Syöksy / Sorin Sirkus 29.11.2013

Jokavuotinen sorinsirkustraditio tulikin käytyä ihan jo loppuvuodesta. Tällä kertaa 7-henkisellä porukalla.

Jo heti aulassa oli suuren lentokenttäfiiliksen tuntua, eli kaikki oli suunniteltu vimpan päälle! Niin narikassa (baggage drop) kuin infossa/väliaikatarjoilujen tilauspisteessä (check-in ja catering). Värimaailma oli hillityn (turkoosin) tyylikästä ja kaikki talkoolaiset olivat sonnustautuneita yhteensopivasti.

Tänä vuonna teemana oli siis lentäminen ja lentomatkustus ja ilmailu ja nimikkeenä Syöksy. Taas kerran ihan hirveän hienot lavasteet. Viime vuotisen tauon (dj:n) jälkeen nyt oli taas elävä 3-henkinen bändi (Tony Sikström, Juho Fabrin, Jukka Saarinen), jotka soittivat hirmuisen hyvin.

Paha tästä on sanoa mitään negatiivista, tälläkään kertaa. Tulinumero oli hieno, mutta sellainen ryhmä-trampoliininumero puuttui nyt. Kaikki akrobatia- ja trapetsinumerot oli hirmuisen upeita. Kaikilla oli hienot lentoemäntä/kapteeni/matkustaja-aiheiset vaatteet, paitsi viidakon villeillä. Ne olivat muuten vaan erinomaiset. Ja villien "vaatteidenvaihtoakrobatianumero" oli tosi näyttävä :-)

 

Kitte Klemettilä onnistuu vuodesta toiseen tekemään visuaalisesti upeat asut, ja myös samalla sellaiset missä voi sirkustella. Ja joka vuosi Taina Kopra ohjaa tätä nuorisoporukkaa yhä näyttävämpiin suorituksiin.

Mukana oli siis lentohenkilökunnan ja matkustajien lisäksi tutkimusmatkailijaa, ihmissyöjäheimolaisia jne. Koko tarina saattiin lopussa nivottua hyvin yhteen. Kaikessa oli sellainen ihana Indiana Jones-aikainen henki, eli 1930-luvulle sijoittuva...

 

Taitavaa, huipputaitavaa! Ja hei, nyt oli ensimmäistä kertaa sellainen ledivaloilla tehty iso seinämä, millanen oli esim. Priscilla musikaalissa eli mihin saa vaihtuvia kuvia jne. Tosi hienon näköinen, tässäkin.

 

Yksi asia mitä jäin kaipaamaan, oli se tosi pelottava, harvahampainen popcornmyyjä. Kävin oikein infossa kysymässäkin missä se on, ja sillä oli vaan vapaailta :-(

Bändikuva Kristian Wanvik, loput omia.

Kalevala - kansalliseepos nyt / Nääspeksi 28.11.2013

Taas kerran oli teekkarispeksin, tällä kertaa Tampereen oman Nääspeksin, aika. Yli kolme tuntia huonoja (teekkari)vitsejä, hyvin soittava iso bändi selloineen, trumpetteineen jne, esitykseen ympättyine mainoksineen ja upeine puvustuksineen. Loputonta ammentamista kansalliseepoksestamme. Aivan mainiota viihdettä taas kerran. Poskilihakset on ihan hellinä nauramisesta.

Aino Haiven käy psykiatrilla ahdistavien uniongelmiensa vuoksi. Unet Louhesta ja Pohjolan paluusta alkoivat siitä, kun Ainon Kalevalaa tutkiva veli Jouko löysi Elias Lönnrotin kadonneen muistikirjan. Pian Aino huomaa kauhukseen, että unien takana on jotain kierompaa ja uhkaavampaa kuin mitä tavallinen kuolevainen voi ymmärtää. Mikä avuksi, kun Suomen kohtalon suunta laitetaan koetukselle? Jouko Haiven :-)) [Joukahainen]

 Bändi vedossa Pakkahuoneella (Laurin kuva)

Louhi on palannut (tai palaa pöhkön Joukon ansiosta) ottamaan Suomen haltuunsa, ja apuun tarvitaan Lemminkäinen kenet Aino löytää mielisairaalasta. Siellä mies viettää elostelevaa aikaa punaisissa pvc-housuissaan Ainojensa ja tiukan ylihoitajansa seurassa. Lemminkäisen elämän tarkoitus tuntuu olevan naisten hurmaaminen. Apuun värvätään myös Ilmarinen, jolla on suhde Lemminkäisen äidin kanssa. Lopuksi myös Väinämöinen kaivetaan hätiin.

