Vaikkei sattuneesta syystä lasten terveydenhoito olekaan kaikkein lähimpänä sydäntäni, niin tuli silti mentyä tämmöiseenkin. Toisaalta vietin vastasyntyneenä Lastenklinikalla tovin jos toisenkin, ja siitä syystä vanhempani ovat tukeneet lastensairaala-asioita kaikki nämä vuodet. Mutta mulle ehkä suurempi syy oli kiinnostavat näyttelijät ja muusikot ketkä tilaisuudessa esiintyivät. Jos siinä samalla sitten tekee hyväntekeväisyyttä, niin ei haittakaan! Samalla sai käytyä vanhemmilla syömässä.
Mukavaa oli myös vihdoin ja viimein tavata "kollega" eli Talle, jonka Teatterikärpänen-blogi on yksi suomalaisia suosikkejani. Ja Tallekin jo ehätti kirjoittamaan tästä tukikonsertista.
Paikat olivat parven 4. rivillä, mutta ihan hyvin siitäkin näkyi ja kuuli. Tilaisuus oli loppuunmyyty, joka on aina kiva juttu rahankeruutilaisuuksissa. Esiintyjät ja muut olivat talkoilemassa, eli uhrasivat vapaan sunnuntainsa hyväntekeväisyydelle, siitä lisäpisteet.
Alussa olleet Jemina ja Selina Sillanpää taustabändeineen ei vakuuttanut, mutta onneksi sen jälkeen tuli Jukka-Pekka Palo loistavien Tuomas Kesälän (piano) ja Mari Kätkän (haitari) kanssa soittamaan. 2 lyhyttä runoa (Einari Vuorelan Vävy ja joku toinen samalta tekijältä, jota en nyt muista), 2 laulua. Kaikki tuttuja Laulujen Palo -illasta reilun vuoden takaa. Historiaosuuskin oli ihan kiinnostava (Katariina Kaitue ja Kristo Salminen kertoivat lasten terveydenhoidon historiasta Suomessa, diakuvien kera).
Samuli Laiho (jota tuli aikoinaan nähtyä paljonkin Hearthillin keikoilla, siis parikytä vuotta sitten) ei sen sijaan myöskään kolahtanut lainkaan suomenkielisillä kappaleillaan (vaikka Ufo Mustonen viulua soittamassa olikin hyvä). Sen sijaan Jukka Puotila, minkä suurimpia faneja en ole koskaan ollut, oli positiivinen yllätys presidentti-imitaatioillaan. Varsinkin Sauli Niinistö-imitointi oli loistava, ja niin Peter Capaldin oloinen :-))
Toinen mikä oli kanssa kiva esiintyjä oli Vuokko Hovatta. Molemmat laulut kitaran säestyksellä olivat hienot, ja en olisi uskonut että WH Audenin runo Funeral Blues toimisi suomeksikin, ja vielä laulettuna. Jazzin ystävä en ole, mutta Verneri Pohjolan soitto kuulosti kanssa jännältä ja kivalta.
Esko Salmiselta olisin mielelläni kuullut lisääkin, kun pelkästään Juhanin monologin Seitsemästä Veljeksestä. Mutta muuta ei maestrolta tällä kertaa nähty. Illan vauhdikkain esitys oli varmaankin Timo Tuovisen 3 Brel-biisiä! Jes! Kansallisteatterin kuorokin nähtiin lavalla, ja lopuksi vielä Ismo Kallio (ensin videolla, sitten lavalla).
Konsertin juonsi tetaterinjohtaja Mika Myllyaho, ja ketään ei varmaan haitannut kun mentiin yliajallekin parikymmentä minuuttia.
Kyllä tämä aina parinkympin väärtti oli!
tiistai 28. tammikuuta 2014
torstai 23. tammikuuta 2014
Mauno Peppone / TTT-Klubi 22.1.2014
Mitäköhän tästä nyt sanoisi? Ennakkonäytöstä katsomassa, ja osa videomateriaalista oli vielä vaiheessa. Mutta hauska, viihdyttävä ja kaikin puolin mainio esitys.
Mauno Peppone - Elämä, Kuolema ja Comeback on sekoitus ravintolateatteria, keikkaa ja videotaidetta. TTT:n hittiesityksistä Vuonna 85 ja Kuuma Kesä 85 tuttu Lokomon duunari Mauno on palannut! Tosi kiva juttu, sillä tätä esitystä katsoo samanlainen pöljä hymy naamalla kun aiempiakin Maunon seikkailuita. Riku Suokas ja Heikki Syrjä tämänkin ovat kasaan kyhänneet eli siis sekä käsikirjoittaneet että ohjanneet).
Mauno oli yksi parhaita hahmoja kummassakin musikaalissa, joten ihan oikeus ja kohtuus että juuri hän kokee uudelleentulemisen. Kyllä tästä saa irti varmaan muutkin katsojat, mutta himppasen auttaa jos on sattunut näkemään Maunon aikaisempia seikkailuita noissa kahdessa em. produktiossa.
Tässä lähdetään liikkellee ihan alusta eli käydään läpi Maunon musiikkihistoria läpikotaisin. Kaikki (tosi nolotkin) musiikkityylivaiheet. Mun suosikkeja on tietenkin kasarihevi-Mauno. Taustalla soittaa mainio Alabama House Band, ja hyvin soittaakin. Toisessa näytöksessä on hieman tyhjäkäyntiä hetkittäin, mutta ei se mitenkään kauheasti menoa jarruta.
Jari Ahola on tosi lahjakas näyttelijä ja osaa laulaakin kelvollisesti. Mies onnistuu vangitsemaan tosi hyvin Maunon ikuisen poikamaisuuden ja myöhemmin sen rock-tähden elkeetkin...
Videoilla pyörivät haastattelut Maunon tuttavista ja kollegoista ovan älyhyviä ja hauskaa että niin moni pirkanmaalaismuusikko on lähtenyt mukaan tähän. Montakohan ottoa on mahdettu vaatia että pokka on pitänyt tyypeillä?
Ennakossa oli iso liuta niin TTT:n näyttelijöitä kun niitä pirkanmaalaismuusikoitakin :-) Ja kauhean kiva oli nähdä pitkästä aikaa Kallion Kyöstiä, joka vastasi valosuunnittelusta (ja oli juurikin saanut vakipestin valomestarina).
Pieni mainosvideo viime syksyltä :-)
Maaliskuulle on varattu liput seuraavaan näytökseen, mutta saatanpa poiketa helmikuussakin...
Voin kyllä kuvitella tämän parhaiten sopivan perjantai- ja lauantai-iltojen esitykseksi... Baarit tosin suljetaan esityksen ajaksi, mutta sitä ennen ja väliajalla saa juomaa ostaa. Ravintolateatteri sopii erinomaisesti miljööksi.
Alemman kuvan otin ihan itse ja ylemmän copyright TTT
Mauno Peppone - Elämä, Kuolema ja Comeback on sekoitus ravintolateatteria, keikkaa ja videotaidetta. TTT:n hittiesityksistä Vuonna 85 ja Kuuma Kesä 85 tuttu Lokomon duunari Mauno on palannut! Tosi kiva juttu, sillä tätä esitystä katsoo samanlainen pöljä hymy naamalla kun aiempiakin Maunon seikkailuita. Riku Suokas ja Heikki Syrjä tämänkin ovat kasaan kyhänneet eli siis sekä käsikirjoittaneet että ohjanneet).
Mauno oli yksi parhaita hahmoja kummassakin musikaalissa, joten ihan oikeus ja kohtuus että juuri hän kokee uudelleentulemisen. Kyllä tästä saa irti varmaan muutkin katsojat, mutta himppasen auttaa jos on sattunut näkemään Maunon aikaisempia seikkailuita noissa kahdessa em. produktiossa.
Tässä lähdetään liikkellee ihan alusta eli käydään läpi Maunon musiikkihistoria läpikotaisin. Kaikki (tosi nolotkin) musiikkityylivaiheet. Mun suosikkeja on tietenkin kasarihevi-Mauno. Taustalla soittaa mainio Alabama House Band, ja hyvin soittaakin. Toisessa näytöksessä on hieman tyhjäkäyntiä hetkittäin, mutta ei se mitenkään kauheasti menoa jarruta.
Jari Ahola on tosi lahjakas näyttelijä ja osaa laulaakin kelvollisesti. Mies onnistuu vangitsemaan tosi hyvin Maunon ikuisen poikamaisuuden ja myöhemmin sen rock-tähden elkeetkin...
Videoilla pyörivät haastattelut Maunon tuttavista ja kollegoista ovan älyhyviä ja hauskaa että niin moni pirkanmaalaismuusikko on lähtenyt mukaan tähän. Montakohan ottoa on mahdettu vaatia että pokka on pitänyt tyypeillä?
Ennakossa oli iso liuta niin TTT:n näyttelijöitä kun niitä pirkanmaalaismuusikoitakin :-) Ja kauhean kiva oli nähdä pitkästä aikaa Kallion Kyöstiä, joka vastasi valosuunnittelusta (ja oli juurikin saanut vakipestin valomestarina).
Pieni mainosvideo viime syksyltä :-)
Maaliskuulle on varattu liput seuraavaan näytökseen, mutta saatanpa poiketa helmikuussakin...
Voin kyllä kuvitella tämän parhaiten sopivan perjantai- ja lauantai-iltojen esitykseksi... Baarit tosin suljetaan esityksen ajaksi, mutta sitä ennen ja väliajalla saa juomaa ostaa. Ravintolateatteri sopii erinomaisesti miljööksi.
Alemman kuvan otin ihan itse ja ylemmän copyright TTT
keskiviikko 22. tammikuuta 2014
Kuninkaan Puhe / Tampereen Työväen Teatteri 21.1.2014
Uskomatonta mutta totta - tämä näytelmä toimii myös Suomessa, ja suomeksi!
Paremmin suurelle yleisölle ehkä elokuvana tuttu Kuninkaan Puhe (The King's Speech) on David Seidlerin kirjottama näytelmä. Colin Firth ja Geoffrey Rush loistivat leffaversiossa, ja osittain varmaan siksi oli hieman ennakkoluuloinen asenne teatteriversiota kohtaan. Harmittaa etten mennyt viime keväänä katsomaan Helsingin kaupunginteatterin versiota, missä Carl-Christian Rundman oli Bertie ja Pertti Sveholm Logue. Piti koko kevät mennä, mutta se sitten jäi.
Tampereen Työväen Teatterilla siis tämä Pentti Kotkaniemen ohjaama versio. Oli vika ennakkonäytös joten ihan kovin täyttä ei ollut. Harvoin sitä saa parvella istua ihan keskenään!
Tarinassa siis Yorkin herttua Bertie (myöhemmin kuningas Yrjö VI) ja tämän puheopettaja australialainen Lionel Logue. Änkyttävä prinssi hakee apua puheongelmaansa, koska edustustehtävät vaativat hieman sujuvasanaisempaa kruunupäätä. Englannin historia 1900-luvun alkupuolella on vahvasti läsnä koko tarinassa, varsinkin tietenkin kuninkaallisten asiat. Kun Bertien isoveli David (kuningas Edward VIII) joutuu jättämään kruununsa Wallis Simpsonin vuoksi, niin tulevan kuninkaan puheeseen pitää todellakin saada tolkku. Ihan saumattomasti tämä terapeutin parantamiskeinot ei kuitenkaan suju. Rento aussi kun ei meinaa olla riittävän kunnioittava ja muutenkin metodit ovat kyseenalaisia. Mutta lopussa kiitos seisoo jne.
Näytelmä on niin kovin brittiläinen, historialtaan ja muutenkin, mutta ei se oikeastaan tuntunut ihmeelliseltä. Lavastus (Mikko Saastamoinen) oli kaunista ja ajan/miljöön hengen mukaista. Kohtaukset vaihtuivat hetkittäin tosi nopeaankin, ja ne oli toteutettu aika näppärästi kätevillä lavastus/valaistusratkaisuilla. Yksi mihin oikein kiinnitti huomiota oli musiikki. Paljon peribrittiläisiä ja muita tuttuja sävelmiä, Purcellista, Händelistä (Zadok the Priest!) ja Mozartista alkaen. Ja tietenkin Beethovenin seiska, sen sotapuheen taustalla (kuten leffassakin). Ei puuttunut kun Elgar!
Tommi Raitolehto oli sopivalla tavalla jäykkä ja hillitty Bertienä, mutta hieman rentoutuu Loguen seurassa kun heidän välinsä muutenkin lämpenevät. Ehkä vähän enemmän jäin kaipaamaan sitä änkytystä, nyt se tuntui hieman laimealta. Auvo Vihro on aina todella loistava näyttelijä, oli sitten komedia tai Shakespeare tai mikä hyvänsä. Nyt ehkä hieman jarrutteli menoa, mutta hetkittäin väläytteli kykyjään. Ehkä se oli ennakon syytä?
Näiden kahden miehen näytelmähän tämä on, muut ovat enempi vähempi statisteja. Mutta ihan hyvin kaikki muutkin suoriutuivat. Varsinkin Ilkka A. Jokinen Churchillinä oli ulkoiselta olemukseltaankin passeli. Suvi-Sini Peltola Elizabethinä komppasi hyvin miestään, mutta täysin ymmärrettävästi jäi tämän varjoon.
Kaiken kaikkiaan miellyttävä koemus, jonka voisin ehkä käydä katsomassa uudelleenkin jonkun ajan kuluttua. Ja se "kiroilukohtaus" oli ihan yhtä hauska suomeksikin :-)
Kuvan copyright TTT/ Jonne Renvall
Paremmin suurelle yleisölle ehkä elokuvana tuttu Kuninkaan Puhe (The King's Speech) on David Seidlerin kirjottama näytelmä. Colin Firth ja Geoffrey Rush loistivat leffaversiossa, ja osittain varmaan siksi oli hieman ennakkoluuloinen asenne teatteriversiota kohtaan. Harmittaa etten mennyt viime keväänä katsomaan Helsingin kaupunginteatterin versiota, missä Carl-Christian Rundman oli Bertie ja Pertti Sveholm Logue. Piti koko kevät mennä, mutta se sitten jäi.
