Shakespearen kulta-aika?

Sarah Cromptonin erinomainen kirjoitus aiheesta elämmekö nyt Shakespearen kulta-aikaa. Julkaistiin Telegraphissa 4.12. Crompton haastattelee Michael Grandagea ja Nicholas Hytneriä.

Crompton mainitsee "kulta-ajan" esimerkiksi niin Grandagen Henry V:n, Donmarin Coriolanuksen, RSC:n Richard II:n kuin tammikuussa ensi-iltansa saavan NT:n King Learinkin. Sekä Globen parhaillaan Broadwayllä esitettävät Richard III ja Twelfth Night

It is a heck of a lot of activity for a man who has been dead since 1616 and was once consigned to dusty textbooks - and it is a trend that I am not sure anyone would have predicted even in the Nineties when Shakespeare was performed regularly and well, but without generating the same enthusiasm.

Grandage puts this theatrical revival down to his relevance. “In the times we live in Shakespeare seems to be resonating more. He seems to be speaking to us about the central themes that concern us.” He had, he says, been struck by the “depth of humanity” in Henry V, which points up the consequences and cost of going to war.

Mutta miksi Shakespeare on juuri nyt niin suosittua? Crompton löytää kolme syytä:

Globe avattiin 1997, ja keskittyy Shakespeareen laadukkailla & perinteikkäillä esityksillään. Toisena syynä Crompton mainitsee RSC:n Michael Boydin johtajakauden alkamisen 2003. Ja kolmantena Nicholas Hytnerin tulon NT:n taiteelliseksi johtajaksi 2003, ja erityisesti tämän Henry V produktio samana vuonna (Adrian Lester pääroolissa). Pitäisikin mennä NT:n arkistoon katsomaan se.

That’s the thing about Shakespeare. However familiar he seems, someone in the audience will always be discovering him for the first time. Grandage’s West End season, specifically designed to attract a new, younger audience with the help of £10 tickets, contained two Shakespeare plays for that very reason. 

His strategy has worked. Thirty per cent of the 400,000 tickets sold have gone to first-time buyers and the vast majority of the £10 seats have been purchased by 16-26 year olds. “For me the most important thing is that they see something that makes them want to come back for more and that’s where Shakespeare always wins,” he says. 

Niinpäs. Itsellä ainakin on viime vuosina ollut vahva Shakespeare aalto. Ja ehkä se ensi vuoden juhlavuosikin vaikuttaa hieman suosioon? Eikä varmaan haittaa, että tunnetut ja suositut näyttelijät vetää rooleja teatterin lavalla, ja tietty hyvät ohjaajat. Nehän ne vetää väkeä, ennenkaikkea nuoria, katsomoon. Vai olisiko Donmarin Coriolanus näin suosittu kun se nyt on, että liput riivitään käsistä ja ihmiset jonottaa teatterin ulkopuolella päiväkausia peruutuspaikkoja. Siis jos siinä olisi joku muu kun Tom Hiddleston pääroolissa. Eli syitä on monia, mutta summa summarum: NYT eletään Shakespearen kulta-aikaa.


Richard II kuva copyright Elliott Franks

Vuoden 2013 parhaat ja ei-niin-parhaat

Tänä vuonna on tullut nähtyä 113 näytelmää. Ok, tässä on mukana myös sirkusta ja balettiakin, sekä myös arkistoissa katsottuja näytelmätallenteita, mutta mä nyt olen laskenut nekin mukaan, kuten myöskin musikaalit.

Mitä sitten on olleet hyviä ja mitä vähemmän hyviä? Ja missä on tullut eniten penkkiä kulutettua?

54 näytelmää nähty Briteissä, ja näistä vain muutama muualla kuin Lontoossa (olisiko 1 näytelmä Cardiffissa, 1 Manchesterissa, 1 Stratford-Upon-Avonissa). Eli aika paljon enemmän kuin edellisenä vuonna. Okei, osa näistä (16 kpl) tallenteina arkistoissa, mutta silti.

Eniten tuli Lontoossa käytyä Noel Coward Theatressa (koska Michael Grandage Seasonin kaikki 5 näytelmää esitettiin siellä), yhteensä 5 kertaa, joista Peter & Alice kahdesti. Sekä Donmar Warehouse että National Theatre ylsivät kumpikin 4 esitykseen (kaikki eri näytelmiä). Kolmasti kävin Trafalgar Studiosilla (koko Jamie Lloydin kausi) ja Harold Pinter Theatressa (2 x Mojo ja Old Times).

Entäs sitten Suomessa? Tampereen Teatteri vei nyt voiton, 11 näytelmää siellä (ja kahdet harjoitukset). Tampereen Työväen Teatterilla 7 näytelmää. Laskuissa on mukana TTT-Klubin esitykset, sekä molemmissa vierailevat jutut kanssa. Kävin kyllä kuudesti Kansallisteatterissakin (tosin näistä oli 3 kertaa Frankenstein).

Mistäs mä sitten tykkäsin. Hirmuisesti tosi hyviä juttuja tuli nähtyä, sekä Suomessa että Briteissä. Ja hei, ei sovi unohtaa Jesus Christ Superstaria (minkä näin tämänkin vuoden puolella kerran) ja Priscillaa Tukholmassa.

Niin. Yksi vuoden valopilkkuja oli Les Miserables. Sekä Lontoossa että Tampereen Teatterissa. Erinomainen esitys molemmissa. Muita musikaaleja mistä pidin oli TTT:n Next To Normal. Kansallisteatterin Frankenstein oli myös tosi hieno, erityisesti visuaalisesti.

Yksi kotimaisista suosikeista oli TTT:n Ihmisellinen mies ja toinen TT:n Lokki. Helsingin Kaupunginteatterin Hamlet oli toisella kerrallaan erittäin vakuuttava. Eero Ahon näin kolmessa eri näytelmässä (Hamlet, Metsäperkele, Kohtauksia Eräästä Avioliitosta) ja kaikissa teki tasaisen vakuuttavaa työtä. Martti Suosalon soolo Mielipuolen Päiväkirja oli kanssa tosi hyvä. Kansallisen Metsäjätti oli myös hirmuisen viihdyttävä.