Tarinassa ei ole päätä eikä häntää, eikä se ole niin oleellistakaan. Kaikki klassiset jutut Kalevalasta on mukana. Kun Lemminkäinen ja Ilmarinen loitsutaan suohon, niin huvittaa miten hienosti suo on toteutettu (ruskeisiin kaapuihin puetut avustajat jotka ryömivät lattialla). Väinön romanttinen kiinnostus kaloihin (koska Aino muuttui kalaksi hukuttautuessaan) saa Ainon pukeutumaan hemaisevaan kalapukuun...

Kalapuvullinen Aino, Lemminkäinen ja Ilmarinen (Laurin kuva)

Meikit ja puvustukset on todella hienoja, erityisesti Louhin asustus ja ulkomuoto. Se Ainon kalapukukin oli upea. Ja ylipäätään kaikki tilpehöörit aseista irtoraajoihin (Lemminkäisen äiti joutuu kirjaimellisesti kursimaan poikaansa kasaan useaan otteeseen).

Ja kuten teekkarispeksiin kuuluu niin aina silloin tällöin joku esiintyjä tarttui mikkiin ja esitti jonkun coverbiisin, aiheeseen sopivilla sanoituksilla. Kaikki eivät nyt olleet ehkä laulajia luojan armosta, mutta hauskoja juttuja kyllä kuultiin. Niin Abbaa kuin Casino Royale Bond-leffan tunnariakin. 12-henkinen bändi oli iskussa, ja soittivat yleisön pyynnöstä myös Paranoidin! Ja sellosoolon! Sosiaalinen media sai hyvin paljon tilaa tekstissä. Ja Cheek (jota en ole koskaan kuunnellut enkä edes nähnyt missään, joten ne vitsit meni vähän ohi).

Loppulaulun aikana Lemminkäisen ja Ilmarisen sotisovat pääsevät oikeuksiin

Tänä vuonna ääniefektit olivat erikoisen hyviä, olipa kyseessä sitten turpaan lyömisestä tulevat äänet tai valomiekoista tulevat vinkunat (kyllä, klassinen valomiekkataistelukin Star Wars-hengessä nähtiin!). Ja mitä olisi teekkarispeksi ilman yleisön omstart-huutoja, eli kohtauksia uusiksi milloin savon murteella ja milloin hidastettuna, ja milloin mitenkin. Ne hidastetut kohtaukset on kyllä ihan parhaita.

Louhi vasemmalla ja Väinö oikealla loppulaulussa

Lauluosuuksissa (ja välillä muutenkin) nähtiin 7-henkinen tanssijajoukko (joukossa myös yksi atleettinen miestanssija!) vetämässä huikeita koreografioita. Ja orkka soitti punaisissa trikoissa ja mustissa hihattomissa paidoissa kaikki :-)

Lopussa, kun lähdetään sotimaan Louhea vastaan ja Ilmarinen ja Lemminkäinen vetävät sotasopansa ylleen, well, kyllä on näyttävät vetimet :-) Ilmarisella on muuten älyttömän hieno sähkökannel, missä on myös vilkkuvat valot!

Yli 160 tyyppiä tekee tätä esitystä, ihan uskomaton määrä opiskelijoita. Ja mukana on myös aika paljon ei-teekkareita!