Tampereen Työväen Teatterilla siis tämä Pentti Kotkaniemen ohjaama versio. Oli vika ennakkonäytös joten ihan kovin täyttä ei ollut. Harvoin sitä saa parvella istua ihan keskenään!
Tarinassa siis Yorkin herttua Bertie (myöhemmin kuningas Yrjö VI) ja tämän puheopettaja australialainen Lionel Logue. Änkyttävä prinssi hakee apua puheongelmaansa, koska edustustehtävät vaativat hieman sujuvasanaisempaa kruunupäätä. Englannin historia 1900-luvun alkupuolella on vahvasti läsnä koko tarinassa, varsinkin tietenkin kuninkaallisten asiat. Kun Bertien isoveli David (kuningas Edward VIII) joutuu jättämään kruununsa Wallis Simpsonin vuoksi, niin tulevan kuninkaan puheeseen pitää todellakin saada tolkku. Ihan saumattomasti tämä terapeutin parantamiskeinot ei kuitenkaan suju. Rento aussi kun ei meinaa olla riittävän kunnioittava ja muutenkin metodit ovat kyseenalaisia. Mutta lopussa kiitos seisoo jne.
Näytelmä on niin kovin brittiläinen, historialtaan ja muutenkin, mutta ei se oikeastaan tuntunut ihmeelliseltä. Lavastus (Mikko Saastamoinen) oli kaunista ja ajan/miljöön hengen mukaista. Kohtaukset vaihtuivat hetkittäin tosi nopeaankin, ja ne oli toteutettu aika näppärästi kätevillä lavastus/valaistusratkaisuilla. Yksi mihin oikein kiinnitti huomiota oli musiikki. Paljon peribrittiläisiä ja muita tuttuja sävelmiä, Purcellista, Händelistä (Zadok the Priest!) ja Mozartista alkaen. Ja tietenkin Beethovenin seiska, sen sotapuheen taustalla (kuten leffassakin). Ei puuttunut kun Elgar!
Tommi Raitolehto oli sopivalla tavalla jäykkä ja hillitty Bertienä, mutta hieman rentoutuu Loguen seurassa kun heidän välinsä muutenkin lämpenevät. Ehkä vähän enemmän jäin kaipaamaan sitä änkytystä, nyt se tuntui hieman laimealta. Auvo Vihro on aina todella loistava näyttelijä, oli sitten komedia tai Shakespeare tai mikä hyvänsä. Nyt ehkä hieman jarrutteli menoa, mutta hetkittäin väläytteli kykyjään. Ehkä se oli ennakon syytä?
Näiden kahden miehen näytelmähän tämä on, muut ovat enempi vähempi statisteja. Mutta ihan hyvin kaikki muutkin suoriutuivat. Varsinkin Ilkka A. Jokinen Churchillinä oli ulkoiselta olemukseltaankin passeli. Suvi-Sini Peltola Elizabethinä komppasi hyvin miestään, mutta täysin ymmärrettävästi jäi tämän varjoon.
Kaiken kaikkiaan miellyttävä koemus, jonka voisin ehkä käydä katsomassa uudelleenkin jonkun ajan kuluttua. Ja se "kiroilukohtaus" oli ihan yhtä hauska suomeksikin :-)
Kuvan copyright TTT/ Jonne Renvall
tiistai 21. tammikuuta 2014
Kummapulju eli ÅST ja lipunhankinnan mysteeri
"Ota riski, mene suomenruotsalaiseen teatteriin."
"Ota riski, yritä hankkia lippuja suomenruotsalaiseen teatteriin"
Näissä Lauran ja Sepon tviiteissä kiteytyy ehkä olennaisin viime viikkojen surullisenhauskasta lippujensaantirumbasta.
No. Tarinahan alkoi siitä kun Globe Theatre ilmoitti joskus syksyllä, että Hamlet lähtee kiertueelle maailman ympäri, vieraillen jokaisessa maassa kahden vuoden aikana. Jossain vaiheessa loppuvuonna Globen omilla sivuilla oli tieto että esitysaika on Suomessa toukokuussa 2014. Ankarien selvittelyjen jälkeen paikkakin saatiin paikannettua eli Åbo Svenska Teater Turussa. Ja ajankohtakin selkiytyi eli 10.5., (mutta tämä tarkennus tapahtui hieman myöhemmin).
ÅST:n omilla sivuilla ei asiasta mainittu sanallakaan. Joskus pari viikkoa ennen joulua soitin teatterille ja kysyin millon liput tulevat myyntiin. Meitä olisi isohko porukka innokkaita ihmisiä tulossa. Sanoivat että "joskus tammikuun puolivälissä". Kun palasin joulunvietosta Englannista, niin kävikin ilmi että liput näkyivät jo Lippupalvelun sivuilla, mutta eivät olleet myynnissä vielä. Samantien soitin ÅST:lle että mitä ihmettä! Liput olivat jo myynnissä, ja myyneetkin aika hyvin.
Varasin 10 lippua, mutta lähempää kun 8. riviltä ei saanut. Murmutin asiasta, eli ensinnäkin siitä että tammikuun ekat päivät ei ole "tammikuun puoliväli" ja toisekseen puutteellisesta tiedotuksesta. Itse asiassa ÅST:n omilla kotisivuilla ei vieläkään mainita esityksestä mitään muuta kuin että se on loppuunmyyty! Eli tapahtumakalenterissa tms ei puhuta koko Hamletin vierailusta sanaakaan! Myyjä ei todellakaan nähnyt mikä tässä oli ongelmana - "sinähän sait paikat". Joo, sain. Mutta tämä on esitys minkä takia siirsin omaa toukokuun Lontoon-matkaa. Ja johon halusin parhaat paikat. "Mutta nämä on ihan teatterin parhaat paikat". Olisin silti halunnut riville 5 tai 6.
Kaverini Tuula soitti sinne sitten samana päivänä hieman myöhemmin, ja sai lippuja useamman kappaleen riviltä 7. Niiden paikkojen hyvyydestä myyjä kommentoi että "ihan ok paikat on"!
Kaiken lisäksi olemme arvuutelleet onkohan esityksestä iltapäiväesitystä lainkaan. Kenellekkään teatteriin soittaneille ihmisille ei ole lippukassan väki puhua pukahtanut moisesta, mutta siellä Lippupalvelun sivuilla oli ollut toinenkin näytös kummittelemassa. Lauralle oli tullut lehdistötiedote, että iltapäivänäytös on joku PR/yhteistyökumppani/kutsuvieras/ei-suurelle-yleisölle tarkoitettu esitys. Mene ja tiedä, mutta Tuulalle oli sanottu, että tämän esityksen liput tulevat ehkä myöhemmin myyntiin. Joka tietysti kirvoitti mm. seuraavia viestejä Twitterissä:
"Ai että on iltapäivänäytös tai sitten ei? Schrödingerin Hamlet?" (Eeva)
"Just niin, sinne sopii mennä katsomaan paikan päälle - ehkä siellä on näytös, ehkä ei!" (Tuula)
"Sinänsä Hamletin eksistentiaalinen ahdistus on sitä luokkaa, että Hamlet on epävarmempi kuin se kissa." (Tuula)
"Ollako näytös vai eikö olla? Kas siinä kysymys!" (Tuula)
Aivan uskomattoman huonoa asiakaspalvelua! Ensinnäkin mainonnan ja markkinoinnin puute. Ok, tapahtuma myi loppuun ilman sitäkin, mutta olisi aika asiallista tiedottaa ainakin omilla kotisivuillaan tulevasta vierailuesityksestä! Sitten lipputoimiston välinpitämätön asenne. Turun Sanomissa oli 10.1. julkaistu iso juttu aiheesta, ja jos oltaisiin odoteltu sitä "kuun puoliväliä" milloin lippujen *PITI* tulla myyntiin, niin varmaan oltaisiin jääty ilman.
Jos jotain positiivista tästä tai teatterista pitää sanoa, niin vastasivat viime viikolla laittamaani sähköpostiin nopeasti, ja sain 4 päivää jatkoaikaa varauksen lunastamiselle. Toinen hauska asia on meidän #dägä-porukan ratkiriemukkaat viestit aiheesta Twitterissä.
Summa summarum, Eeva tiivisti asian hyvin... eli ÅST tunnetaan nyt myös nimellä Kummapulju. Ainakin tässä porukassa.
"Ota riski, yritä hankkia lippuja suomenruotsalaiseen teatteriin"
Näissä Lauran ja Sepon tviiteissä kiteytyy ehkä olennaisin viime viikkojen surullisenhauskasta lippujensaantirumbasta.
No. Tarinahan alkoi siitä kun Globe Theatre ilmoitti joskus syksyllä, että Hamlet lähtee kiertueelle maailman ympäri, vieraillen jokaisessa maassa kahden vuoden aikana. Jossain vaiheessa loppuvuonna Globen omilla sivuilla oli tieto että esitysaika on Suomessa toukokuussa 2014. Ankarien selvittelyjen jälkeen paikkakin saatiin paikannettua eli Åbo Svenska Teater Turussa. Ja ajankohtakin selkiytyi eli 10.5., (mutta tämä tarkennus tapahtui hieman myöhemmin).
ÅST:n omilla sivuilla ei asiasta mainittu sanallakaan. Joskus pari viikkoa ennen joulua soitin teatterille ja kysyin millon liput tulevat myyntiin. Meitä olisi isohko porukka innokkaita ihmisiä tulossa. Sanoivat että "joskus tammikuun puolivälissä". Kun palasin joulunvietosta Englannista, niin kävikin ilmi että liput näkyivät jo Lippupalvelun sivuilla, mutta eivät olleet myynnissä vielä. Samantien soitin ÅST:lle että mitä ihmettä! Liput olivat jo myynnissä, ja myyneetkin aika hyvin.
Varasin 10 lippua, mutta lähempää kun 8. riviltä ei saanut. Murmutin asiasta, eli ensinnäkin siitä että tammikuun ekat päivät ei ole "tammikuun puoliväli" ja toisekseen puutteellisesta tiedotuksesta. Itse asiassa ÅST:n omilla kotisivuilla ei vieläkään mainita esityksestä mitään muuta kuin että se on loppuunmyyty! Eli tapahtumakalenterissa tms ei puhuta koko Hamletin vierailusta sanaakaan! Myyjä ei todellakaan nähnyt mikä tässä oli ongelmana - "sinähän sait paikat". Joo, sain. Mutta tämä on esitys minkä takia siirsin omaa toukokuun Lontoon-matkaa. Ja johon halusin parhaat paikat. "Mutta nämä on ihan teatterin parhaat paikat". Olisin silti halunnut riville 5 tai 6.
Kaverini Tuula soitti sinne sitten samana päivänä hieman myöhemmin, ja sai lippuja useamman kappaleen riviltä 7. Niiden paikkojen hyvyydestä myyjä kommentoi että "ihan ok paikat on"!
Kaiken lisäksi olemme arvuutelleet onkohan esityksestä iltapäiväesitystä lainkaan. Kenellekkään teatteriin soittaneille ihmisille ei ole lippukassan väki puhua pukahtanut moisesta, mutta siellä Lippupalvelun sivuilla oli ollut toinenkin näytös kummittelemassa. Lauralle oli tullut lehdistötiedote, että iltapäivänäytös on joku PR/yhteistyökumppani/kutsuvieras/ei-suurelle-yleisölle tarkoitettu esitys. Mene ja tiedä, mutta Tuulalle oli sanottu, että tämän esityksen liput tulevat ehkä myöhemmin myyntiin. Joka tietysti kirvoitti mm. seuraavia viestejä Twitterissä:
"Ai että on iltapäivänäytös tai sitten ei? Schrödingerin Hamlet?" (Eeva)
"Just niin, sinne sopii mennä katsomaan paikan päälle - ehkä siellä on näytös, ehkä ei!" (Tuula)
"Sinänsä Hamletin eksistentiaalinen ahdistus on sitä luokkaa, että Hamlet on epävarmempi kuin se kissa." (Tuula)
"Ollako näytös vai eikö olla? Kas siinä kysymys!" (Tuula)
Aivan uskomattoman huonoa asiakaspalvelua! Ensinnäkin mainonnan ja markkinoinnin puute. Ok, tapahtuma myi loppuun ilman sitäkin, mutta olisi aika asiallista tiedottaa ainakin omilla kotisivuillaan tulevasta vierailuesityksestä! Sitten lipputoimiston välinpitämätön asenne. Turun Sanomissa oli 10.1. julkaistu iso juttu aiheesta, ja jos oltaisiin odoteltu sitä "kuun puoliväliä" milloin lippujen *PITI* tulla myyntiin, niin varmaan oltaisiin jääty ilman.
Jos jotain positiivista tästä tai teatterista pitää sanoa, niin vastasivat viime viikolla laittamaani sähköpostiin nopeasti, ja sain 4 päivää jatkoaikaa varauksen lunastamiselle. Toinen hauska asia on meidän #dägä-porukan ratkiriemukkaat viestit aiheesta Twitterissä.
Summa summarum, Eeva tiivisti asian hyvin... eli ÅST tunnetaan nyt myös nimellä Kummapulju. Ainakin tässä porukassa.
maanantai 20. tammikuuta 2014
Richard II stage door 18.1.2014
Hieman hupsua, mutta koska kummallakin kerralla kun kävin katsomassa Richard II:ta (ensin Stratford-Upon-Avonissa ja sitten joulukuussa Lontoossa) niin David Tennantia ei stage doorilla näkynyt. Asiasta tuli hieman jopa pakkomiellekin, joten lauantai-illalle en varannut teatterilippuja, vaan suunnitelmissa oli mennä Barbicaniin väijymään :-)
Onnistuin melkein sössimään tämän, koska oltiin Philin kanssa syömässä ja sitten juomassa lisää viiniä tämän tykönä. Vaikka se on vain muutaman minuutin kävelymatka Barbicanin teatterilta, niin olin silti melkein liian myöhässä! Ilmeisestikin jokaisena iltana stage doorilla on riittänyt väkeä kymmenittäin, ja kiireinen Tennant kerkeää raapustaa nimensä vain niille ketkä ovat onnistuneet saamaan paikkansa turva-aidan vierestä.