Shakespearea tuli nähtyä aika paljon. 18 esitystä (joista osa samoja, esim. Manchesterin Macbethin näin kolmesti; eli kerran livenä ja kahdesti NT Livenä elokuvissa). Kaikki olivat erinomaisia esityksiä, mutta ehkä kielestä johtuen parhaat versiot Briteissä. NT:n Othello oli huippu, samoin Manchesterin Macbeth, ja myös Trafalgarin Macbeth. Myös Globen The Tempest ja Globe/Apollon Richard III. Ja toki myös Richard II, Henry V ja Coriolanus, näin viime viikolla nähdyistä. Sano nyt sitten mikä näistä voisi olla paras?

Ben Whishaw oli mahtava kahdessakin eri näytelmässä, keväällä näin kahdesti Peter And Alicen ja syksyllä kahdesti Mojon. Ja jos vielä lasketaan arkistossa katsottu Hamlet, joka oli ehkä paras Hamlet koskaan... Roger Allam oli tosi hyvä Prospero The Tempestissä. Tom Hiddleston huikean erinomainen Coriolanuksen pääroolissa. Ja tietenkin sekä Kenneth Branagh että James McAvoy Macbethin pääosissa. Ja mitenkään ei voi olla mainitsematta Adrian Lesteriä & Rory Kinnearia Othellossa.

Yksi vuoden mieleenpainuvimpia esityksiä oli Drowned Man - A Hollywod Fable. Kertakaikkiaan upea & kokonaisvaltainen elämys. Kotimaisista Juuso Kekkosen monologi Outo Homo teki varmaankin suurimman vaikutuksen henkilökohtaisuudellaan. Monologeista on pakko mainita myös Andrew Scottin koskettava Sea Wall.

NT:n Edward II oli tosi hyvä, päärooleissa John Heffernan & Kyle Soller, samoin hirveän hieno The Pride Trafalgar Studiosilla.

Arkiston helmiä oli myös Design For Living, Noel Cowardin kolmiodraama, missä Andrew Scott & Tom Burke loistivat.

Vuoden flopeista nousee ensimmäisenä mieleen Kansallisteatterin Kirsikkapuisto. Hieman pettynyt olin myös Turun kaupunginteatterin Rocky Horror Show'hun. TTT:n Addams Family ei myöskään yltänyt ihan sille tasolle mitä odotin, lähinnä ehkä huonon musiikin takia. Lahden Sibeliustalolla nähty Kuka Mitä Häh jäi kanssa hieman heikommalle, mutta siinä vaikutti varmaan huono akustiikka aika paljon.

Yksi mikä oli ensimmäisellä kerralla suorastaan huono, mutta seuraavalla aivan loistava oli Royal Shakespeare Companyn Richard II. Ihme juttu.


Kuvat: Trafalgar Studios/Macbeth, Donmar Warehouse/Coriolanus, Noel Coward Theatre/HenryV ja Manchester International Festival/Macbeth

What's On Stage Awards äänestys

Vuoden loppuun asti aikaa äänestää ja palkintogaala on sitten helmikuun 23. päivä.

Ehdolla on monia mun suosikkeja, eli muutamista on TOSI vaikea päättää ketä äänestäisi. Mä luulin äänestäneeni jo, mutta en löytänyt mitään vahvistusmailia siitä, niin pitänee uudelleen.

Paras naisnäyttelijä kategoria on paha: Anne-Marie Duff (Strange Interlude), Hayley Atwell (The Pride), Helen Mirren (The Audience), Suranne Jones (Beautiful Thing) ja Tanya Moodie (Fences). Näistä 3 ekaa olen nähnyt, ja paha olisi valita voittajaa. Tykkäsin Hayleystä kovasti, mutta Helen Mirren oli ihan loistava.

Ja jos naisnäyttelijäkategoria on paha, niin mitäs tää sitten on, eli paras miesnäyttelijä:

Ben Whishaw - Peter & Alice sekä Mojo
Daniel Radcliffe - The Cripple of Inishmaan
James McAvoy - Macbeth
Lenny Henry - Fences
Rory Kinnear - Othello

Ihan mahdoton tehtävä (paitsi että mun valinta tietenkin on Whishaw). Noi kaikki muut mä olen nähnyt, paitsi Lenny Henryä.

Entäs sitten paras revival? Mojo, Private Lives, The Pride, The Weir vai To Kill A Mockingbird (ainoa jota näistä en ole nähnyt). En osaa sanoa.

Paras Shakespeare-näytelmä?

A Midsummer Night's Dream, Julius Ceasar, Macbeth, Othello, The Tempest. Näistä olen nähnyt 3 viimeisintä, ja niin hyvä kuin Othello ja The Tempest olivatkin, niin pakko varmaan sanoa Macbeth.

Parhaan ohjaajan palkinnosta kisaavat niin Jamie Lloyd, Michael Grandage kuin Nicholas Hytnerkin. Tämä on kyllä vaikea, koska tykkäsin ihan kauheasti kaikista kolmesta Lloydin ohjaamasta näytelmästä Trafalgar Studiosilla (Macbeth, The Hothouse ja The Pride), mutta niin kyllä kaikista näkemistäni Grandagen näytelmistä (Privates On Parade, Peter and Alice ja The Cripple of Inishmaan - Henry V ei ehtinyt tähän enää mukaan). Ja Hytnerin Othello oli myös erinomainen.

Paras teatteritapahtuma vuoden aikana?

Punchdrunk's return to London with the Drowned Man

Secret Theatre's The Lyric Hammersmith company season

Michael Grandage's Company season with 7 headline stars

National Theatre's 50th Anniversay gala broadcast live on BBC

Opening of the National's Shed as a temporary performance space



Juu, paljon hienoja juttuja.