Viralliset kuvat Lauri Niittymäki, muut minä itte

Kohtauksia Eräästä Avioliitosta / Helsingin kaupunginteatteri 23.11.2013

Enemmän sääntö kuin poikkeus: käyn katsomassa kaikki Eero Ahon näytelmät. Joten tuli sitten mentyä taas kerran Helsingin Kaupunginteatteriin, tällä kertaa Studio Pasilaan (missä olen ollut viimeksi varmaan kaverini polttareissa joskus vuosia sitten, katsomassa Andre Wickströmin stand upia).

Ingmar Bergmanin Kohtauksia Eräästä Avioliitosta oli tv-sarja 70-luvulta ja sitten siitä tehtiin myös leffa. En ole nähnyt kumpaakaan. No, tämän näytelmäversion on ohjannut ja sovittanut Pasi Lampela. Lavalla nähdään vain 2 näyttelijää, noin nelikymppinen pariskunta Johan (Eero Aho) ja Marianne (Merja Larivaara). Kaikki näyttää olevan erinomaisen hienosti; heillä on 2 ihanaa tytärtä, ihana koti, hyvät työpaikat ja onnellinen liitto. Mutta onko kaikki siltä miltä näyttää?

Tässä luodataan välillä sellaisia syviä tuntoja, että varmaan jokainen katsomossa istunut, joka on joskus ollut (pidemmässä) parisuhteessa tunnistaa sieltä tuttuja kuvioita. Aika rankkaa tekstiä ja rankkoja juttuja. Tässä liikutaan useamman vuoden aikajänteellä ja jonkunlainen kantava ajatus on se, että pariskunnat eivät koskaan pääse toisistaan kokonaan eroon. Marianne ja Johan eivät ainakaan. Vaikka ovat jo uusissa suhteissaan, niin silti he hakeutuvat toistensa läheisyyteen.

Molemmat näyttelijät ovat hirmuisen hyviä ja taitavia. Se tunne ja se taito. Kummallakin oli se hallussa. Ja Eero oli oikein mielettömän upeassa vedossa, jotenkin tosi vereslihalla. "Voiks kaksi ihmistä olla toisilleen rehellisiä, jos ne elää yhdessä, onkse ylipäänsä mahdollista".

Puvustus ja lavastus ja valot ja musiikki ovat kaikki sellaisia suht simppeleitä, ei mitään kikkailuita tai krumeluureja. Kaikki toimii, kaikki on läsnä.

Pidin kovasti, vaikka hieman tyhjiin puserrettu olo jäi.

Traileri (katsomisen arvoinen) löytyy myös.

Hesarin Suna Vuori kirjoittaa aika osuvasti 21.9.: 

Tuntuupa vaihteeksi virkistävältä nähdä esitys, joka luottaa teatterin perusasioihin.

Napakasti rajattu ajaton aihe, selkeä ristiriita, hyvä teksti. Konstailematon ohjaus, kaksi vahvaa näyttelijää lähes paljaaksi riisutulla näyttämöllä.

Siinä se.

Ja vielä:


Pasi Lampelan sovitus keskittyy olennaiseen rajaamalla Johanin ja Mariannen lapset, ystävät sekä uudet kumppanit kuvan ulkopuolelle. Tuloksena on suurten käänteiden draamaa pienistä ihmisistä ja inhimillisistä vastoinkäymisistä.

Miten helposti kiintymys kääntyykään kyllästymiseksi ja kunnioitus halveksunnaksi. Tämän tarinanhan me haluamme kuulla yhä uudelleen siinä missä sen toisenkin: uskon, toivon ja rakkauden.

Ohjauksessa tunteet ovat väkeviä ja riidat rajuja. Eero Aho ja Merja Larivaara näyttelevät itseään säästämättä, selkeästi ja ihmisenkokoisesti. Nämä henkilöt me tunnemme. Näitä ihmisiä mekin ehkä joskus olemme tai olimme.

Ahon hermoherkästi esittämä Johan tosin tuntuu vielä esityksen lopussakin kääntyvän sisäänpäin, itseensä, vaikka Larivaaran valoisampi Marianne kurottuu kohti entistä puolisoaan.