No, koska mä join mieluummin hyvää uusiseelantilaista valkkaria Philillä, niin eturivin paikka jäi saamatta. Hieman lohdutti se että taakseni kertyi kuiteskin vielä n. 6 riviä ihmisiä :-) Näissä kahdessa kuvassa näkyy muuten mun sormet ja se suklaarasia, heh heh.
Ja koska olen tarpeeksi pitkä, ulotuin tunkemaat Davidille rasiallisen Fazerin suklaakonvehteja ja samalla myös saamaan raapustuksen käsiohjelmaani... Mission accomplished! Tämän jälkeen takaisin Philille viinin pariin (yöpyminen tapahtui siis Philin vieraana upeassa Charterhousessa).
Joku mimmi käy joka ilta kuvaamassa sitä valtavaa väenpaljoutta siellä, tässä video lauantailta 19.1. Onneksi kuvaaminen loppuu juuri ennen kun Tennant tulee mun kohdalle. Mutta jotain käsitystä siitä saa millanen kaaos siellä on, ja joka ilta! Ei kateeksi käy, Tennantia siis.
sunnuntai 19. tammikuuta 2014
Henry V / Noel Coward Theatre 18.1.2014
Halusin nähdä tämän uudelleen, koska viimeksi joulukuussa jäi vähän sellanen olo et oliks tää nyt tässä. Piti saada varmistettua et oliko tämä hyvä vai parempi. Ja sitäpaitsi kaverini Marie halusi kanssa tulla, koska oli oman esityksensä missannut muuttopäivänsä takia. Tietenkin kaikki esitykset myivät sitten loppuun joulukuun loppupäivinä. Joten tarjouduin menemään jonottamaan aikaisin lauantaiaamuna teatterille päivälippuja. Olinkin oikeastaan Marielle yhden jonotuksen velkaa :-)
No, pääsin paikalle joskus 8 jälkeen aamulla, kun päivälippujen myynti alkoi klo 10.30. Jonossa oli parikymmentä ihmistä mun edellä. Mutta koska halusin matineaan ja seisomakatsomoon, niin uskoin liput saavani. Niillä oli kumpaankin näytökseen tarjolla olikohan se 10 istumapaikkaa ja 15 seisomapaikkaa tms. ja jokainen sai ostaa 2 lippua maksimissaan.
Jonotus meni suht nopsaan, vaikkei istumaan päässytkään. Luin kirjaa ja sitten juttelin mun takana olevan naisen kanssa pitkään. Tämä oli tullut suoraan lentokentältä, amerikkalainen nainen. Vaihdoimme yhteystietojakin, mutta ainakaan vielä Renee ei ole vastannut mun pari päivää sitten lähetettyyn mailiin.
Sain kuin sainkin lipun, ja ostinkin sitten vaan itselleni, koska Marie ei sitten päässytkään.Yksi kaveri oli pari päivää aiemmin käynyt katsomassa juurikin noilla seisomapaikoilla ja sanoi että ovat oikein hyvät permannolla (oli myös parvelle).
Esitys alkoi 2.30 ja (seisoma)paikka oli tosi hyvä. Siinä suunnilleen 8. rivin kohdalla. Katsomossa oli muutama tyhjä paikka, mutta lippukassalta oli annettu lappu että niihin EI saa mennä, jos myöhästyneet päästetään sisään jossain sopivassa välissä. Kysyin kuiteskin ovivahdilta että saako siihen mennä väliajalla, jos ei kukaan ole siihen mennessä tullut. Heppu oli oikein ystävällinen, tuli oikein sanomaan kun väliaika alkoi että mee nyt tohon. Niinpä toisen näytöksen istuin jossain 6. rivillä yli 70 punnan arvoisella paikalla. Se mun seisomalippu maksoi siis kympin.
Tällä kertaa esitys oli parempi kun viimeksi. Oli aikaa katsella sellaisia juttuja mitä en viimeksi huomannut, tai muuten vaan ihailla suorituksia. Mutta edelleen: Jude Law'n ääni oli vaisu. Tämä mua mietityttää edelleen että miksi. Mutta ehkä sen ääni sitten on vaisumpi. Leffoissa sitä ei niin huomaa, mutta teatterin lavalla kun pitäisi äänen kuulua ja kantaa asia on eri. Mutta erinomainen se oli silti. Nyt jostain syystä tuli tippakin linssiin (no tietenkin niiden patrioottisten taistelupreppauspuheiden aikana, mutta myös kosintakohtauksessakin taisin hieman liikuttua).
Fluellen (Matt Ryan) oli nyt jotenkin hyvässä vedossa, samoin Bardolph (Jason Baughan) ja Pistol (Ron Cook). Ben Lloyd-Hughes vetää kaksoisroolin eli ensin petturillinen Scroop ja tämän poistuttua kuvioista niin pöyhkeä Dauphin. Molemmissa on oikein hyvä, vaikka toki Scroopin rooli on aika pieni.Jessie Buckley oli nytkin herttainen.
Koska kyseessä oli matinea niin herra Tähti ei tullut sainaamaan mitään stage doorille. Sen sijaan muita tuli, joten sain käsiohjelmaani paljon lisää nimiä. Hitsi vaan kun osa meni suhrimaan Jude Law'n kuvaan...
Muilla ei ollut muutenkaan mikään kiire, joten oli aikaa jutella ja ottaa kuvia jne. Muutamakin noista yllä olevista hepuista halusi tietää oliko oleellisia eroja ekan näkemäni esityksen ja tämän välillä. Ben Lloyd-Hughesin kanssa juteltiin myös loistavasta The Hour TV-sarjasta, ja harmittelimme molemmat ettei sitä jatkettu kolmoskaudelle.
Juttelin myös muiden jonottajien kanssa ja aika kului kuin siivillä. Jotenkin aikuisempia ihmisiä verrattuna noihin muihin stage dooreihin tällä hetkellä Lontoossa (Hiddleston/Tennant/Mojon porukka) eli ei semmosta teinihysteriaa lainkaan.
Kaikenkaikkiaan erinomainen iltapäivä!
No, pääsin paikalle joskus 8 jälkeen aamulla, kun päivälippujen myynti alkoi klo 10.30. Jonossa oli parikymmentä ihmistä mun edellä. Mutta koska halusin matineaan ja seisomakatsomoon, niin uskoin liput saavani. Niillä oli kumpaankin näytökseen tarjolla olikohan se 10 istumapaikkaa ja 15 seisomapaikkaa tms. ja jokainen sai ostaa 2 lippua maksimissaan.
Matt Ryan (Fluellen)
Jonotus meni suht nopsaan, vaikkei istumaan päässytkään. Luin kirjaa ja sitten juttelin mun takana olevan naisen kanssa pitkään. Tämä oli tullut suoraan lentokentältä, amerikkalainen nainen. Vaihdoimme yhteystietojakin, mutta ainakaan vielä Renee ei ole vastannut mun pari päivää sitten lähetettyyn mailiin.
Sain kuin sainkin lipun, ja ostinkin sitten vaan itselleni, koska Marie ei sitten päässytkään.Yksi kaveri oli pari päivää aiemmin käynyt katsomassa juurikin noilla seisomapaikoilla ja sanoi että ovat oikein hyvät permannolla (oli myös parvelle).
Edward Harrison (Westmoreland, Henry V us)
Esitys alkoi 2.30 ja (seisoma)paikka oli tosi hyvä. Siinä suunnilleen 8. rivin kohdalla. Katsomossa oli muutama tyhjä paikka, mutta lippukassalta oli annettu lappu että niihin EI saa mennä, jos myöhästyneet päästetään sisään jossain sopivassa välissä. Kysyin kuiteskin ovivahdilta että saako siihen mennä väliajalla, jos ei kukaan ole siihen mennessä tullut. Heppu oli oikein ystävällinen, tuli oikein sanomaan kun väliaika alkoi että mee nyt tohon. Niinpä toisen näytöksen istuin jossain 6. rivillä yli 70 punnan arvoisella paikalla. Se mun seisomalippu maksoi siis kympin.
Norman Bowman (Nym/Williams)
Tällä kertaa esitys oli parempi kun viimeksi. Oli aikaa katsella sellaisia juttuja mitä en viimeksi huomannut, tai muuten vaan ihailla suorituksia. Mutta edelleen: Jude Law'n ääni oli vaisu. Tämä mua mietityttää edelleen että miksi. Mutta ehkä sen ääni sitten on vaisumpi. Leffoissa sitä ei niin huomaa, mutta teatterin lavalla kun pitäisi äänen kuulua ja kantaa asia on eri. Mutta erinomainen se oli silti. Nyt jostain syystä tuli tippakin linssiin (no tietenkin niiden patrioottisten taistelupreppauspuheiden aikana, mutta myös kosintakohtauksessakin taisin hieman liikuttua).
Fluellen (Matt Ryan) oli nyt jotenkin hyvässä vedossa, samoin Bardolph (Jason Baughan) ja Pistol (Ron Cook). Ben Lloyd-Hughes vetää kaksoisroolin eli ensin petturillinen Scroop ja tämän poistuttua kuvioista niin pöyhkeä Dauphin. Molemmissa on oikein hyvä, vaikka toki Scroopin rooli on aika pieni.Jessie Buckley oli nytkin herttainen.
Ben Lloyd-Hughes (Scroop/Dauphin)
Koska kyseessä oli matinea niin herra Tähti ei tullut sainaamaan mitään stage doorille. Sen sijaan muita tuli, joten sain käsiohjelmaani paljon lisää nimiä. Hitsi vaan kun osa meni suhrimaan Jude Law'n kuvaan...
Muilla ei ollut muutenkaan mikään kiire, joten oli aikaa jutella ja ottaa kuvia jne. Muutamakin noista yllä olevista hepuista halusi tietää oliko oleellisia eroja ekan näkemäni esityksen ja tämän välillä. Ben Lloyd-Hughesin kanssa juteltiin myös loistavasta The Hour TV-sarjasta, ja harmittelimme molemmat ettei sitä jatkettu kolmoskaudelle.
Juttelin myös muiden jonottajien kanssa ja aika kului kuin siivillä. Jotenkin aikuisempia ihmisiä verrattuna noihin muihin stage dooreihin tällä hetkellä Lontoossa (Hiddleston/Tennant/Mojon porukka) eli ei semmosta teinihysteriaa lainkaan.
Kaikenkaikkiaan erinomainen iltapäivä!
lauantai 18. tammikuuta 2014
King Lear / National Theatre 17.1.2014
Tämä on odottanut kirjottamistaan viikkokausia, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Yksi syy on se että King Lear ei ole koskaan ollut mikään mun suurimpia suosikkeja Bardin tuotannosta. Ja vaikka tämä oli hieno esitys toki niin en oikein ole tiennyt mitä olisin sanonut... Mutta koitetaan nyt, edes jotain.
NT:n King Lear on ollut tekeillä jo useamman vuoden. Se julkaistiin NT Liven tulevien esitysten listalla jo joskus vuosi sitten, mutta sitten taas peruuntui/siirtyi. Vihdoin ja viimein tammikuussa 2014 se saatiin ensi-iltaan, ja tulee keväämmällä sitten elokuvateattereihinkin NT Livessä. Liput myivät kuin kuumille kiville (tammi-maaliskuun esitykset) ja lisänäytökset loppukeväälle (toukokuun loppuun asti) möivät loppuun heti kun tulivat myöhemmin myyntiin. Eli taas kerran voi todeta 2 asiaa: kiitos NT Liven että liputta jääneetkin tämän voivat nähdä, ja toiekseen, kannattaa maksaa muutama kymppi vuodessa NT:n jäsenyydestä ja siten parantaa omia lipunsaantimahdollisuuksiaan. Onnistuin siis saamaan ennakkonäytökseen 17.1. liput. Täpärällä se oli, ja siksi paikat eivät kovin häävit olleet.
Simon Russell Beale pääroolissa on tietenkin yksi vetonaula, ja toinen taitaa olla ohjaaja Sam Mendes.
King Lear on saanut hieman ristiriitaisiakin kritiikkejä - kaikki eivät siis ihan varauksetta siitä ole pitäneet. Mutta pääsääntöisesti kyllä ihan kiittäviä. Mendesin paluu NT:n lavalle on ollut selkeästi aika iso mediatapaus, ja onko ihmekään koska tämä on edellisen vierailunsa (1998) jälkeen ohjannut niin menestysfilmejä (mm. Skyfall) sekä näytelmiäkin.
Esitys oli pitkä. Siis melkein 3,5 tuntia. Huoh. Pikkaisen liian pitkä minun mielestäni, mutta en mä tiedä mistä olisi sitten voitu lyhentääkään. Aika perinteinen tuotanto lavastuksen yms. puolesta. Puvustus oli muuten modernia, mutta toki Learin valkoinen yöpuku/kaapu oli ennallaan :-)
Vaikkakin SRB ei joidenkin kriitikkojen mielestä ole vielä tarpeeksi iäkäs esittämään Learia, ei se "nuorekkuus" mua ainakaan häirinnyt. Selviytyi ihan mallikkaasti.
Russell Beale is too young to bear the 80 years that Shakespeare gives Lear. He is also too small and round, like a redundant Father Christmas. When he delivers the famous “every inch a king” line, the distribution of his inches makes one suppress a guffaw. Kuten Charles Moore sanoo Telegraphissa 9.2.
Learin kolmena tyttärenä nähtiin Kate Fleetwood (Goneril), Anna Maxwell Martin (Regan) ja Olivia Vinall (Cordelia). Pidin kyllä kaikista, jos kohta Vinall oli ehkä parhaassa vedossa. Vanha suosikkini Adrian Scarborough on The Fool, ja ei moitittavaa siinäkään. Myös Stephen Boxer Earl of Gloucesterina ja Sam Troughton tämän äpäräpoika Edmundina ovat vakuuttavia. Ihanan roolin Gloucesterin "oma poika" Edgarina tekee Tom Brooke (joka juurikin säkenöi Sherlockin kolmoskaudella Billy Wigginsin roolissa). Sitäpaitsi on aina kiva katsella komeita miehiä alasti teatterin lavalla :-) Hieman tämän esityksen jälkeen Troughtonin ääni katosi mystisesti kesken esityksen ja understudy Paapa Essiedu astui hetkeksi puikkoihin.