Coriolanus / Donmar Warehouse 21.12.2013

Huh.

Olen ihan sanaton. Oli kyllä semmoinen esitys, että oksat pois.

Ja mä kun olen pitänyt Tom Hiddlestonia ihan kelpo näyttelijänä. Siis tosi hyvänä. Ja kuinka väärässä olinkaan! Mieshän oli NIIN loistava, että tulee ihan tippa linssiin vieläkin. Siis oikeasti.

Juonesta lyhyesti: Caius Martius on kuumapäinen ja rahvasta halveksuva urhoollinen sotilas Roomassa. Lähipiiriin kuuluu hirveän dominoiva äiti, vähän nössykkämäinen vaimo ja lapsi. Lisäksi Cominius (hieno Peter De Jersey) on lähin päällikkö ja senaattori Menenius (aina yhtä hyvä Mark Gatiss) mentorihahmo. Tanskalainen Birgitte Hjort Sorensen Coriolanuksen vaimona Virgiliana jäi hieman vaisuksi, mutta hyvää englantia puhui kyllä. Halusin pitää ovasti Deborah Findlaystä (Volumnia, Coriolanuksen äiti), ja näyttelijänä olikin erinomainen, mutta mua häiritsi kovasti repliikkien takeltelu useassa kohdassa. Tämä on näytelmän naisrooleista ehdottomasti suurin ja paras, koska Volumnia on ihan kauhea riivinrauta! Huh! Toki rakastaa poikaansa kovasti, mutta haluaa jotenkin päteä tämän kautta ja on huikean ylpeä tämän sotasaavutuksista ja arvista.

Kansalaiset valitsevat Coriolanuksen konsuliksi, mutta peruvat valintansa ja karkottavat tämän Roomasta, jolloin tämä menee ja liittyy verivihollistensa volskien leiriin. Pahin vastustaja Aufidius (Hadley Fraser) ottaa Caius Martiuksen avosylin vastaan, ja tämä nouseekin nopeasti volskien suosikkipomoksi... Sitten alkaa sotaretken suunnitteleminen roomalaisia vastaan. CM haluaa kostoa. Ei siinä auta Meneniuksen anelut, mutta äidillä on hihassaan valttikortti. Lopussa Coriolanukselle käy kuitenkin vallan ohraisesti.

Tässä yksi Coriolanuksen kritiikki, 18.12.2013 Independent.

In her finest achievement to date as artistic director of the Donmar Warehouse, Josie Rourke directs this stark, swiftly-paced account of Shakespeare's severe Roman play and elicits a central performance of blazing stellar power and intelligence from Tom Hiddleston.   

Kriitikkejä löytyy vallan paljon kun vaan googlettaa. EI ne kaikki niin ylistäviä ole, mutta mun mielestä tämä oli yksi 2013 vuoden teatterikohokohtia. Donmar on niin intiimi paikka että se tuntui osittain varmaan siksi niin voimakkaalta elämykseltä. Kaikki se lihasten pullistelu ja testosteroni ja hiki ja maskuliinisuus. Ja sitten kun herkässä hetkessä Coriolanus ihan oikeasti liikuttuu, niin siinä on katsojallakin kyynel herkässä. Mä olen aina äimistellyt miten näyttelijä saa itsestään sellaisia tunteita esiin että pystyy itkemään livenä teatterin lavalla.

Paikat olivat erinomaisen hyvät, parvella eturivissä ja edessä, ei siis sivukatsoimoissa. Oikeastaan ei juurikaan paremmat olisi voineet ollakaan. Ja mä NIIN pidän Josie Rourken ohjauksista!

Lavastus oli simppeli, eli taustaseinä mihin sekä kirjoitettiin että heijastettiin graffiteja, ja lisäksi liuta irtotuoleja. Sekä tikapuita Coriolin valloittamiskohtauksessa. Nämäkin heijastetaan taitavasti seinälle, paitsi se yksi mitä pitkin Caius Martius kiipeää kaupunkiin. Puvustus on vallan pelkistettyä ja sopivaa. Nahkainen tiukka rintavarustus sopii Hiddlesin kropalle oikein hyvin. Pidin myös valoista ja jumputtavasta musiikistakin. Taistelukoreografiat olivat oivat, varsinkin Caius Martiuksen ja Aufidiuksen... näiden herrojen välillä kipunoi!

Kritiikkejä on kuulunut jonkun verran että Hiddleston olisi liian nuori esittämään parkkiintunutta sotasankaria, mutta musta se on ihan sopivan ikäinen.

Taitava Mya Gosling on saanut valmiiksi myös Coriolanus-sarjakuvan, jota voin suositella enemmän kuin lämpimästi. Saa hyvän tiivistelmän juonestakin.

Yksi blogipostaus näytelmästä.

Mark Gatiss puhuu Coriolanuksesta tässä marraskuussa kuvatussa videossa (kun näyttelijät pääsivät tutustumaan Shakespearen First FolioonGuildhallin kirjastossa). Samaisessa tilaisuudesta herra Hiddleston sanoo sanasen. Ja lukeekin pätkän näytelmää.


Ensi-iltajuhlien kuva copyright Dan Wooller
Kirjastokuva copyright Telegraph

Richard II / Barbican 21.12.2013

Näkymä Barbicanin aulasta

Kävin joulukuussa katsomassa toista kertaa, ja olen siitä vietävän iloinen. Koska ensimmäinen kerta Stratford-Upon-Avonissa kieltämättä oli hieman pettymys. En osaa selkeästi sanoa miksi, mutta niin vaan oli. Ei paljoa, mutta hieman. Mutta tämä uusintakerta olikin sitten ihan hirmuisen hieno kokemus!