Kaksi alempaa kuvaa otin minä, ja ylemmän copyright Helsingin kaupunginteatteri

Viinakortti / Helsingin Gayteatteri 23.11.2013

Viime pääsiäisenä Helsingin Gayteatteri esitti Terence McNallyn näytelmän Corpus Christi, mutta monien omien sekoiluiden jälkeen en päässyt sitä näkemään (opinpahan lukemaan kalenteriani ja esitysaikoja tarkemmin, ettei tartte toiste käydä pääsiäispäivänä nykimässä teatterin ovea vain huomatakseni, ettei sinä päivänä olekaan esitystä). Joten nyt sitten onnistuin sullomaan omaan kalenteriini tämän uusimman tuotannon eli Viinakortin.

Esitys oli piskuisessa Valtiomonteatterissa Helsingin Kalliossa. Ihan nurkan takana missä itse asuin joskus yli 20 vuotta sitten. Koska tarina sijoittui osittain sota-aikaan oli sisustuksessa hyödynnetty ajan rekvisiittaa monipuolisesti. Kuvat "odotushuoneen" seinällä, Suomen ja Neuvostoliiton liput, sota-ajan iskelmät jne.

Väliajalla sai ostaa hernerokkaa ja näkkileipää soppatykistä pihalta! Lisäksi myynnissä oli 4 euron arpoja, joilla saattoi voittaa lasin puna/valkoviiniä tai Tuntematon Sotilas-olutta tölkin (joka arpa vielä voitti!).

Viinakortti perustuu siis Sami Hilvon samannimiseen kirjaan. Aineistoa siihen on saatu Kansallisarkistojen kokoelmista  (sotapäiväkirjat ja kahden rintamasotilaan välinen kirjeenvaihto). Näytelmän päähenkilö on Mikael, helposti pulloon turvautuva (montakohan litraa "konjakkia" näytelmän aikana kului?) nelikymppinen mies, jolle mummon hautajaisissa alkaa selvitä oman isoisänsä salattu menneisyys. Kun Mikael saa käsiinsä vanhoja tämän vanhoja kirjeitä ja päiväkirjoja jne, niin johan salaisuudet paljastuvat.

Toisessa tarinassa ollaan Urhon ja Toivon ajassa, ja aloitetaan se kun ovat nuoria miehiä, ennen sotaa. Heidän suhteensa jatkuu sodan aikana, mutta sen jälkeen kumpikin menee tahoillaan naimisiin. Nimismiehen ja lääkärin ei ole soveliasta 50-luvulla pitää yllä intiimejä suhteita, siis jos sattuvat olemaan miehiä. Molemmat saavat myös lapsia, mutta kaipaus toisen luokse on kuitenkin väkevä. Tietysti tarinan loppu on aika onneton.

Urho sodassa

Mä tykkäsin paljon enemmän tästä sota-aikaan sijoittuvasta osiosta. Aika hyvin ovat kaikenlaista rekvisiittaa saaneet hankittua mukaan. Ensinnäkin näyttelijät olivat parempia. Erityisesti pidin Simo Karhulan Urhosta! Mutta ei se Toivokaan (Juha Ukkola) huono ole. Venäläisenä sotavankina ollut kaalinpää sai kyllä pahasti köniinsä :-) Toiset näyttelijät olivat oikeasti tosi hyviä (kuten Simo Karhula), toiset ei nyt niinkään. Mutta hei, kaikki olivat innokkaita ja täysillä mukana, ja se on pääasia. Mukana oli myös 5 naisnäyttelijää, mutta enemmänhän tämä oli miesten tarina.

Pidin näytelmästä kovasti. Ehkä ne siirtymiset nykyisyyden ja menneisyyden välillä eivät aina sujuneet ihan saumattomasti. Ja esitys oli parhaimmillaan niissä vanhoissa osioissa. Maskeeraus oli hetkittäin ehkä yliampuvaa, kun nuorista miehistä tehtiin vanhoja ukkoja, mutta ei se nyt niin tarkkaa ole.