En oikein osaa sanoa mitään järkevää. Ihan hieno ja vakuuttava esitys, mutta. No, ehkä se johtuu vaan omasta lievästä King Lear-allergiastani. Ei tämä vaan niin nappaa mukaansa kuin monet muut Shakespearet.
Olivier on iso teatteri ja periaatteessa joka paikasta näkee hyvin, mutta kyllä nämä paikat parven 6. rivillä ovat omaan makuun liian kaukana. Vaikka on kiikaritkin.
Guardianin Michael Billington piti kyllä, 4 tähden veroisesti:
The supreme example of Russell Beale's ability to explore the senselessness in Shakespeare's play occurs in the hovel scene. There is a wild comedy to the moment when Russell Beale's Lear, padding around in his underpants, affects to put Goneril and Regan on trial while staring at an upended tea-urn and a lavatory bowl. But suddenly the deranged Lear takes an iron bar to the Fool and batters him to death. It is truly shocking because it is so brutal, unexpected and without sense given Lear's love for the Fool.
Russell Beale is a magnetic and unorthodox Lear. But his is only one of many fine performances that overturn expectation. Stanley Townsend makes Kent an aggressive bully-boy rather than the usual pious worthy while Stephen Boxer's Gloucester has the diffidence of the middle-rank courtier. Sam Troughton's Edmund hides his villainy under a mask of scholarly respectability and Tom Brooke does all he can with the near-unplayable Edgar: why, I always wonder, does he not reveal himself to the tormented Gloucester? Kate Fleetwood's quietly venomous Goneril is also perfectly contrasted with Anna Maxwell Martin's extrovert and hysterically cruel Regan.
Myös Telegraphin Charles Spencer antaa 4 tähteä ja kehuu SRB:tä:
But there is much more to admire than decry. Russell Beale, though looking oddly like the old uncle in Only Fools and Horses, movingly captures Lear’s terrified intimations of madness. His insanity is often harrowing to watch and his final scenes, dressed in a hospital gown and gradually coming to his senses before the devastating death of Cordelia (a deeply moving Olivia Vinall) are beautifully achieved.
Parvelta kestää ulospääsy pienen ikuisuuden, ja SRB juurikin pyyhälsi tiehensä stage doorilta kun sinne asti pääsi. Mutta ilokseni oli kiva saada nimmarit niin Anna Maxwell Martinilta (josta ei saanut kyllä ottaa kuvia) ja Kate Fleetwoodilta. Illan kruunasi vielä Sam Mendesin tapaaminen! Legenda!
NT:n omilla sivuilla on kooste (ja linkkilista) kritiikeistä.
NT:n King Lear on ollut tekeillä jo useamman vuoden. Se julkaistiin NT Liven tulevien esitysten listalla jo joskus vuosi sitten, mutta sitten taas peruuntui/siirtyi. Vihdoin ja viimein tammikuussa 2014 se saatiin ensi-iltaan, ja tulee keväämmällä sitten elokuvateattereihinkin NT Livessä. Liput myivät kuin kuumille kiville (tammi-maaliskuun esitykset) ja lisänäytökset loppukeväälle (toukokuun loppuun asti) möivät loppuun heti kun tulivat myöhemmin myyntiin. Eli taas kerran voi todeta 2 asiaa: kiitos NT Liven että liputta jääneetkin tämän voivat nähdä, ja toiekseen, kannattaa maksaa muutama kymppi vuodessa NT:n jäsenyydestä ja siten parantaa omia lipunsaantimahdollisuuksiaan. Onnistuin siis saamaan ennakkonäytökseen 17.1. liput. Täpärällä se oli, ja siksi paikat eivät kovin häävit olleet.
Simon Russell Beale pääroolissa on tietenkin yksi vetonaula, ja toinen taitaa olla ohjaaja Sam Mendes.
King Lear on saanut hieman ristiriitaisiakin kritiikkejä - kaikki eivät siis ihan varauksetta siitä ole pitäneet. Mutta pääsääntöisesti kyllä ihan kiittäviä. Mendesin paluu NT:n lavalle on ollut selkeästi aika iso mediatapaus, ja onko ihmekään koska tämä on edellisen vierailunsa (1998) jälkeen ohjannut niin menestysfilmejä (mm. Skyfall) sekä näytelmiäkin.
Esitys oli pitkä. Siis melkein 3,5 tuntia. Huoh. Pikkaisen liian pitkä minun mielestäni, mutta en mä tiedä mistä olisi sitten voitu lyhentääkään. Aika perinteinen tuotanto lavastuksen yms. puolesta. Puvustus oli muuten modernia, mutta toki Learin valkoinen yöpuku/kaapu oli ennallaan :-)
Vaikkakin SRB ei joidenkin kriitikkojen mielestä ole vielä tarpeeksi iäkäs esittämään Learia, ei se "nuorekkuus" mua ainakaan häirinnyt. Selviytyi ihan mallikkaasti.
Russell Beale is too young to bear the 80 years that Shakespeare gives Lear. He is also too small and round, like a redundant Father Christmas. When he delivers the famous “every inch a king” line, the distribution of his inches makes one suppress a guffaw. Kuten Charles Moore sanoo Telegraphissa 9.2.
Kate Fleetwood ja Sam Troughton
Learin kolmena tyttärenä nähtiin Kate Fleetwood (Goneril), Anna Maxwell Martin (Regan) ja Olivia Vinall (Cordelia). Pidin kyllä kaikista, jos kohta Vinall oli ehkä parhaassa vedossa. Vanha suosikkini Adrian Scarborough on The Fool, ja ei moitittavaa siinäkään. Myös Stephen Boxer Earl of Gloucesterina ja Sam Troughton tämän äpäräpoika Edmundina ovat vakuuttavia. Ihanan roolin Gloucesterin "oma poika" Edgarina tekee Tom Brooke (joka juurikin säkenöi Sherlockin kolmoskaudella Billy Wigginsin roolissa). Sitäpaitsi on aina kiva katsella komeita miehiä alasti teatterin lavalla :-) Hieman tämän esityksen jälkeen Troughtonin ääni katosi mystisesti kesken esityksen ja understudy Paapa Essiedu astui hetkeksi puikkoihin.
En oikein osaa sanoa mitään järkevää. Ihan hieno ja vakuuttava esitys, mutta. No, ehkä se johtuu vaan omasta lievästä King Lear-allergiastani. Ei tämä vaan niin nappaa mukaansa kuin monet muut Shakespearet.
Olivier on iso teatteri ja periaatteessa joka paikasta näkee hyvin, mutta kyllä nämä paikat parven 6. rivillä ovat omaan makuun liian kaukana. Vaikka on kiikaritkin.
Guardianin Michael Billington piti kyllä, 4 tähden veroisesti:
The supreme example of Russell Beale's ability to explore the senselessness in Shakespeare's play occurs in the hovel scene. There is a wild comedy to the moment when Russell Beale's Lear, padding around in his underpants, affects to put Goneril and Regan on trial while staring at an upended tea-urn and a lavatory bowl. But suddenly the deranged Lear takes an iron bar to the Fool and batters him to death. It is truly shocking because it is so brutal, unexpected and without sense given Lear's love for the Fool.
Russell Beale is a magnetic and unorthodox Lear. But his is only one of many fine performances that overturn expectation. Stanley Townsend makes Kent an aggressive bully-boy rather than the usual pious worthy while Stephen Boxer's Gloucester has the diffidence of the middle-rank courtier. Sam Troughton's Edmund hides his villainy under a mask of scholarly respectability and Tom Brooke does all he can with the near-unplayable Edgar: why, I always wonder, does he not reveal himself to the tormented Gloucester? Kate Fleetwood's quietly venomous Goneril is also perfectly contrasted with Anna Maxwell Martin's extrovert and hysterically cruel Regan.
Stephen Boxer ja Colin Haigh
Myös Telegraphin Charles Spencer antaa 4 tähteä ja kehuu SRB:tä:
But there is much more to admire than decry. Russell Beale, though looking oddly like the old uncle in Only Fools and Horses, movingly captures Lear’s terrified intimations of madness. His insanity is often harrowing to watch and his final scenes, dressed in a hospital gown and gradually coming to his senses before the devastating death of Cordelia (a deeply moving Olivia Vinall) are beautifully achieved.
Parvelta kestää ulospääsy pienen ikuisuuden, ja SRB juurikin pyyhälsi tiehensä stage doorilta kun sinne asti pääsi. Mutta ilokseni oli kiva saada nimmarit niin Anna Maxwell Martinilta (josta ei saanut kyllä ottaa kuvia) ja Kate Fleetwoodilta. Illan kruunasi vielä Sam Mendesin tapaaminen! Legenda!
NT:n omilla sivuilla on kooste (ja linkkilista) kritiikeistä.
Kenen kynä? kysyy mestariohjaaja Sam Mendes
Virallisten kuvien copyright NT / Mark Douet
loput ihan omia
perjantai 17. tammikuuta 2014
The Pass / Royal Court Theatre 16.1.2014
Aivan loistava uusi näytelmä John Donnellyltä. Pidin tosi tosi tosi paljon, ja ilmeisesti odotuksia on ollut yleisölläkin, koska esitykset olivat loppuunmyyty päivälippuja lukuunottamatta jo ennen ensi-iltaa. Toisaalta ei ihmekään, koska Royal Courtin yläkertaan mahtuu n. 80 henkeä.
Eli nyt oltiin siellä vintillä, varsin pieni tila. Mitään lavaa ei ollut, vaan molemmin puolin lattiaa on 3 riviä tuoleja nousevassa katsomossa. Keskelle tehty simppeli hotellihuonetila eli lähinnä 2 sänkyä.
The Pass oli tarina jalkapallon maailmasta. Ensimmäisessä näytöksessä 17-vuotiaat sällit & kaverukset Jason (Russell Tovey) ja Ade (Gary Carr) valmistautuvat bulgarialaisessa hotellihuoneessa seuraavan päivän tärkeään matsiin. Hurttia läpänheittoa ja hyppynarua... Poikien välillä on monenlaista jännitettä. Vain toinen heistä pääsee jatkamaan peliuraansa tulevan pelin jälkeen, ja asiaa on vaikea käsitellä. Illan aikana tapahtuu kuitenkin muutakin, mutta mitä, selviää vasta kolmannessa näytöksessä.
Toisessa näytöksessä Jason on jo 24 v, ja maailmankuulu futistähti. Hotellihuone on laadukkaampi, ja tällä kertaa seurana on baarista pokattu tanssijatar. Näiden välisestä keskustelusta käy hyvin ilmi, että Jasonilla on perhe kotona Englannissa ja lopulta myös sekin, että Lyndsey (Lisa McGrillis) onkin palkattu hommaan, salakuvaamaan tähden hairahtumista huonoille teille.
Kolmas näytös sijoittuu vielä parempaan brittiläiseen hotellihuoneeseen, minne Jason on asettunut semi-pysyvästi, tavarat säilytyksessä jossain varastossa. Jason on 29-vuotiaana maailman huipulla, mutta ihmisenä raunio. Fysiikka alkaa pettämään, perhettä ei enää ole, ja viina ja särkylääkkeet kuuluvat kuvioihin. Jason on kutsunut paikalle vanhan kaverinsa Aden, joka on jättänyt futiksen aikapäiviä sitten ja toimii nykyään yrittäjänä. Tällä on menestyvä putkimiesyritys, mukava poikaystävä, asiat reilassa - ja sitten kuvioihin ilmestyy Jason, joka koittaa houkutella tätä putkirempan varjolla asumaan Kreikkaan, hankkimaansa loma-asuntoon.
Miehet koittavat selvitellä välejään; yhteyttä ei ole tullut pidettyä 12 vuoteen. Ja miksi? Kaikelle on selitys... Myös sille miksi Jason antoi semiammattilaisen prostituoidun kuvata heidät petipuuhissa 5 vuotta aiemmin, vaikka tiesi että se leviää julkisuuteen. Ja miksi Jason on jatkanut uraansa menestyksellä, ja Ade ei, vaikka kumpikin tietää hänen olleen se parempi pelaaja teininä.
Humalaisiin bileisiin kutsutaan myös hotellin nuori harjoittelijapoika Harry (Nico Mirallegro, ekassa teatteriroolissaan), alunperin tuomaan ruuvimeisseliä, jolla saisi telkkarin irroitettua seinästä ja heitettyä kadulle. No, Jason kohtelee tätä aika halvasti. Ottaen mukaan bileisiin, mutta sitten myös hyväksikäyttäen. Huone pistetään remppaan...
Näytelmä on erittäin ajankohtainen teemoiltaan. Juuri aiemmin tässä kuussa saksalainen ex-ammattilaisjalkapalloilija Thomas Hitzlsperger tuli kaapista ja olympiamitalisti uimahyppääjä Tom Daley viime syksynä. Eli uskomaton myytti että kaikki (huippu)urheilijat olisivat heteroita alkaa pian (onneksi) murenemaan. Ja siihen väliin tämä tarina uppoaa kuin veitsi voihin. Jason ei ole oikein tainnut myöntää itselleenkään kiinnostustaan miehiin, ja on rakentanut ympärilleen hyvät kulissit avioliittoa ja nettiin vuodettua heteroseksivideoita myöten. Mitä bulgarialaisessa hotellihuoneessa tapahtui vuosia aiemmin ei ole kuitenkaan kadonnut minnekään, ei Jasonin, eikä varsinkaan Aden mielestä.
Tarina on aika traaginenkin, siis se yleinen seikka mitä kaikkea huippu-urheilija uhraa uransa ja maineensa vuoksi. Tässä tapauksessa minuutensa, parhaan kaverinsa, ja terveytensäkin. Vaikka näytelmä on tosi hauska, niin se pohjavire on aika masentavakin. Mutta silti niitä hauskoja hetkiä on kosolti, kuten vaikkapa se kun Jason tuhrii naamansa Nutellaan ja kiusaa kauhealla afrikkalaisaksentilla Adea. Ja se dialogi on hersyvän nokkelaa ja verbaalista iloittelua.