Nyt oli superhyvät paikat, 3. rivin keskellä. Ehkä kokonaisuutta ajatellen hieman liian likellä, mutta kerrankin pääsi katsomaan ilmeitä ja eleitä likeltä. Ja sen kokonaisuuden hahmotti hyvin silloin viimeksi, nyt oli detaljien aika. Barbicanissa en ole aiemmin ollut teatterissa, ja on se aika vinkeä paikka. Kamalan kylmäkin siellä oli, mutta toinen näytös meni sitten vaan takki päällä. Barbicanin opastetusta kierroksesta toisella kertaa.

Gregory Doran vastasi ohjauksesta, ja mielestäni teki hienoa työtä. Lavastus ja valaistus, musiikin käyttö ja ennenkaikkea upeat vaatteet muodostavat yhdessä hienon ja toimivan kokonaisuuden. Erityisesti vaatteet, se valtava kontrasti Richardin ja tämän lähipiirin, ja Bolingbroken ja tämän sotilaiden välillä. Siinä missä kuninkaalla on hulmuavia helmoja, koristeellisia kankaita, ja feminiinisiä asuja muutenkin (puhumattakaan manikyyrillä huolletuista kynsistä ja näyttävistä kutreista) niin Bolingbroke on kuin kirveellä veistetty, nahkaan ja panssariin verhottu siilitukka. Aivan mahtavasti toteutettu!

Ja näyttelijävalinnat jatkavat tätä linjaa: David Tennant on hintelä ja kapoinen mies, ja onnistuu näyttelemäänkin varsin androgyynisti. Sen sijaan Nigel Lindsay näyttää enemmän melkein rugbynpelaajalta körmynenineen ja on muutenkin hyvin maskuliininen. Oiva vastustus siis Richard II:lle. Tätä miesten eroavaisuutta korostetaan monin eri tavoin.

Richardin ja Aumerlen suudelma oli yllättävä, ja surullinenkin, kun miettii miesten kohtaloita myöhemmin, ja miten ne linkittyvät yhteen. Yksi hurjan mieleenpainuva kohtaus oli tietenkin myös tämä: 

For God's sake, let us sit upon the ground
And tell sad stories of the death of kings;
How some have been deposed; some slain in war,
Some haunted by the ghosts they have deposed;
Some poison'd by their wives: some sleeping kill'd;
All murder'd: for within the hollow crown
That rounds the mortal temples of a king
Keeps Death his court and there the antic sits,
Scoffing his state and grinning at his pomp,
Allowing him a breath, a little scene,
To monarchize, be fear'd and kill with looks,
Infusing him with self and vain conceit,
As if this flesh which walls about our life,
Were brass impregnable, and humour'd thus
Comes at the last and with a little pin 

Ja täytyy sanoa että monessakin kohtaa silmä kostui, ei vähiten lopun vankityrmässä. Teknisesti se oli toteutettu aivan älyttömän hienosti hydrauliikan ja peilien avulla. Kirjoitan siitä lisää Barbicanin opastetun kierroksen yhteydessä.

Tennant on oikeastaan liki täydellinen Richard II:na (muuutta ei silti vedä ihan vertoja Ben Whishaw'n suoritukselle Hollow Crownissa). Turhamainen huithapeli, herkkä ja myös hyvin narsistinen. Siinä missä Bolingbroke on karkea ja rehti, on Richard häilyväinen ja itsekeskeinen. Tavallaan R. kaivaa itse omaa kuoppaansa, mutta silti sympatiat ovat kokonaan hänen puolellaan (no ainakin omat on). Taitavaa näyttelijätyötä. Ylimääräiset aplodit Tennantille hiuksista. Ei mitään peruukkeja, vaan hiuslisäkkeitä joita mies sitten urhoollisesti piti kuukausikaupalla! Ja ei ollut yhtään tylsää katsella Tennantia kaavussa, koska sen alla ei todellakaan ollut mitään :-)

Pidin kovasti myös Michael Penningtonin John of Gauntista. Nigel Lindsay oli hieman liian pökkelömäinen ja jäykkäniskainen, mutta kyllä se kieltämättä sopi hyvin Bolingbroken rooliin. Oliver Rix oli myös erittäin hyvä Duke of Aumerlenä. Jane Lapotaire oli erinomainen Gloucesterin vaimona.

Musiikki oli varsin hienoa; lavalla oli 3 sopraanoa ja 3 trumpetistia ja he esiintyivät sopivasti mukana näytelmää. Ostin myös näytelmän CD:n missä on sekä puheita että musiikkia. Näytelmähän julkaistaan tänä keväänä myös DVD:llä, joten sitä odotellessa...

Näytelmä sai hienoja kriitiikkejä tukkukaupalla, ja niitä löytyy googlesta helposti. Tässä linkki muutamiin.

Tammikuun alussa löysin aiheesta Richard II kiinnostavan kirjoituksen, Examiner.com sivuilta, Seattlen teatterimaailmasta:

What I love about plays like Richard II, that combine tragedy and history, is the interplay between the political and personal. What really drives the drama of the politics for me is that this is really a dynastic struggle in which family relationships are tightly intertwined with political relationships. Richard and Bolingbroke are cousins; John of Gaunt and York are Richard’s uncles. The play really pulls us between loyalty to family and loyalty to state. Where is your allegiance and what is the price you pay for choosing one over the other?

 

Guardian järjesti marraskuun alussa Richard II-teemaisen live-Q&A tilaisuuden missä David Tennant vastaili ihmisten kysymyksiin.  Tässä pari mun suosikkia.

Did you watch Ben Whishaw's Richard II in preparation for your own or did you make a deliberate decision not to do so? Many thanks.

I did, and I shouldn't have. Ben is one of those actors who seems to come from a different universe; he has something utterly magical about him. And it took all of the rehearsal process to banish the memory of the performance. I think in the end I've ended up doing something quite different to him, but I am nonetheless a huge fan. And he is annoyingly nice man as well.