Mutta kokonaisuus, kyllä! Voin suositella lämpimästi. Vaikkei se n. 30 hengen sali ollutkaan täynnä niin katsojat tuntuivat tykkäävän. Väliajalla tuli jutustettua niin muiden katsojien kuin tekijöidenkin kanssa, ja erityisesti kasööri Impi Pihinen (ihanassa oranssissa jakkupuvussa ollut aavistuksen pulleampi Ben Whishaw'n näköinen mies "taatusti luomurintoineen") teki vaikutuksen. HUOM! Kuten kommentista näkyy, tähän on korjaus: kyseessä olikin Helmi Kananen New Yorkista Saks Fifth Avenuelta ostetussa Kenzon jakkupuvussaan! Anteeksi alkeellinen virheeni!

Ensi vuonna tämä porukka tekee Marlowen Edward II:sen, ja se täytyy tulla ehdottomasti katsomaan myös.

Hesari huomioi myös esityksen muutama päivä sitten.

 

Urhon ja sotilaisen ryhmäkuva copyright Juhani Rummakko, muut minä itte.

Esitystalous 2 / Espoon kaupunginteatteri 22.11.2013

Esitystalous1:stä en koskaan nähnyt, mutta onneksi nyt sentään kakkosen. Teatteriin houkutteli esitys yleisesti ottaenkin, mutta erityisesti mahdollisuus nähdä Martti Suosalo ja Tommi Korpela lavalla ja samassa näytelmässä. Näytelmän virallinen nimihän on Esitystalous 2 - Tehtävä Espoossa.

Edellisestä kerrasta Espoon kaupunginteatteriin ON vierähtänyt tovi. Taisi olla 1993, kun Ville Virtanen, Jussi Lampi, Sari Havas ja muut viihdyttivät lavalla Peilipeli-näytelmässä. Eli Lewis Carrollin Through the Looking Glass. Eli ehkä oli aikakin käydä uudelleen :-) Samalla reissulla sai yhdistettynä vierailun vanhemmillekin kätevästi.

Esitykset on olleet täyteen myytyjä ja näytelmä jatkaakin ohjelmistossa myös keväällä. Ihan hyvä, koska nyt äiti oli huonovointinen eikä päässytkään mukaan. Jospa sitten keväällä. Onneksi sain lippukassan kautta sen lipun myytyä, niin sai edes rahat takaisin.

Niin, siis Espoon kaupunki perustaa brändityöryhmän, johon kutsutaan mukaan boheemiutta edustamaan  näytelmäkirjailija (Ylermi Rajamaa, jonka näin pari vuotta sitten Suomenlinnassa Ryhmäteatterin Ronja Ryövärintyttäressä Birkinä), joka on tarinan kertoja. Ryhmässä on toinen toistaan pöljempiä tyyppejä. Kokoomuslainen kaupunginjohtaja Kari Happonen (Martti Suosalo) on viilipyttymäinen terroristi, joka kiusaa varsinkin hiljaista Keijoa (Raimo Grönberg), puurakentamisen professoria. Petri Huhtala (Tommi Taurula) on urheiluhenkinen it-yrittäjä jolle Espoo Blues on kovin juttu. Kaupunginsihteeri Ilona (Henna Hakkarainen) on aika vaisu ja pliisu, sellainen tylsä tilastoihminen. Yritysjuristi Helena (oivallinen Ria Kataja) ja Sotepa-säätiön toiminnanjohtaja Markku (aina yhtä charmantti Tommi Korpela) virittelevät suhteentynkääkin kaiken kokoustamisen lomassa.

Minä kirjoittaa, kaupunginjohtaja patistaa

Menoa ja meininkiä oli alusta loppuun. Esiintymispaikka oli kahden katsomon välissä ja se eli ja muuttui kokoajan. Ei varsinaisesti muita lavastuksia kun pöytiä ja tuoleja ja niitä siinä sitten liikuteltiin ees taas. Välillä näyttelijöiden voimin, välillä henkilökunnan ja välillä hienoilla kauko-ohjattavilla robottialustoilla. Se oli aika dynaaminen systeemi kyllä. Ja sitten lattiaan heijastettiin kanssa videokuvaa (tuli hetkittäin mieleen jopa NT:n The Curious Incident näytelmän lavastusratkaisut). Varsinkin ne projisoinnit toimivat tosi hienosti.