Näyttelijät tekevät kaikki erinomaista työtä. Russell Tovey on aivan älyttömän hienossa vedossa ja menee fysiikankin puolesta melkein läpi jalkapalloilijana. Samoin Gary Carr, joka on vielä timmimmässä kunnossa. Seikkaa ei voi olla huomaamatta, koska kumpikin esiintyvät suurimman osan näytelmästä kalsareissa. Tai vieläkin vähemmissä vaatteissa. Lisa McGrillis ja Nico Mirallegro ovat kumpikin myös tosi hyviä ja sopivia rooleihinsa.
Ohjauksesta vastasi John Tiffany, joka vastasi myös Royal Courtin loppuvuoden hitistä Let The Right One In. Mä en löytänyt tästä produktiosta oikeastaan mitään moitittavaa. Ja tarttee sanoa että teatteri missä käsiohjelma maksaa vain £3, ja sisältää näytelmätekstin, on paras! Tai sanotaanko niin että sillä hinnalla saa näytelmän, missä samassa on myös käsiohjelma. Sitäpaitsi Royal Courtin ravintolassa on tosi hyvä viinilista ja hyvät hampurilaiset myös. Ehkä uusi lemppariteatterini Lontoossa, nyt 2 hienoa kokemusta sieltä - je keväällä lisää!
Halusin alunperin nähdä tämän koska en ole Russell Toveytä nähnyt lavalla ennen. Mutta osoittautui lottovoitoksi muutenkin. Toveystä oli muuten hyvä haastattelu Evening Standardissa juurikin eli 21.1.2014. Puhuu paljon muustakin kun tästä näytelmästä.
“You don’t want to say it’s a play about a gay footballer because Jason may be gay but he doesn’t identify himself as such,” says Tovey of his closeted character. “So it’s a play about how he’s betrayed friendship and signed a pact with the devil for his career. He’s not sad because he’s gay. He’s fucked up, and it’s his choice.”
Näytelmän jälkeen piti jäädä stage doorille notkumaan, ja ei siinä muita sitten ollutkaan. Ei tarttenut kauhean kauaa sateessa odottaakaan. Sain kaikilta nimmareita ja kuvia ja oli tosi kiva jutella hieman pidempäänkin. Kaikki olivat superkohteliaita ja mukavia. Tämä oli vika ennakkonäytös ja ensi-ilta oli sitten seuraavana päivänä.
Arvostelut ovat olleet tosi hyviä, ja ihan syystä. Telegraphin Charles Spencer antoi 4 tähteä:
I wasn’t expecting to enjoy this play.... Yet within moments of the kick off of John Donnelly’s play I was gripped, and I remained gripped until the final whistle.
The play tackles one of the grubby little secrets of football – the homophobia and secrecy about sexual orientation that appears to be embedded in the game. There are no openly gay footballers in the top four leagues of British football.
There are a lot of jolting surprises in the course of the play and passages when it grips like a psychological thriller. Even more startling for me was the fact that as Jason talks about his career and the pressures of the game, I found that I was becoming genuinely interested in football talk.
Henry Hitchings Evening Standardissa antaa myös 4 tähteä:
Donnelly’s writing is wittily observant, and appreciating it requires no great love of football. His finishing could be more clinical but there are moments of sparkling skill. John Tiffany directs fluently, Gary Carr does a lovely job of evoking Ade’s vulnerabilities, and Tovey is on exhilarating form as the imperious, treacherous, secretly heartsick Jason.
Financial Timesin kriitikko Sarah Hemming antoi myös 4 tähteä:
Michael Billington (The Guardian) ei tykännyt ihan varauksetta - 3 tähteä:
Even if the play turns into a generalised attack on celebrity culture, it is directed in the Theatre Upstairs with ferocious energy by John Tiffany and gets a commanding performance from Russell Tovey as Jason. What Tovey captures superbly, apart from Jason's physical fitness, is his shift from a nervy but determined teenager into a hollowed-out figure who has paid the price of fame. Gary Carr lends his Nigerian team-mate, Ade, exactly the right air of perplexed decency, and there is good support from Lisa McGrillis as a garrulous table dancer and Nico Mirallegro as a star-struck bellhop. I just wish the play, on the ball in so many ways, did not finally lapse into moralising censoriousness.
Yksi mun suosikkiteatteriblogisti Revstan piti näytelmästä myös.
What is obvious as Jason's story plays out is how corrupting fame and and the pursuit of success becomes for him. In the second hotel scene he springs a honey-trap and talks of the impact it could have on his earnings through endorsements. Ultimately he sacrifices family to preserve his image and quieten rumours about his sexuality.
He makes fame ugly and just how ugly is reserved for the final scene where he and Ade are reunited after a long period of no contact. It is ironic when the beautiful athletic physique is part of the idolisation and success - David Beckham certainly wouldn't have made as much money had he looked like Goofy.
Ogling aside, The Pass is a refreshingly contemporary play, with a dialogue that is sharp and witty. It raises questions about the intoxication of fame from those who become idolised to the fans and the story hungry media. And while some of the football references went over my head, the psychology of playing was fascinating.
Pieni 4 minuutin video missä ohjaaja Tiffany ja näytelmäkirjailija Donnelly sekä Tovey & Carr kertovat näytelmästä ja sen teemoista.
Ylin kuva copyright: Johan Persson
Ylemmät esityskuvat copyright: Alastair Muir
Toiseksi alin kuva copyright: Manuel Harlan
Alin kuva copyright: Tristram Kenton
Stage door kuvat omia.
Eli nyt oltiin siellä vintillä, varsin pieni tila. Mitään lavaa ei ollut, vaan molemmin puolin lattiaa on 3 riviä tuoleja nousevassa katsomossa. Keskelle tehty simppeli hotellihuonetila eli lähinnä 2 sänkyä.
The Pass oli tarina jalkapallon maailmasta. Ensimmäisessä näytöksessä 17-vuotiaat sällit & kaverukset Jason (Russell Tovey) ja Ade (Gary Carr) valmistautuvat bulgarialaisessa hotellihuoneessa seuraavan päivän tärkeään matsiin. Hurttia läpänheittoa ja hyppynarua... Poikien välillä on monenlaista jännitettä. Vain toinen heistä pääsee jatkamaan peliuraansa tulevan pelin jälkeen, ja asiaa on vaikea käsitellä. Illan aikana tapahtuu kuitenkin muutakin, mutta mitä, selviää vasta kolmannessa näytöksessä.
Toisessa näytöksessä Jason on jo 24 v, ja maailmankuulu futistähti. Hotellihuone on laadukkaampi, ja tällä kertaa seurana on baarista pokattu tanssijatar. Näiden välisestä keskustelusta käy hyvin ilmi, että Jasonilla on perhe kotona Englannissa ja lopulta myös sekin, että Lyndsey (Lisa McGrillis) onkin palkattu hommaan, salakuvaamaan tähden hairahtumista huonoille teille.
Kolmas näytös sijoittuu vielä parempaan brittiläiseen hotellihuoneeseen, minne Jason on asettunut semi-pysyvästi, tavarat säilytyksessä jossain varastossa. Jason on 29-vuotiaana maailman huipulla, mutta ihmisenä raunio. Fysiikka alkaa pettämään, perhettä ei enää ole, ja viina ja särkylääkkeet kuuluvat kuvioihin. Jason on kutsunut paikalle vanhan kaverinsa Aden, joka on jättänyt futiksen aikapäiviä sitten ja toimii nykyään yrittäjänä. Tällä on menestyvä putkimiesyritys, mukava poikaystävä, asiat reilassa - ja sitten kuvioihin ilmestyy Jason, joka koittaa houkutella tätä putkirempan varjolla asumaan Kreikkaan, hankkimaansa loma-asuntoon.
Miehet koittavat selvitellä välejään; yhteyttä ei ole tullut pidettyä 12 vuoteen. Ja miksi? Kaikelle on selitys... Myös sille miksi Jason antoi semiammattilaisen prostituoidun kuvata heidät petipuuhissa 5 vuotta aiemmin, vaikka tiesi että se leviää julkisuuteen. Ja miksi Jason on jatkanut uraansa menestyksellä, ja Ade ei, vaikka kumpikin tietää hänen olleen se parempi pelaaja teininä.
Humalaisiin bileisiin kutsutaan myös hotellin nuori harjoittelijapoika Harry (Nico Mirallegro, ekassa teatteriroolissaan), alunperin tuomaan ruuvimeisseliä, jolla saisi telkkarin irroitettua seinästä ja heitettyä kadulle. No, Jason kohtelee tätä aika halvasti. Ottaen mukaan bileisiin, mutta sitten myös hyväksikäyttäen. Huone pistetään remppaan...
Näytelmä on erittäin ajankohtainen teemoiltaan. Juuri aiemmin tässä kuussa saksalainen ex-ammattilaisjalkapalloilija Thomas Hitzlsperger tuli kaapista ja olympiamitalisti uimahyppääjä Tom Daley viime syksynä. Eli uskomaton myytti että kaikki (huippu)urheilijat olisivat heteroita alkaa pian (onneksi) murenemaan. Ja siihen väliin tämä tarina uppoaa kuin veitsi voihin. Jason ei ole oikein tainnut myöntää itselleenkään kiinnostustaan miehiin, ja on rakentanut ympärilleen hyvät kulissit avioliittoa ja nettiin vuodettua heteroseksivideoita myöten. Mitä bulgarialaisessa hotellihuoneessa tapahtui vuosia aiemmin ei ole kuitenkaan kadonnut minnekään, ei Jasonin, eikä varsinkaan Aden mielestä.
Tarina on aika traaginenkin, siis se yleinen seikka mitä kaikkea huippu-urheilija uhraa uransa ja maineensa vuoksi. Tässä tapauksessa minuutensa, parhaan kaverinsa, ja terveytensäkin. Vaikka näytelmä on tosi hauska, niin se pohjavire on aika masentavakin. Mutta silti niitä hauskoja hetkiä on kosolti, kuten vaikkapa se kun Jason tuhrii naamansa Nutellaan ja kiusaa kauhealla afrikkalaisaksentilla Adea. Ja se dialogi on hersyvän nokkelaa ja verbaalista iloittelua.
Näyttelijät tekevät kaikki erinomaista työtä. Russell Tovey on aivan älyttömän hienossa vedossa ja menee fysiikankin puolesta melkein läpi jalkapalloilijana. Samoin Gary Carr, joka on vielä timmimmässä kunnossa. Seikkaa ei voi olla huomaamatta, koska kumpikin esiintyvät suurimman osan näytelmästä kalsareissa. Tai vieläkin vähemmissä vaatteissa. Lisa McGrillis ja Nico Mirallegro ovat kumpikin myös tosi hyviä ja sopivia rooleihinsa.
Ohjauksesta vastasi John Tiffany, joka vastasi myös Royal Courtin loppuvuoden hitistä Let The Right One In. Mä en löytänyt tästä produktiosta oikeastaan mitään moitittavaa. Ja tarttee sanoa että teatteri missä käsiohjelma maksaa vain £3, ja sisältää näytelmätekstin, on paras! Tai sanotaanko niin että sillä hinnalla saa näytelmän, missä samassa on myös käsiohjelma. Sitäpaitsi Royal Courtin ravintolassa on tosi hyvä viinilista ja hyvät hampurilaiset myös. Ehkä uusi lemppariteatterini Lontoossa, nyt 2 hienoa kokemusta sieltä - je keväällä lisää!
Halusin alunperin nähdä tämän koska en ole Russell Toveytä nähnyt lavalla ennen. Mutta osoittautui lottovoitoksi muutenkin. Toveystä oli muuten hyvä haastattelu Evening Standardissa juurikin eli 21.1.2014. Puhuu paljon muustakin kun tästä näytelmästä.
“You don’t want to say it’s a play about a gay footballer because Jason may be gay but he doesn’t identify himself as such,” says Tovey of his closeted character. “So it’s a play about how he’s betrayed friendship and signed a pact with the devil for his career. He’s not sad because he’s gay. He’s fucked up, and it’s his choice.”
Näytelmän jälkeen piti jäädä stage doorille notkumaan, ja ei siinä muita sitten ollutkaan. Ei tarttenut kauhean kauaa sateessa odottaakaan. Sain kaikilta nimmareita ja kuvia ja oli tosi kiva jutella hieman pidempäänkin. Kaikki olivat superkohteliaita ja mukavia. Tämä oli vika ennakkonäytös ja ensi-ilta oli sitten seuraavana päivänä.
Arvostelut ovat olleet tosi hyviä, ja ihan syystä. Telegraphin Charles Spencer antoi 4 tähteä:
I wasn’t expecting to enjoy this play.... Yet within moments of the kick off of John Donnelly’s play I was gripped, and I remained gripped until the final whistle.
The play tackles one of the grubby little secrets of football – the homophobia and secrecy about sexual orientation that appears to be embedded in the game. There are no openly gay footballers in the top four leagues of British football.
There are a lot of jolting surprises in the course of the play and passages when it grips like a psychological thriller. Even more startling for me was the fact that as Jason talks about his career and the pressures of the game, I found that I was becoming genuinely interested in football talk.
Henry Hitchings Evening Standardissa antaa myös 4 tähteä:
Donnelly’s writing is wittily observant, and appreciating it requires no great love of football. His finishing could be more clinical but there are moments of sparkling skill. John Tiffany directs fluently, Gary Carr does a lovely job of evoking Ade’s vulnerabilities, and Tovey is on exhilarating form as the imperious, treacherous, secretly heartsick Jason.
Financial Timesin kriitikko Sarah Hemming antoi myös 4 tähteä:
Michael Billington (The Guardian) ei tykännyt ihan varauksetta - 3 tähteä:
Even if the play turns into a generalised attack on celebrity culture, it is directed in the Theatre Upstairs with ferocious energy by John Tiffany and gets a commanding performance from Russell Tovey as Jason. What Tovey captures superbly, apart from Jason's physical fitness, is his shift from a nervy but determined teenager into a hollowed-out figure who has paid the price of fame. Gary Carr lends his Nigerian team-mate, Ade, exactly the right air of perplexed decency, and there is good support from Lisa McGrillis as a garrulous table dancer and Nico Mirallegro as a star-struck bellhop. I just wish the play, on the ball in so many ways, did not finally lapse into moralising censoriousness.