My question is, you did an interview in 2003 when you said that you would love to play Benedick in Much Ado About Nothing, Berowne in Love's Labour's Lost, Hamlet and Richard II. And 10 years later, you did them all! Is there any other role you would really love to play?

I know -- ticked all the boxes! I still have a few boxes unticked, however. Angelo in Measure for Measure. Iago in Othello. Malvolio in Twelfth Night. Three'll do...

Nigel Lindsay raapusti nimmarin.

Harmittaa kun tämä typerä blogi antaa joskus liittää videoita ja joskus ei. Mutta tässä kuitenkin näytelmästä pieni maistiainen, minkä RSC on julkaissut YouTube-sivuillaan. Kuuluisa kruunusta luopumis-kohtaus. Aivan järisyttävän hieno (ja hauskakin).

RSC:n sivuilla on myös 13 kpl ääreiskiinnostavia tuotantovideoita näytelmän tekoprosessista! Kannattaa ehdottomasti katsoa. Niiden sivuilla on muutenkin paljon infoa näytelmästä.

Ja IHAN PAKKO vielä lisätä linkki ehkä mun suosikki-Shakespeare-piirtäjän Mya Goslingin loistavaan Richard II-sarjakuvaan. Koko näytelmä siis kansantajuisessa ja simppelissä muodossa! Nää on ihan hirveän hienoja.


Näyttämökuvien copyright RSC / Alastair Muir
Muiden copyright minä

Henry V / Noel Coward Theatre 20.12.2013

 

Näytelmä mitä odotin varmaan eniten tänä vuonna on tämä. Eli Michael Grandagen ohjaama Shakespearen Henry V. Pääroolissa Jude Law. Paikat oli kalliit ja hyvät, ekan parven keskellä, eturivissä.

Oikeastaan tämä kruunasi hyvin mahtavan Michael Grandage Seasonin Noel Cowardissa. Valitettavasti multa yksi viidestä jäi väliin kun en saanut itseäni raahattua syksyllä katsomaan A Midsummer Night's Dreamiä (vaikka olin Lontoossa ja oli vapaa-ilta ja lippujakin olisi saanut), mutta 4/5 saldo on silti aika hyvä. Kaikki ovat olleet niin yleisön kuin kriitikoiden ylistämiä esityksiä. Ja tämä Henry V ei ole poikkeus sillä listalla.

Omat odotukset olivat siis tosi korkealla, koska ensinnäkin mun suosikkinäytelmä. Ja toisekseen puikoissa hra Grandage. Ja kolmantena Jude Law. SIIS JUDE LAW.

Aika minimalistinen lavastus, eli ei mitään muuta koko näytelmän aikana, kuin puinen pyöreä aitaus/näyttämö, mistä aukesi sitten ovia/seinämiä mistä ihmiset pääsivät kulkemaan. "Wooden O" mihin tekstissäkin viitataan eli alkuperäinen Globe Theatre... Ihan simppeliä ja toimivaa ja kaunista. Sama päti puvustukseen, eli ajanhenkiset asusteet, ei mitään liioiteltua tai krumeluuria. Mutta tosi tyylikkäitä ne oli. Ja huh, Jude Law'n kalukukkaro oli myös aika näyttävä :-)

Kaikki näyttelijät olivat erittäin sopivia rooleissaan. Matt Ryan oli erinomainen Fluellen, hauska ja tarvittaessa vakavakin. Jessie Buckley oli sopivan nuoren ja viattoman oloinen prinsessa Katharineksi. Ja Noma Dumezweni tuplaroolissa Mistress Quicklynä sekä kamarineito Alicena oli myös sopiva, varsinkin jälkimmäisessä roolissa. Ja Chorus (Ashley Zhangazha) teki myös Boy:n roolin, ja hyvin molempia esittikin. Hänen moderni asustus (union jack t-paita ja farkut) räikeässä ristiriidassa muiden periodivaatteiden kanssa.

Jude Law taas oli. Fyysisesti oikein sopiva rooliin. Erinomainen suorastaan. Jostain syystä, liekö lenssu ollut tulossa tai jotain, ääni ei ihan kantanut kovin hyvin. Se oli hieman käheä ja vaisu. Kyllä se nyt toki kuului, mutta. Kaikin puolin oikein hieno esitys, mutta se *jokin* tästä puuttui, sellanen viimeinen kipinä tai jotain.

Sitten yksi asia mistä haluan nurista oli pitkäjousien puuttuminen Agincourtista. Siis kokonaan! Taistelut oli muuten tehty kyllä ihan hienosti, siis siten että ne oikeastaan tapahtuivat näyttämön ulkopuolella, mekkala ja savu vain valuivat lavalle. Mutta missä olivat jousimiehet?

Henryn kumpikin koskettava puhe joukoille, se eka Harfleurissa ja toinen Agincourtissa olivat molemmat myös aavistuksen vaisuja. Ei nyt tartte huutaa kitapurjeet lepattaen, mutta ehkä hieman enemmän intohimoa ja tunnetta, ja patrioottista fiilistä niihin olisi saanut puristettua. Nyt Law näytteli melkeen jatkuvasti sordiino päällä, eikä oikein päästänyt itseään irti. Hassua, koska sitten se kosiokohtaus oli taas tosi hyvä, hauska ja kaikinpuolin hyvin tehty. Tässä miehessä on kuiteskin NIIN hirveesti karismaa, mutta se ei nyt kauhean hyvin näkynyt lavalla. Mutta kosiokohtauksen "Here comes your father" kirvoitti naurunpyrskähdyksen yleisöltä. Miten se yksi lause saakin aina hymyn huulille :-)

Sen sijaan lavan ulkopuolella kyllä karismaa piisasi. Jos viime keväänä Judi Denchin tapaaminen oli hirveän vaikuttava kokemus, niin sitä oli nyt tämäkin. Se karisma ihan valui miehestä. Huh.

