin ilmestyy salaperäinen nainen (Petra Karjalainen), jonka henkilöllisyyskin selviää pikkuhiljaa, vai selviääkö. Nainen lupaa markiisille apuaan, mutta lopulta tämä paloittelee naisen henkisesti. Markiisin menneisyys muinoin Marseillesissa liittyy myös salaperäiseen naiseen.

Marcelia markiisi opastaa tämän tyttöystävän käsittelyssä. Ja tämä epävarmana ja itseään etsivänä miehenalkuna ottaakin neuvoista vaarin. Seuraukset ovat... yllättävät.

Markiisi haaveilee oikeastaan vain yhdestä asiasta eli paluusta rakkaaseen Lacosten linnaansa. Hän puhuu myös paljon entisestä vaimostaan Reneestä ja muistelee (seksi)seikkailuitaan. Menneisyys on vahvasti läsnä, tulevaisuus ei niinkään. Testamenttiaan hän ei halua ajatellakaan, ylilääkärin puheista huolimatta. Eikä varsinkaan halua jättää ex-vaimolleen ja lapsilleen mitään. Markiisin mielialat vaihtelevat epätoivoisesta riehakkuuteen.

Sen enempää juonesta kertomatta. Esitys oli maaninen ja intiimi. Paljastava ja ei sittenkään. Myrkkyäkään ei ole tarpeeksi. Kuka sitä lopulta juo, ja miksi.

Kyllä Petra Karjalainen on oikein pätevä ja Pyry Nikkilä miellyttävä tuttavuus, mutta ihan Juhani Laitalan show tämä on. Mies on lavalla koko kaksituntisen (on tässä väliaika kummiskin) ja suoriutuu suvereenisti. Miten voi kukaan olla niin lipevä ja charmikas yhtä aikaa?

Teatteri Jurkka on myös remontoinut pikkiriikkisen baari/lämpiönsä. Punaista seinissä ja ihania vanhoja teatterijulisteita. On tämä yksi kodikkaimmista teattereista maassamme.

"Kun menet naisen luo, älä unohda ruoskaa." Niinpä niin.


Kuvien copyright Yehia Eweis