Yksi mun suosikkiteatteriblogisti Revstan piti näytelmästä myös.
What is obvious as Jason's story plays out is how corrupting fame and and the pursuit of success becomes for him. In the second hotel scene he springs a honey-trap and talks of the impact it could have on his earnings through endorsements. Ultimately he sacrifices family to preserve his image and quieten rumours about his sexuality.
He makes fame ugly and just how ugly is reserved for the final scene where he and Ade are reunited after a long period of no contact. It is ironic when the beautiful athletic physique is part of the idolisation and success - David Beckham certainly wouldn't have made as much money had he looked like Goofy.
Ogling aside, The Pass is a refreshingly contemporary play, with a dialogue that is sharp and witty. It raises questions about the intoxication of fame from those who become idolised to the fans and the story hungry media. And while some of the football references went over my head, the psychology of playing was fascinating.
Pieni 4 minuutin video missä ohjaaja Tiffany ja näytelmäkirjailija Donnelly sekä Tovey & Carr kertovat näytelmästä ja sen teemoista.
Ylin kuva copyright: Johan Persson
Ylemmät esityskuvat copyright: Alastair Muir
Toiseksi alin kuva copyright: Manuel Harlan
Alin kuva copyright: Tristram Kenton
Stage door kuvat omia.
torstai 16. tammikuuta 2014
Jeeves and Wooster in Perfect Nonsense / Duke of York's Theatre 15.1.2014
Sarjassame höpsöjä näytelmiä, mutta haluan silti nähdä. Ja myös koska tykkään kovasti PG Wodehousen luomista pöhköistä tyypeistä Jeeves ja Wooster.
Ei myöskään haitannut lainkaan että lavalla oli 2 suht hyvää näyttelijääkin eli Stephen Mangan (Jeeves) ja Matthew Macfadyen (Wooster). Kolmantena lavalla nähtiin Mark Hadfield, mikä esitti erilaisia rooleja (ja hiton hyvin esittikin, hetkittäin meinasi varastaa koko show'n).
Duke of Yorkissa ja oltiin parvella, oikein kivoilla paikoilla. Mukana myös Phil, ja ennen esitystä käytiin syömässä Laredossa ihan kivenheiton päässä (tosi kiva meksikolainen paikka, missä maailman paras ja tuorein guacamole - tekevät sen siinä pöydän ääressä ja maustavat miten haluat).
Hei, juonihan on näppärästi selitetty tässä Guardianin/Michael Billingtonin kritiikissä!
The basic idea is that Bertie, played with engaging toothiness, if slightly excessive goofiness, by Stephen Mangan, is giving us his version of events at Totleigh Towers, when he was despatched to steal a cow-shaped silver jug. The problem is that Bertie has only two actors at his disposal. This leads to a sustained send-up of theatrical conventions with joke props, a bicycle used to propel the revolving stage and lightning costume-changes.
The fun reaches its high point when Matthew Macfadyen, who starts as the imperturbable Jeeves, is asked simultaneously to impersonate an overbearing old buffer, Sir Watkyn Bassett, and the unequivocally feminine Stiffy Byng. With equal resourcefulness, Mark Hadfield is required to switch from the imposing Aunt Dahlia to the incipient dictator, Roderick Spode, who comes equipped with a Hitlerian moustache and an extendable fascist mac.
Jostain syystä Mangan esitti ainoastaan Woosteria, mutta kummallakin muulla näyttelijällä oli lukuisia muitakin rooleja; hovimestareita, poliiseja, tätejä, morsiamia jne. Erityisesti Macfadyen esittämässä jopa Bertietäkin pöhkömpää Gussie Fink-Nottlea on riipaisevan hauska.
Lavastus (Alice Power, joka vastasi myös vaatteista) oli toteutettu ihan älyttömän taitavasti, eli periaatteessa sama kokoajan mutta pienillä jutuilla siitä saatiin aina milloin mikäkin huone/tila. Tosi näppärää. Näyttelijät itse toimivat myös näyttämömiehinä. Paras oli polkupyörällä poljettava lavanpyörityssysteemi :-)
Siinä missä lavasteet vaihtuivat likipitäen lennossa, niin samaa teki roolitus ja puvustuskin. Tyyppi saattoi ryömiä ikkunasta ulos ja suit sait kävellä ovesta sisään, eri ihmisenä. Nopein ja huikaisevin vaihto suoritettiin niin, että Macfadyen oli puoliksi ovesta sisällä/ulkona, ja kun tuli takaisin niin toinen puoli vartalosta oli naisen vaatteissa, toinen miehen, siis oikea/vasen. Tätä seurannut kohtaus oli näytelmän huippukohta, koska se esitti näitä kahta tyyppiä vuorotellen, kääntäen vaan kroppaansa. Mä nauroin ihan kippurassa. Tommonen vaatii näyttelijältä kauheasti, roolien vaihtaminen liki lennossa.
Kaikki olivat oikein sopivia osiinsa, jos kohta pääpari ei kyllä ehkä ihan vedä vertoja tv-klassikko J&W:lle eli Hugh Laurielle ja Stephen Frylle. Varsinkin Macfadyen oli todella hyvä, erityisesti niissä muissa sivurooleissa mitä teki. Ketään herroista en ollut lavalla ennen nähnytkään, ja pidin kovasti kyllä. Mä olen ehkä pitänyt Macfadyeniä vähän sellaisena jäykkänä näyttelijänä (vaikken nyt niin kauhean monessa jutussa ole nähnytkään, ehkä parhaiten muistan tv-sarjasta The Pillars of The Earth ja leffoista viimeksi Anna Karenina), mutta sehän oli oikein hyvä komediassakin! Ja vaikka Mangan on ollut monessakin mukana, niin mulle se vaan on eniten Guy Secretan umpipöhköstä Green Wing -sarjasta. Kumpikaan ei siis ole kuulunut koskaan mun suosikkinäyttelijöiden listalle.
Esityksen jälkeen stage doorille, ja Phil lähti kotiinsa. Ja taas kerran sain olla ihan keskenäni siellä, yksi italialainen tyttö oli hetkisen, mutta sekin lähti pois Macfadyenin jälkeen. Oli mukava vaihtaa muutamia sanasia kummankin kanssa, kun ei ollut kauhea kiire kellään minnekään. Esitykset jatkuvat syksylle asti, mutta Mangan kertoi että he ovat mukana vain huhtikuulle.
Telegraphin kriitikko Charles Spencer oli hauskuuttunut:
With his glassy grin and an astonishing laugh that puts one in mind of a both a braying donkey and a door creaking open on rusty hinges, Stephen Mangan proves the perfect Wooster, achieving exactly the right mixture of bonhomie, idiocy and panic. A particularly delightful scene finds him playing with a rubber duck in a foaming bathtub, lost in a little world of pure happiness.
Matthew Macfadyen is equally fine as Jeeves, commanding, sepulchral and extremely strict in the matter of men’s trouserings, no matter how fraught the situation may be. He shines in a host of other parts too, including getting up in drag to play Bertie's ghastly former fiancée Madeline Bassett. Indeed in one delirious scene he simultaneously plays both a man and a woman in a comic coup of extraordinary dexterity and panache.
Esityskuvan copyright Alistair Muir
muut kuvat omia
Ei myöskään haitannut lainkaan että lavalla oli 2 suht hyvää näyttelijääkin eli Stephen Mangan (Jeeves) ja Matthew Macfadyen (Wooster). Kolmantena lavalla nähtiin Mark Hadfield, mikä esitti erilaisia rooleja (ja hiton hyvin esittikin, hetkittäin meinasi varastaa koko show'n).
Duke of Yorkissa ja oltiin parvella, oikein kivoilla paikoilla. Mukana myös Phil, ja ennen esitystä käytiin syömässä Laredossa ihan kivenheiton päässä (tosi kiva meksikolainen paikka, missä maailman paras ja tuorein guacamole - tekevät sen siinä pöydän ääressä ja maustavat miten haluat).
Philin kanssa katsomossa
Esityksessä oli kai ihan juonikin, mutta tarttee tunnustaa että mä en ihan pysynyt kärryillä. Sellasta tyypillistä Jeeves & Wooster meininkiä eli Bertie joutuu pulaan ja Jeeves sen nokkeluudellaan pelastaa. Bertie siis kertoo tarinaa yleisölle, ja muut avustavat sitä tarinan kuvittamisessa. Myönnän kyllä että ruuan kanssa nautittu viini ja alkudrinkit ja Philin väliajalla tarjoama viini aiheuttivat myös lievää uupumista/keskittymiskyvyn herpaantumista. :-) Tai sitten juoni oli vaan mun aivokapasiteetille liikaa. Tosin se ettei missään ollut päätä eikä häntää ei haitannut lainkaan; hyvin se hauskuutti silti. Tai ehkä juuri siksi. Ei mikään elämää syvempi näytelmä, mutta ei sitä aina tarvitse niin vakavia näytelmiä katsoa. Että nimi on enne: perfect nonsense!
Hei, juonihan on näppärästi selitetty tässä Guardianin/Michael Billingtonin kritiikissä!
The basic idea is that Bertie, played with engaging toothiness, if slightly excessive goofiness, by Stephen Mangan, is giving us his version of events at Totleigh Towers, when he was despatched to steal a cow-shaped silver jug. The problem is that Bertie has only two actors at his disposal. This leads to a sustained send-up of theatrical conventions with joke props, a bicycle used to propel the revolving stage and lightning costume-changes.
The fun reaches its high point when Matthew Macfadyen, who starts as the imperturbable Jeeves, is asked simultaneously to impersonate an overbearing old buffer, Sir Watkyn Bassett, and the unequivocally feminine Stiffy Byng. With equal resourcefulness, Mark Hadfield is required to switch from the imposing Aunt Dahlia to the incipient dictator, Roderick Spode, who comes equipped with a Hitlerian moustache and an extendable fascist mac.
Jostain syystä Mangan esitti ainoastaan Woosteria, mutta kummallakin muulla näyttelijällä oli lukuisia muitakin rooleja; hovimestareita, poliiseja, tätejä, morsiamia jne. Erityisesti Macfadyen esittämässä jopa Bertietäkin pöhkömpää Gussie Fink-Nottlea on riipaisevan hauska.
Lavastus (Alice Power, joka vastasi myös vaatteista) oli toteutettu ihan älyttömän taitavasti, eli periaatteessa sama kokoajan mutta pienillä jutuilla siitä saatiin aina milloin mikäkin huone/tila. Tosi näppärää. Näyttelijät itse toimivat myös näyttämömiehinä. Paras oli polkupyörällä poljettava lavanpyörityssysteemi :-)
Siinä missä lavasteet vaihtuivat likipitäen lennossa, niin samaa teki roolitus ja puvustuskin. Tyyppi saattoi ryömiä ikkunasta ulos ja suit sait kävellä ovesta sisään, eri ihmisenä. Nopein ja huikaisevin vaihto suoritettiin niin, että Macfadyen oli puoliksi ovesta sisällä/ulkona, ja kun tuli takaisin niin toinen puoli vartalosta oli naisen vaatteissa, toinen miehen, siis oikea/vasen. Tätä seurannut kohtaus oli näytelmän huippukohta, koska se esitti näitä kahta tyyppiä vuorotellen, kääntäen vaan kroppaansa. Mä nauroin ihan kippurassa. Tommonen vaatii näyttelijältä kauheasti, roolien vaihtaminen liki lennossa.
Matthew Macfadyen
Kaikki olivat oikein sopivia osiinsa, jos kohta pääpari ei kyllä ehkä ihan vedä vertoja tv-klassikko J&W:lle eli Hugh Laurielle ja Stephen Frylle. Varsinkin Macfadyen oli todella hyvä, erityisesti niissä muissa sivurooleissa mitä teki. Ketään herroista en ollut lavalla ennen nähnytkään, ja pidin kovasti kyllä. Mä olen ehkä pitänyt Macfadyeniä vähän sellaisena jäykkänä näyttelijänä (vaikken nyt niin kauhean monessa jutussa ole nähnytkään, ehkä parhaiten muistan tv-sarjasta The Pillars of The Earth ja leffoista viimeksi Anna Karenina), mutta sehän oli oikein hyvä komediassakin! Ja vaikka Mangan on ollut monessakin mukana, niin mulle se vaan on eniten Guy Secretan umpipöhköstä Green Wing -sarjasta. Kumpikaan ei siis ole kuulunut koskaan mun suosikkinäyttelijöiden listalle.
Stephen Mangan
Esityksen jälkeen stage doorille, ja Phil lähti kotiinsa. Ja taas kerran sain olla ihan keskenäni siellä, yksi italialainen tyttö oli hetkisen, mutta sekin lähti pois Macfadyenin jälkeen. Oli mukava vaihtaa muutamia sanasia kummankin kanssa, kun ei ollut kauhea kiire kellään minnekään. Esitykset jatkuvat syksylle asti, mutta Mangan kertoi että he ovat mukana vain huhtikuulle.
Telegraphin kriitikko Charles Spencer oli hauskuuttunut:
With his glassy grin and an astonishing laugh that puts one in mind of a both a braying donkey and a door creaking open on rusty hinges, Stephen Mangan proves the perfect Wooster, achieving exactly the right mixture of bonhomie, idiocy and panic. A particularly delightful scene finds him playing with a rubber duck in a foaming bathtub, lost in a little world of pure happiness.
Matthew Macfadyen is equally fine as Jeeves, commanding, sepulchral and extremely strict in the matter of men’s trouserings, no matter how fraught the situation may be. He shines in a host of other parts too, including getting up in drag to play Bertie's ghastly former fiancée Madeline Bassett. Indeed in one delirious scene he simultaneously plays both a man and a woman in a comic coup of extraordinary dexterity and panache.
En muista mikä meitä nauratti, mutta hauskaa oli!