 

Mies oli kovin kiireinen, siis tuli stage doorille kera pr-ihmisensä, joka julisti että kuvia saa ottaa, mutta herra ei poseeraa kenenkään kanssa niissä. Se oli sellainen pikapyrähdys, ehkä 5 minuuttia nimien raapustelua ja sitten pois. Sain annettua kuiteskin lahjani (terva samaani likööriä, suklaata ja kortin) jotka tämä pr-ihminen tms otti hoteisiinsa. Jude tuntui olevan kyllä oikein ilahtunut lahjasta :-)

Mun käsiohjelma ja mun lahja kädessä.

Mä sain itseni sentään ujutettua samaan kuvaan, vaikka virallisesti niitä ei saanutkaan ottaa :-)

 

Ja mä olin kokoajan ajatellut meneväni sitä uudelleen katsomaan tammikuussa, mutta nyt ne mun 2 vapaata ilta-aikaa tammikuulle oli loppuunmyytyjä. Tarttee miettiä josko jaksaisi jonottaa peruutuslippuja tai jotain. Kyllä mä tästä niin paljon pidin että haluaisin nähdä uudelleen. Menee mun top3 listalle Henry V versioista, mutta ei kärkeen.

Näytelmä on saanut tosi hyviä kritiikkejä. Mutta miksi melkein kaikissa pitää mainita herran pakeneva hiusraja?? Miten oleellista se on roolin kannalta?

Esimerkiksi tämä Charles Spencerin kirjoittama Daily Telegraphissa.

Jude Law, relatively short of stature and with a receding hairline, initially looks an unlikely hero, but this is one of the richest and most detailed performances of Henry V that I have ever seen. He combines palpable authority with a ready wit, acts with chilling ruthlessness when he needs to and movingly captures the King’s doubts and the awful burden of his responsibility on the eve of Agincourt. And he delivers the wonderful rousing speeches to the troops with thrilling eloquence.  

Yet in the final act, during the wooing scene with the French Princess, deliciously played by Jessie Buckley, he discovers a warmth and good humour that proves hugely endearing. 

...You leave the theatre in no doubt that you have witnessed a production of rare distinction and dramatic depth. 

Guardianin Michael Billingham kirjoittaa kriitikissään paljon siitä millaista Henry V:ttä Law tässä esittää. Ristiriitaista eli toisaalta jalomielistä ja toisaalta raakaa sotilasta.

You don't expect medieval monarchs to obey the Geneva conventions. But, far more than in his Hamlet, Law presents us with a divided character whose surface graciousness masks a violent rage.

...Like the recent Donmar Anna Christie, it also shows Jude Law maturing with age and getting under the skin of a character. His complex portrait of a national hero-cum-war criminal is, you could say, the very antithesis of a hooray Henry.

Sen sijaan Evening Standardin Henry Hitchins ei antanut kuin 3 tähteä. Kehuja löytyy silti:


Law makes an intelligent, conflicted king. He’s a military man who is nonetheless fashionably attired in figure-hugging trousers. Capable of being steely and severe, he is also blessed with charm and relaxed humour.

The play calls for this sense of contradiction. It contains some of Shakespeare’s most quotably patriotic writing, yet raises questions about the effectiveness of propaganda, and Henry’s heroism is undercut by his viciousness.

Law seems to celebrate Henry’s virile style of kingship while also affording us a criticism of his ruthlessness. It’s a deftly constructed performance that does justice to the character’s complexity, though a touch more volatility is needed.

Independentin kriitikko Paul Taylor jaksaa kanssa kommentoida Law'n katoavia hiuksia.

You could argue that Law has left it not a moment too soon to tackle the part. With his receding hairline and the bags under the eyes, he’s looking a bit lived-in for the warrior monarch whose youthfulness is mocked by the Dauphin of France. But in his leather jerkin and distractingly tight trousers, he cuts a commanding figure and Law here vividly blends the kind of natural charisma that can rouse tired troops with a brooding spiritual uneasiness that has its affinities with Hamlet.

BBC:n sivuilla oli kanssa 4.12. kiva juttu näytelmästä, lähinnä kooste kritiikeistä.


Näytelmäkuvat Johan Persson, muut omia.

Let The Right One In / Royal Court Theatre 19.12.2013

Varasin liput tähän heti kun tiesin että joulun maissa olen Lontoossa ja on mahdollisuus nähdä. Kirja on hieno (luin sen aikoinaan englanniksi, koska ei ollut vielä ilmestynyt Suomeksi) ja alkuperäinen leffa on tosi hyvä, jenkkiversiota en ole edes nähnyt, enkä haluakaan.

Eli ruotsalaisen John Ajvinde Lindqvistin hienoon kirjaan perustuva näytelmä Let The Right One In, mitä on esitetty jo Dundee Rep Theatressa aiemmin tänä vuonna (ensi-ilta kesäkuun 5). Tämä Royal Court Theatren versio sai ensi-iltansa 29.11. Tämä oli ihan viimeisiä esityksiä.

Ensimmäinen vierailuni pienehköön Royal Courtiin. Hieno paikka ja erinomainen sijainti (ehkä 10 metriä Sloane Squaren metroasemalta). Lunastin samalla myös kevään näytelmiin varaamani liput. Olen nykyään RC:n kannatusjäsen, niin korkea aikakin vierailla paikan päällä :-)

Jouluinen kuva Sloane Squarelta ennen sadetta

Käsiohjelma oli samalla myös näytelmäteksti, ja vain £3, eli pilkkahinta. Piti poiketa likellä olevaan täpötäyteen pubiin kun oli melkein tunti siinä aikaa lippujen lunastuksen ja näytelmän alkamisen välissä. Ja sillä välin alkoi tietenkin satamaan. Kaatamalla.

Mutta joo, takaisin näytelmään. Lavastus oli simppeli eli koivun runkoja ja sitten sellainen häkkyrä mikä oli kiipeilyteline sekä toisten päin käännettynä uima-allas. Mitä muuta lavalla tarvittiin (sänky, sohva, vaatekaappi jne) oli pyörillä kulkevia ja niitä rullattiin lavalle ja pois tarvittaessa. Ja sitten lunta, paljon lunta. Ei muuta.