Esityskuvan copyright Alistair Muir
muut kuvat omia
keskiviikko 15. tammikuuta 2014
American Psycho / Almeida Theatre 15.1.2014
Jos joku olisi joskus sanonut että Bret Easton Ellisin hyytävän loistavasta kirjasta Amerikan Psyko tehdään musikaali, ja että pääroolissa nähdään paremminkin Doctor Whona tunnettu Matt Smith, ja että tämä on vielä loistava esitys, niin en tiedä olisinko uskonut. Mutta nähtyäni tämän... spektaakkelin, on pakko äimistellä ja todeta: hieno on!
Luin kirjan hetimmiten kun se suomennettiin 1993 (alunperin ilmestyi 1991) ja muistan miten suuren vaikutuksen se teki. Toisaalta se hieman tylsäkin 80-luvun lopun NY:n juppielämän kuvaus; pelkkiä vaate- ja tuotemerkkien luetteloa... Mutta toisaalta sitten öisin tapahtuvat käsittämättömän raa'at murhat ja seksikekkerit mitä päähenkilö sijoituspankkiiri Patrick Bateman harrastaa. Se kontrasti näiden kahden maailman välillä... Kirjasta vuonna 2000 tehtyä elokuvaa (pääroolissa Christian Bale) en ole jostain syystä koskaan nähnyt. Ehkä koitan lähiaikoina.
Miten tästä saa toimivan musikaalin? En tiedä, mutta jotenkin Almeida Theatre on tässä onnistunut. Ohjauksesta vastaa mestarillinen Rupert Goold (joka on suht tuore Almeidan taiteellinen johtaja ja ohjannut mm. loistokkaan Hollow Crown tv-sarjan Richard II osan, mistä Ben Whishaw sai Baftan viime vuonna).
Lavastus (Es Devlin) oli simppeliä ja onnistunut tavoittamaan sen 80-luvun juppihengen. Valkoista, tyylikästä, avaraa. Puvustus (Katrina Lindsay) noudattelee samaa linjaa. Nyt ne sen ajan olkatoppaukset, neonvärit yms tuntuvat kauheilta, mutta... Sitäpaitsi lähinnä tässä ollaan kalliissa design-puvuissa, ja ne nyt ovat suht ajattomia.
Tämä oli vähän sellainen nostalgiatrippi, koska itse muistan koko 80-luvun niin hyvin, muoteineen, musiikkeineen ja muineen. Kohtaus missä ollaan aerobicissä jumppaamassa sai tyrskimään naurusta.
Ja koska tämä on musikaali, niin kaikki laulavat ja tanssivat. Täytyy sanoa että Matt Smith oli ehkä heikoin laululahjoiltaan, mutta ihan hyvin tämä kuitenkin selvisi. Muutoin oli roolissa erittäin sopiva. Tyylikäs, itseriittoinen, loppua kohti hulluuttaan enemmän esille tuovana. Mutta hyvin hillitty ja hallittu. Ja jenkkiaksenttikin sujuu. Jonathan Bailey (kenet olen nähnyt viime vuonna NT:n Othellossa Cassiona sekä toissa vuonna Harold Pinter Theatren South Downs-näytelmässä) oli hyvä Tim Price.
Batemanin suorittamat kidutukset ja murhat oli toteutettu näyttävästi, ilman tippaakaan näyttämöverta! Videoefektit ja punaiset valot toimivat hyvin tässä. Muutenkin projisoinnit olivat näyttävät.
Tarttee sanoa että musiikkikin oli aika tarttuvaa, ajan hengen mukaista. Seassa oli muutama tuttu biisikin esim. Tears For Fearsin Everybody Wants to Rule the World, Phil Collinsin In the Air Tonight, Huey Lewis and the Newsin Hip to be Square ja Human Leaguen Don't You Want Me :-) Sopivat hyvin mukaan! Muu musiikki oli hyvin samoja linjoja noudattavaa.
Huhuja on kuulunut jotta tämä siirtyisi West Endille, joten vahvistusta niille odotellessa. Saatan mennä katsomaan uudelleenkin siinä tapauksessa. Nämä liput möivät loppuun aika nopsakkaan, melkein kokonaan jo ennen kuin edes ilmoitettiin pääroolin esittäjää. Muistan että alunperin kun kuulin projektista olin suht innostunut, mutta sitten se asia jotenkin vaan unohtui ja jäi. Kunnes sitten ilmoitettiin Matt Smithistä, ja tiesin olevani tammikuussa Lontoossa, ja onnistuin saamaan matinealiput. Paikat olivatkin superhyvät, jossain viidennellä rivillä melko keskellä.
Käsiohjelmasta vielä bonuspisteet; se on 76-sivuinen lehti oikeastaan. Ja koska tämä oli matinea, ei Matt Smithiä näkynyt stage doorilla (tai ei niille mitään stage dooria ollut, näyttelijät tulivat suoraan aulaan...). Muu cast tuli kyllä. Kuten Coriolanuksessakin, herra Tähti sainaa vain samana päivänä paikalla olleiden ohjelmia yms. eli illalla olisi ollut mahdollisuus palata. Mutta silloin oli toinen näytelmä, joten ei päässyt. Sitä paitsi Almeida on sen verran kaukana; Angelin asemalta vielä tovinkin kävelymatka. Oli mun eka vierailu Almeidaan, mutta ei taatusti vika. Mukavan oloinen paikka, ja ravintolakin näytti hyvältä.
Esitys on saanut lähinnä pelkkiä kehuja kritiikoilta. Tässä
Guardianin Michael Billington antoi 4 tähteä:
They drink and dine at the "in" places, agonise over whether it's OK to wear tasselled loafers with a business suit and, in the case of Bateman's girlfriend, react to a brutal murder by getting some facials at Elizabeth Arden.
Even if Bateman himself is an unreliable narrator, his apparent killing spree is a reaction against the emptiness of a world in which brand names provide the only real values.
But how to capture this on stage? Goold's production does it with a cool wit that actually enhances the story's satire.
Es Devlin's design is a slatted white box that acquires an hallucinogenic quality as the story unfolds. And the production has any number of swift transitions that underline the mixture of the savage and the sardonic.
Ja vielä:
Inevitably the stand-out performer is the excellent Matt Smith who, with his square jaw and clean-cut aspect, perfectly embodies Bateman's preoccupation with appearances.
But he also has the capacity to suggest there is a strange emotional vacancy and spiritual hollowness within this solitary fantasist. Without enlisting our sympathy, he makes Bateman wholly believable.
Verinen kuva copyright Tristram Kenton
Sliipattu kuva copyright Manuel Harlan
loput kuvat omia
Luin kirjan hetimmiten kun se suomennettiin 1993 (alunperin ilmestyi 1991) ja muistan miten suuren vaikutuksen se teki. Toisaalta se hieman tylsäkin 80-luvun lopun NY:n juppielämän kuvaus; pelkkiä vaate- ja tuotemerkkien luetteloa... Mutta toisaalta sitten öisin tapahtuvat käsittämättömän raa'at murhat ja seksikekkerit mitä päähenkilö sijoituspankkiiri Patrick Bateman harrastaa. Se kontrasti näiden kahden maailman välillä... Kirjasta vuonna 2000 tehtyä elokuvaa (pääroolissa Christian Bale) en ole jostain syystä koskaan nähnyt. Ehkä koitan lähiaikoina.
Miten tästä saa toimivan musikaalin? En tiedä, mutta jotenkin Almeida Theatre on tässä onnistunut. Ohjauksesta vastaa mestarillinen Rupert Goold (joka on suht tuore Almeidan taiteellinen johtaja ja ohjannut mm. loistokkaan Hollow Crown tv-sarjan Richard II osan, mistä Ben Whishaw sai Baftan viime vuonna).
Lavastus (Es Devlin) oli simppeliä ja onnistunut tavoittamaan sen 80-luvun juppihengen. Valkoista, tyylikästä, avaraa. Puvustus (Katrina Lindsay) noudattelee samaa linjaa. Nyt ne sen ajan olkatoppaukset, neonvärit yms tuntuvat kauheilta, mutta... Sitäpaitsi lähinnä tässä ollaan kalliissa design-puvuissa, ja ne nyt ovat suht ajattomia.
Tämä oli vähän sellainen nostalgiatrippi, koska itse muistan koko 80-luvun niin hyvin, muoteineen, musiikkeineen ja muineen. Kohtaus missä ollaan aerobicissä jumppaamassa sai tyrskimään naurusta.
Ja koska tämä on musikaali, niin kaikki laulavat ja tanssivat. Täytyy sanoa että Matt Smith oli ehkä heikoin laululahjoiltaan, mutta ihan hyvin tämä kuitenkin selvisi. Muutoin oli roolissa erittäin sopiva. Tyylikäs, itseriittoinen, loppua kohti hulluuttaan enemmän esille tuovana. Mutta hyvin hillitty ja hallittu. Ja jenkkiaksenttikin sujuu. Jonathan Bailey (kenet olen nähnyt viime vuonna NT:n Othellossa Cassiona sekä toissa vuonna Harold Pinter Theatren South Downs-näytelmässä) oli hyvä Tim Price.
Batemanin suorittamat kidutukset ja murhat oli toteutettu näyttävästi, ilman tippaakaan näyttämöverta! Videoefektit ja punaiset valot toimivat hyvin tässä. Muutenkin projisoinnit olivat näyttävät.
Tarttee sanoa että musiikkikin oli aika tarttuvaa, ajan hengen mukaista. Seassa oli muutama tuttu biisikin esim. Tears For Fearsin Everybody Wants to Rule the World, Phil Collinsin In the Air Tonight, Huey Lewis and the Newsin Hip to be Square ja Human Leaguen Don't You Want Me :-) Sopivat hyvin mukaan! Muu musiikki oli hyvin samoja linjoja noudattavaa.
Almeidan aulassa oli valtava Patrick Bateman juliste
Huhuja on kuulunut jotta tämä siirtyisi West Endille, joten vahvistusta niille odotellessa. Saatan mennä katsomaan uudelleenkin siinä tapauksessa. Nämä liput möivät loppuun aika nopsakkaan, melkein kokonaan jo ennen kuin edes ilmoitettiin pääroolin esittäjää. Muistan että alunperin kun kuulin projektista olin suht innostunut, mutta sitten se asia jotenkin vaan unohtui ja jäi. Kunnes sitten ilmoitettiin Matt Smithistä, ja tiesin olevani tammikuussa Lontoossa, ja onnistuin saamaan matinealiput. Paikat olivatkin superhyvät, jossain viidennellä rivillä melko keskellä.
Käsiohjelmasta vielä bonuspisteet; se on 76-sivuinen lehti oikeastaan. Ja koska tämä oli matinea, ei Matt Smithiä näkynyt stage doorilla (tai ei niille mitään stage dooria ollut, näyttelijät tulivat suoraan aulaan...). Muu cast tuli kyllä. Kuten Coriolanuksessakin, herra Tähti sainaa vain samana päivänä paikalla olleiden ohjelmia yms. eli illalla olisi ollut mahdollisuus palata. Mutta silloin oli toinen näytelmä, joten ei päässyt. Sitä paitsi Almeida on sen verran kaukana; Angelin asemalta vielä tovinkin kävelymatka. Oli mun eka vierailu Almeidaan, mutta ei taatusti vika. Mukavan oloinen paikka, ja ravintolakin näytti hyvältä.
Esitys on saanut lähinnä pelkkiä kehuja kritiikoilta. Tässä
Guardianin Michael Billington antoi 4 tähteä:
They drink and dine at the "in" places, agonise over whether it's OK to wear tasselled loafers with a business suit and, in the case of Bateman's girlfriend, react to a brutal murder by getting some facials at Elizabeth Arden.
Even if Bateman himself is an unreliable narrator, his apparent killing spree is a reaction against the emptiness of a world in which brand names provide the only real values.
But how to capture this on stage? Goold's production does it with a cool wit that actually enhances the story's satire.
Es Devlin's design is a slatted white box that acquires an hallucinogenic quality as the story unfolds. And the production has any number of swift transitions that underline the mixture of the savage and the sardonic.
Ja vielä:
Inevitably the stand-out performer is the excellent Matt Smith who, with his square jaw and clean-cut aspect, perfectly embodies Bateman's preoccupation with appearances.
But he also has the capacity to suggest there is a strange emotional vacancy and spiritual hollowness within this solitary fantasist. Without enlisting our sympathy, he makes Bateman wholly believable.
Verinen kuva copyright Tristram Kenton
Sliipattu kuva copyright Manuel Harlan
loput kuvat omia
tiistai 14. tammikuuta 2014
The Gay Naked Play / Above The Stag Theatre 14.1.2014
Olisin halunnut mennä katsomaan tänne Above The Stagiin niiden joulupantoa, missä oli Ian Hallard yhdessä pääroolissa, mutta se loppui perjantaina ennenkuin päästiin Lontooseen. Mutta olin jo sen verran surffaillut teatterin sivuilla, että tämä tarttui sitten haaviin.
Ennakkonäytös, ja valitettavasti käsiohjelmat eivät olleet saapuneet vielä painosta. Lupasivat lähettää kunhan saavat ne (muistutin Twitterissä vielä ja tulossa kuulemma on). Käsiohjelmakin on tulossa mulle postissa, mutta mailasivat PDF:n ystävällisesti!
Mutta siis. Teatteri oli uusissa tiloissa, Vauxhallin metroasemalta pienen kävelymatkan päässä. Rautatiesillan alla, eli junien mekkala kuului hyvin pieneen saliin. Ja pieni se olikin, ehkä 40 katsojaa mahtui. Yleisö oli varsin miesvaltaista, olisiko yksi naispari ollut. No, jos näytelmän nimi on The Gay Naked Play, niin ei ehkä muuta voi olettaakaan :-) Ei vaiskaan, vaan koko Above The Stag teatteri on hyvin gay-profiloitunut (onko tämmöstä sanaa edes olemassa? No nyt on).
Lippujen hinta ei päätä huimannut (£12/kpl). Niitä ei saanut omaksi, vaan ne kerättiin sitten ovella pois.Paikassa oli myös ihan hyvin varusteltu baari. Ja kuten Lontoossa asiaan kuuluu, juomat saa ottaa mukaan katsomoon.
David Bellin kirjoittama näytelmä oli satiiri viihdeteollisuudesta. Tarkemmin ottaen pikkuinen New Yorkilainen teatteriseurue Integrity Players haluaa tehdä korkeatasoista Taidetta, mutta valitettavasti se ei taas katsojia kiinnosta. A'vot, hankitaan ruoriin kaupungin johtava ja menestynyt gay-teatteriporukka, jotka tuovat mukanaan nimekkään pornotähden, joka taas haluaa siirtyä vakavampaan teatteriin. Tarkoituksena on tehdä uusi versio Mel Gibsonin The Passion of the Christ-elokuvasta.
Näytelmäryhmää vetää nuori, esikoista odottava pariskunta, sekä naisen äiti, joka hoitaa teatterin rahoituksen (että tytär saa toteuttaa itseään lavalla). Lisäksi seurueeseen kuuluu hieman reppanan oloinen kaveri Harold, joka huomaakin olevansa homo, ja nimenomaan Harold yhyttää "pelastajat" avuksi. Melkein parhaista roolisuorituksista vastaa kuitenkin tämä 3-henkinen gay-ryhmä. Eli samaa mieltä kun tämän kriitikin kirjoittaja:
The show is stolen, however, by the appalling trashiness of the gay theatre production team. Chris Woodley, Robert Hannouch and Toby Joyce squabble, screech and preen their way through the show: ‘self- respecting, self- destructive gays’ and representations of what theatre audiences really want to see – “no one buys a ticket for Coriolanus unless they are studying it or are on subscription!”. Their shocking antics prove them frustratingly right as they bring to the stage a frenetic, compelling energy. They bring the ‘Gay’ to The Gay Naked Play, but also the glue that binds the reasoning behind this satire together.
Hauska, välillä ehkä hieman vahingossakin. Hyvin camp-henkinen, ja roolit vedetty aika överiksi. Mutta viihdytti kyllä kovasti.
Tänne teatteriin palaan mielelläni jatkossakin, kiva tunnelma kaikkiaan. Ja vaikka oli hyvin amatöörimaista hetkittäin, niin ei haitannut. Sitäpaitsi henkilökunta tosi ystävällistä ja ihanaa.
Ennakkonäytös, ja valitettavasti käsiohjelmat eivät olleet saapuneet vielä painosta. Lupasivat lähettää kunhan saavat ne (muistutin Twitterissä vielä ja tulossa kuulemma on). Käsiohjelmakin on tulossa mulle postissa, mutta mailasivat PDF:n ystävällisesti!
Mutta siis. Teatteri oli uusissa tiloissa, Vauxhallin metroasemalta pienen kävelymatkan päässä. Rautatiesillan alla, eli junien mekkala kuului hyvin pieneen saliin. Ja pieni se olikin, ehkä 40 katsojaa mahtui. Yleisö oli varsin miesvaltaista, olisiko yksi naispari ollut. No, jos näytelmän nimi on The Gay Naked Play, niin ei ehkä muuta voi olettaakaan :-) Ei vaiskaan, vaan koko Above The Stag teatteri on hyvin gay-profiloitunut (onko tämmöstä sanaa edes olemassa? No nyt on).
Lippujen hinta ei päätä huimannut (£12/kpl). Niitä ei saanut omaksi, vaan ne kerättiin sitten ovella pois.Paikassa oli myös ihan hyvin varusteltu baari. Ja kuten Lontoossa asiaan kuuluu, juomat saa ottaa mukaan katsomoon.
David Bellin kirjoittama näytelmä oli satiiri viihdeteollisuudesta. Tarkemmin ottaen pikkuinen New Yorkilainen teatteriseurue Integrity Players haluaa tehdä korkeatasoista Taidetta, mutta valitettavasti se ei taas katsojia kiinnosta. A'vot, hankitaan ruoriin kaupungin johtava ja menestynyt gay-teatteriporukka, jotka tuovat mukanaan nimekkään pornotähden, joka taas haluaa siirtyä vakavampaan teatteriin. Tarkoituksena on tehdä uusi versio Mel Gibsonin The Passion of the Christ-elokuvasta.
Näytelmäryhmää vetää nuori, esikoista odottava pariskunta, sekä naisen äiti, joka hoitaa teatterin rahoituksen (että tytär saa toteuttaa itseään lavalla). Lisäksi seurueeseen kuuluu hieman reppanan oloinen kaveri Harold, joka huomaakin olevansa homo, ja nimenomaan Harold yhyttää "pelastajat" avuksi. Melkein parhaista roolisuorituksista vastaa kuitenkin tämä 3-henkinen gay-ryhmä. Eli samaa mieltä kun tämän kriitikin kirjoittaja:
The show is stolen, however, by the appalling trashiness of the gay theatre production team. Chris Woodley, Robert Hannouch and Toby Joyce squabble, screech and preen their way through the show: ‘self- respecting, self- destructive gays’ and representations of what theatre audiences really want to see – “no one buys a ticket for Coriolanus unless they are studying it or are on subscription!”. Their shocking antics prove them frustratingly right as they bring to the stage a frenetic, compelling energy. They bring the ‘Gay’ to The Gay Naked Play, but also the glue that binds the reasoning behind this satire together.
Hauska, välillä ehkä hieman vahingossakin. Hyvin camp-henkinen, ja roolit vedetty aika överiksi. Mutta viihdytti kyllä kovasti.
Tänne teatteriin palaan mielelläni jatkossakin, kiva tunnelma kaikkiaan. Ja vaikka oli hyvin amatöörimaista hetkittäin, niin ei haitannut. Sitäpaitsi henkilökunta tosi ystävällistä ja ihanaa.
maanantai 13. tammikuuta 2014
Coriolanus / Donmar Warehouse 13.1.2014
Jaa-a, mitäs tästä sitten. En ole vielä saanut joulukuun esityksestäkään kirjoitettua mitään kovin syvällistä ja järkevää. Täällä olin Wendyn kanssa, ja vaikka paikat eivät olleet ihan niin hyvät kuin viimeksi (ennen joulua) niin Donmarissa mikään ei ole kovin kaukana lavasta. Eli kaikki ovat hyviä.
Esitys oli ehkä vieläkin parempi kuin ensimmäisellä kerralla. Tom Hiddleston oli edelleenkin häikäisevän upea. Koko seurue on ollut flunssainen ja puolikuntoinen, mutta minä en huomannut sen ainakaan vaikuttaneen tasoon millään tavalla. Tällä kertaa Deborah Findlay (Volumnia) ei takeltanut ja oli aivan hurjan hieno muutenkin. Muutama äidin ja pojan yhteiskohtaus teki lähtemättömän vaikutuksen.
Mark Gatiss oli nytkin mahtava Menenius. Yhtä aikaa isällinen hahmo Caius Martiukselle, semmoinen leppoisa vanhempi valtionpäämies. Mutta toisaalta häntä ihan selkeästi riipii se mitä Caius Martius käy läpi ja miesparka koittaa tehdä kaikkensa tämän hyväksi.
Viimeksi mua hieman ehkä ärsytti nämä Brutus ja Sicinia, jotka ovat kansantribuuneja, mutta nyt kumpikin (Elliot Levey ja Helen Schlesinger) on roolissaan jotenkin varmempi ja siten parempi. Yksi tyyppi mistä pidin kovasti oli Cominius (Peter De Jersey), Caius Martiuksen toinen isähahmo ja tämän kenraali.
Tarttee kyllä edelleenkin olla sitä mieltä että yksi hienoimpia teatterikokemuksia varmaan koskaan! Simppeli lavastus toimii ja se tuolien siirtelykään ei ole enää haittaavaa.
Mun tuurilla oli sellainen ilta, kuten joulukuussakin kun olin tätä viimeksi katsomassa, että kukaan näyttelijöistä ei tullut ulos. Teatterilla oli joku yksityistilaisuus esityksen jälkeen. Jäin kuiteskin ulos notkumaan kun ei ollut varsinaisesti kiire mihinkään. Sen jälkeen kun ihmiset olivat menneet pois ja etuovi lukittu, niin siirryin muualle. Ja kävikin niin että olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja yksin. Pääsin keskustelemaan Tom Hiddlestonin kanssa hetkeksi kahdestaan, tai no, autokuski/turvamies oli siinä kanssa. Ja sain annettua suklaani. Kuvia tai nimmareita ei kyllä herunut, mutta kukaan muukaan ei saanut niitä jotta... Mä sain sentään juteltua hetken!
Palasin rikospaikalle seuraavana päivänä, koska oli sen verran lyhyempi näytelmä sillä kertaa että ehti. Satoi. Tällä kertaa Tom tuli ulos kyllä jakamaan armollisesti nimmareita, mutta vain saman päivän lipunhaltijoille. Me muut saimme tyytyä katsomaan ja kuvaamaan toiselta puolelta katua.
Harmittaahan se tietenkin hieman, mäkin kävin kahdesti katsomassa esityksen ja tyhjin käsin sain poistua. Mutta ymmärrän erittäin hyvin että näyttelijät haluavat mennä kotiin. Varsinkin fyysisestikin rankan esityksen jälkeen, ja näyttelijöistä osa on vielä hieman kipeänä. Varmaan viimeinen asia mielessä on seistä sateessa kirjoittamassa nimmareita ihmisille. Täytyy todeta että hattua nostan niille ketkä jaksavat tulla ulos tapaamaan faneja ja olla vielä kohteliaita. Hiddles oli oikea herrasmiesmäisyyden perikuva!
Mark Gatissia ei näkynyt lainkaan, harmi, koska olin ostanut Elma-messuilta sellaisia käsintehtyjä inkiväärikarkkeja sille (jotka jouluna unohdin tuoda). Alfred Enoch (Titus Lartius) sen sijaan raapusti nimmarin sillon maanantaina. Herra näytteli Dean Thomasia Harry Potter-leffoissa ja oli itse asiassa myös kahdessa erinomaisessa tv-sarjassa (Broadchurchissa ja Sherlockissa).
Esitys oli ehkä vieläkin parempi kuin ensimmäisellä kerralla. Tom Hiddleston oli edelleenkin häikäisevän upea. Koko seurue on ollut flunssainen ja puolikuntoinen, mutta minä en huomannut sen ainakaan vaikuttaneen tasoon millään tavalla. Tällä kertaa Deborah Findlay (Volumnia) ei takeltanut ja oli aivan hurjan hieno muutenkin. Muutama äidin ja pojan yhteiskohtaus teki lähtemättömän vaikutuksen.
Mark Gatiss oli nytkin mahtava Menenius. Yhtä aikaa isällinen hahmo Caius Martiukselle, semmoinen leppoisa vanhempi valtionpäämies. Mutta toisaalta häntä ihan selkeästi riipii se mitä Caius Martius käy läpi ja miesparka koittaa tehdä kaikkensa tämän hyväksi.
Viimeksi mua hieman ehkä ärsytti nämä Brutus ja Sicinia, jotka ovat kansantribuuneja, mutta nyt kumpikin (Elliot Levey ja Helen Schlesinger) on roolissaan jotenkin varmempi ja siten parempi. Yksi tyyppi mistä pidin kovasti oli Cominius (Peter De Jersey), Caius Martiuksen toinen isähahmo ja tämän kenraali.
Tarttee kyllä edelleenkin olla sitä mieltä että yksi hienoimpia teatterikokemuksia varmaan koskaan! Simppeli lavastus toimii ja se tuolien siirtelykään ei ole enää haittaavaa.
Mun tuurilla oli sellainen ilta, kuten joulukuussakin kun olin tätä viimeksi katsomassa, että kukaan näyttelijöistä ei tullut ulos. Teatterilla oli joku yksityistilaisuus esityksen jälkeen. Jäin kuiteskin ulos notkumaan kun ei ollut varsinaisesti kiire mihinkään. Sen jälkeen kun ihmiset olivat menneet pois ja etuovi lukittu, niin siirryin muualle. Ja kävikin niin että olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja yksin. Pääsin keskustelemaan Tom Hiddlestonin kanssa hetkeksi kahdestaan, tai no, autokuski/turvamies oli siinä kanssa. Ja sain annettua suklaani. Kuvia tai nimmareita ei kyllä herunut, mutta kukaan muukaan ei saanut niitä jotta... Mä sain sentään juteltua hetken!
Palasin rikospaikalle seuraavana päivänä, koska oli sen verran lyhyempi näytelmä sillä kertaa että ehti. Satoi. Tällä kertaa Tom tuli ulos kyllä jakamaan armollisesti nimmareita, mutta vain saman päivän lipunhaltijoille. Me muut saimme tyytyä katsomaan ja kuvaamaan toiselta puolelta katua.
Harmittaahan se tietenkin hieman, mäkin kävin kahdesti katsomassa esityksen ja tyhjin käsin sain poistua. Mutta ymmärrän erittäin hyvin että näyttelijät haluavat mennä kotiin. Varsinkin fyysisestikin rankan esityksen jälkeen, ja näyttelijöistä osa on vielä hieman kipeänä. Varmaan viimeinen asia mielessä on seistä sateessa kirjoittamassa nimmareita ihmisille. Täytyy todeta että hattua nostan niille ketkä jaksavat tulla ulos tapaamaan faneja ja olla vielä kohteliaita. Hiddles oli oikea herrasmiesmäisyyden perikuva!
Mark Gatissia ei näkynyt lainkaan, harmi, koska olin ostanut Elma-messuilta sellaisia käsintehtyjä inkiväärikarkkeja sille (jotka jouluna unohdin tuoda). Alfred Enoch (Titus Lartius) sen sijaan raapusti nimmarin sillon maanantaina. Herra näytteli Dean Thomasia Harry Potter-leffoissa ja oli itse asiassa myös kahdessa erinomaisessa tv-sarjassa (Broadchurchissa ja Sherlockissa).
Lisätään vielä yksi suomalainen kritiikki, eli Ursula kävi katsomassa samoihin aikoihin kun minäkin.
Stage door kuvat otettu 14.1.2014/Donmar. Kuvien copyright minä itte.
Stage door kuvat otettu 14.1.2014/Donmar. Kuvien copyright minä itte.