Tarina oli hyvin uskollinen kirjalle (ja elokuvallekin). Oskar on (koulu)kiusattu poika joka saa onneksi uuden kaverin naapurin Elistä. Eli ei olekaan mikään tavallinen tyttö, ja pian Oskarille selviää ettei tämä taida olla edes tyttö. Samaan aikaan naapurustossa tapahtuu kummallisia kuolemia... Aivan ihana kertomus kiusaajista, kiusatuista, sekä ei-ihan-perinteinen vampyyrikertomus ja myös rakkaustarina.

Kaikki näyttelijät olivat tosi tosi hyviä. Rebecca Benson ajattomana, sukupuolettomana ja ihastuttavana, aivan täydellinen Eli. Martin Quinn, ihkaensimmäisessä roolissaan teatterissa, on tosi loistava Oskar myöskin. Molemmat onnistuvat olemaan hirveän uskottavia lapsia/varhaisteinejä. Yksi hauska piirre näytelmässä oli se, että kaikki (paitsi Eli) puhuivat skottiaksentilla (skotteja kun olivat). Rebecca Benson on skotti myös, mutta puhui sellaisella yleisaksentilla, muutenkin hyvin lakonisesti ja värittömästi, ilman minkäänlaisia maneereita/aksentteja. Joka sopi erinomaisesti siihen rooliin.

Graeme Dalling (joka oli myös Trafalgar Studiosin Macbeth-versiossa keväällä) oli myös tosi hyvä kiusaajaporukan pääpahiksena Jonnynä. Ja Stephen McCole tuplaroolissa poliisina ja opettajana on myös tuttu monista leffa/tv-rooleista, ja oikein mainio. Kaikki muutkin näyttelijät oli tosi hyviä. Ohjauksesta vastasi John Tiffany ja käsikirjoituksesta/sovituksesta Jack Thorne.

Ei ihme että on ollut hyvin kehuttu ja loppuumyydyt esitykset. Aika pelkistettyä ilmaisultaan ja taitavasti näytelty. Sokerina pohjalla vaikuttava musiikki a'la Olafur Arnolds, johon olen nyt törmännyt jatkuvasti milloin missäkin yhteydessä sen jälkeen kun kävin konsertissa Helsingissä muutama viikko sitten. Islantilainen musiikki sopi tähän skandinaavishenkiseen tuotantoon erinomaisesti!


Esityskuva copyright Dundee Rep Theatre, muut omia

Mojo / Harold Pinter Theatre 18.12.2013

Tämä nyt oli sitten toinen kerta Mojoa. Paikat erinomaisen loistavat eli Royal Circlen ensimmäisellä rivillä keskellä. No oli ne helvetin kalliitkin :-)

Ei varsinaisesti mitään uutta sitten viime kerran esitykseen. Whishaw oli edelleenkin koko esityksen valopilkku, vaikkei ne muutkaan mitään huonoja olleet. Nyt kun oli paikat hieman ylempänä (viimeksi istuin ihan edessä) niin näki koko näyttämön paremmin ja esimerkiksi niihin kahteen laatikkoon... Niin ja huomasi että Silver Johnnyn isoja kuvia oli laitettu parvien seinille (mikä ei tietty myöskään näkynyt permannon eturiveille).

Sateinen ilta, niin stage doorille ei tullut ketään näyttelijää. Kai ne on sokerista tehty sitten. Siellä oli kumminkin taas kymmeniä ihmisiä. Itse jäin etuovelle odottamaan, ja ei siinä muita ollutkaan sitten. Colin Morgania tuli hakemaan auto ja herra pujahti salamaa nopeammin autoon. Daniel Mays tuli jotain ihme takakautta ja käveli siitä meidän ohi. Tuli vaan "väärästä" suunnasta, niin en heti sitten kerennyt reagoimaan. Koska sen nimmari on ainoa mikä mun käsiohjelmasta edellisen kerran jälkeen puuttui. Lisäksi Brendan Coyle sai kävellä etuovesta ulos kanssa ihan rauhassa. Muita ei sitten näkynyt tällä kertaa, joten Whishaw ei saanut joulumarmeladejaan. Tarttee taas tammikuussa koittaa...

Nyt kun tämän on nähnyt livenä muutaman kerran, sekä arkistossa "alkuperäisen" version ja vielä sen leffaversionkin, niin pakko todeta ettei itse tarina ole sittenkään niin kauhean kantava. Siis on ihan hyvä, oikeinkin hyvä. Mutta tässä enemmän taitaa loistaa hyvät näyttelijäsuoritukset kuin se kertomus. Mä ekalla katsomiskerralla varmaan vaan häikäistyin hienoista näyttelijäsuorituksista.

Olivat myös uusineet kaikki mainosjulisteet teatterin ulkopuolella, ja nyt oli sitten mukana lainauksia kritiikeistä. Ihan hienoja ne uudetkin olivat. Vai mitä sanotte?

Tässä vielä yksi Mojo-kriitiikki, Camden Review-lehdestä.

The strong all-male cast, which also includes Colin Morgan, is eclipsed by Whishaw’s Baby – the oily, psychopathic son of Ezra filled with a terrifyingly unpredictable rage.

Swan Lake / Sadler's Wells Theatre 18.12.2013

 

Pitkään olen halunnut nähdä tämän ja nyt siihen vihdoin tarjoutui tilaisuus. Eli kyseessä Matthew Bournen versio Joutsenlammesta. Sitä on esitetty kutakuinkin 18 vuotta, vai oliko se 19 (vuodesta 1995 kuiteskin). Hieman harhaanjohtavasti markkinoidaan "all-male cast", vaikka mukana on jopa 9 naistanssijaa myös. Mutta kaikki joutsenet ovat miehiä, sekä Prinssi tietenkin. Joka kääntää tarinan *hieman* erilaiseksi alkuperäisestä.

Olen myös pitkään halunnut käydä legendaarisessa Sadler's Wells teatterissa, ja nyt sitten samalla tuli sekin nähtyä. Hieno paikka! Isot tilat, ja vaikka paikat oli ylimmällä parvella, niin sieltä näki erinomaisesti. Tosin ekalla rivillä siellä.

Vaikka oli arkipäivä ja iltapäiväesitys, niin sali ihan täpösen täynnä. Aika paljon koululaisia. Ehkeivät opettajat siis enää karsasta tätä kuten joskus silloin alussa, kun oli ihan skandaalinomainen produktio, koska Prinssi ei rakastukaan naispuoleiseen joutseneen vaan miespuoliseen. Herranen aika sentään!

Mutta olipahan erinomainen esitys! Oli niin uudistettu että oli kuin kokonaan uusi! Musiikki tietysti vanha tuttu ja ihana. Mutta siihen oli tuotu kaikenlaista uutta juttua juoneen. Sitäpaitsi ei se tanssiminenkaan mitään perinteistä balettia ollut pelkästään, vaan mukana oli  moderniakin tanssia. Aivan vimpan päälle puvustukset ja lavastukset ja kaikki. Molemmat miespääosan tanssijat (Chris Trenfield oli Swan/Stranger ja Sam Archer Prinssinä) olivat ääreishyviä. Ainakin näin maallikon silmiin. 

Juonitiivistelmä lyhyesti: Prinssi näkee pikkupoikana joutsenia (vai unia niistä?). Aikuisena Prinssi on tosi pitkästynyt virallisissa tehtävissään ja joutuu silti niitä suorittamaan, äitinsä kanssa. Sitten sellainen aivan kauhea bimbo pölkkypää tungetaan sen seuralaiseksi, ja hetkisen prinssi onkin innoissaan, koska saa jotain vaihtelua elämäänsä. Prinssi juo. Koittaa saada äidiltään rakkautta ja hyväksyntää. Äiti inhoaa bimboa tyttöystävää ja liehittelee itse vain nuoria miehiä. Prinssi menee baariin, ei löydä seuraa kovista yrityksistä huolimatta ja nakataan ulos. Prinssi näkee myös joutsenia... Prinssi yrittää itsemurhaa, mutta joukko joutsenia tulee väliin. Ovatko joutsenet todellisia vai vain mielikuvituksen tuotetta, jää ihan katsojan päätettäväksi. Mutta vihdoin Prinssi löytää rakkauden (tai ainakin jonkun josta pitää kiinni) eli Joutsenen.

Toinen näytös alkaa huikealla tanssiaiskohtauksella, missä mustiin nahkahousuihin pukeutunut Muukalainen vetää sellaiset tanssikuviot että HUH! Kuten perinteisessäkin versiossa, tämä on sama tanssija kuin valkoinen joutsen. Tyyppi koittaa iskeä kaikki juhlien naiset, mukaanlukien Prinssin äidin, mutta ignooraa Prinssiä... Prinssiä selkeesti sekä ahistaa moinen tyyppi, mutta kiinnostaa myös.

No, sitten on heilumista pyssyn kanssa ja kaikkea kuviota ja lopulta Prinssi suljetaan mielisairaalaan. Kunnes viimein joutsenet tulevat ja piinaavat Prinssiä. Sitten Joutsen tulee ja pelastaa prinssin (samalla hyläten oman laumansa). Muut nokkivat Joutsenen kuoliaaksi ja Prinssikin kuolee sydänsuruun. Kuningatar löytää aamulla poikansa kuolleena sängystä. Mutta onneksi lopuksi näytetään kuinka Joutsen ja Prinssi "saavat toisensa" kuolemassa.

Aivan uskomattoman hieno, ja tietenkin vetistelin koska se ilmaisu ja tarina ja musiikki ja kaikki oli vaan niin kaunista. Miten hienosti tanssijat esittivät joutsenia! Mutta nämä joutsenet ei olleet mitään hentoja ja kilttejä ja kauniita, vaan agressiivisia, kovia ja julmiakin. Tyystin erilaisia kun perinteiset sirot ballerinat.

Matthew Bourne: "The idea of a male swan makes complete sense to me. The strength, the beauty, the enormous wingspan of these creatures suggests to the musculature of a male dancer more readily than a ballerina in her white tutu."

Vaikka tarinaa on muutettu niinkin paljon, niin se samat teemat siellä on. Kielletty & tuhoontuomittu rakkaus (sitäpaitsi jos rakastuu joutseneen, niin eikö se ole sitten se ja sama mitä sukupuolta tämä on?) on tässäkin versiossa se kantava ajatus. Musiikkia on myös hieman muuteltu, mutta en voi sanoa tuntevani sitä niin hyvin, että olisin mitään huomannut. Siis siirretty joitain osia toisiin paikkoihin jne.

Yksi niistä syistä miksi tämän olen halunnut nähdä on tietenkin Billy Elliot -leffa. Siinähän Jamie Bellin esittämä Billy päätyy lopulta tanssimaan Joutsenen roolin nimenomaan tähän balettiin ja tähän versioon. Elokuvan aikuista Billyä esittää Adam Cooper, mikä esitti Joutsenta vuosikaudet lavallakin.

Tämä on aina ollut mun suosikkibaletti, ja tästä versiosta tuli nyt kertaheitolla ehdoton ykkönen. Ja hei, miestanssijoiden fysiikka ja ulkomuoto on ehkä kauneinta ikinä missään.

Haluaisin kovasti nähdä uudelleen ja DVD menee tilaukseen kanssa heti kun joudan ja on rahaa. Aivan mielettömän upea ja henkeäsalpaava esitys!


Tanssijoiden kuvat napattu sieltä täältä netistä, muut omia.