Hienojen lavastusratkaisuiden lisäksi kuultiin paljon musiikkia. Sekä nauhalta että Rajamaan soittamana (kitaralla). Varsinkin Rajamaan oma sävellys Espoo oli hauska :-) Ja kaikki brändiryhmän jäsenet lauloivatkin (jotkut hieman paremmin kuin toiset). Mä tykkään kun aika usein käsiohjelmassa on nykyään mainittu käytetyt musiikit, niin myös tässä!

Tarinasta saa irti paljon enemmän, jos on asunut joskus Espoossa ja tuntee yhtään kaupungin "sielunmaisemaa" ja eri alueiden mainetta jne. Mutta ei se mitenkään välttämätöntä ole.

Suosalo on tosi oivallinen lakonisia kommentteja heittelevänä pokerinaamaisena kaupunginjohtajana, joka yksinvaltiaan lailla johtaa brändiryhmää ja myötäilee kaikkia sopivasti. Lisäksi Suosalon Turun murteella haastava fiktiivinen henkilöhahmo OT on hirvittävän hauska. Rajamaa oli tosi sympaattinen ja herttainen minä, taitelijareppana joka joutuu tahtomattaan pyöritykseen niin muun brändityöryhmän kuin Länsiväylän toimittajankin taholta. Mies osaa kyllä soittaa ja laulaa mallikkaasti, ja näyttää muuten Santtu-Matias Rouvalin pikkuveljeltä :-) Tommi Korpela nyt on aina tasaisen taitava ja hyvä...

Jostain kohdista olisi voinut ehkä hieman tiivistää, koska 3,5 tuntia on aika pitkä aika mille tahansa muulle kuin Shakespearen näytelmälle. Hetkittäin oli sellaista löysäkäyntiä. Juha Jokelan dialogi oli näppärää ja hauskaa, mutta henkilöt tuntuivat puhuvan paljon, ja kukaan ei kuitenkaan oikein kuunnellut toistaan. Kukaan katsoja, joka on yhtään istunut turhauttavissa palavereissa, tunnistaa nämä tyypit ja sen tyhjänjauhamisen ja junnaamisen. Välillä mennään Nuuksioon virkistäytymään, mutta asiat eivät etene. Näytelmäkirjailija ei saa oikein mitään aikaan, eikä otetta mistään. Kun ei Espoolla ole sitä selkeää identiteettiä mitä sille nyt koitetaan hakea porukalla.

Näytelmässä oli hauskaa interaktiivisuuttakin. Näyttelijät olivat mukana soluttautumalla yleisön joukkoon istumaan ja heti alussa vaeltelivat siellä sekaisin paikkojaan etsivien katsojien lomassa. Ennen esitystä sai yleisökin osallistua täyttämällä lapuille mielipiteitään Espoosta, niitä gallupvastauksia sitten kaupunginsihteeri luki kokouksessa myöhemmin. Ja väliajalla sitten toinen gallup-kysely Espoon tulevaisuudesta. Mun vastaus siihen luettiinkin ensimmäisenä :-)

En tiedä olisiko ollut parempi jos olisi nähnyt Esitystalouden ensimmäisen inkarnaation.

Pidin kyllä kovasti paljon, ja voisin suositella ihan kaikille laatuteatterin ystäville. Vaikket nyt olisikaan espoolainen.


Esityskuva copyright Espoon kaupunginteatteri, Tommi Korpelan kuvasin itse ennen kuin esitys alkoi.

Shakespeare seminaari / Helsingin yliopisto 21.11.2013

Ilta Esko Salmisen kanssa / Kansallisteatteri 19.11.2013

Aivan valtava elämys, ihan isolla E:llä. Salminen ON mun suosikkinäyttelijöitä, ihan siellä top 3:ssa varmaan (siis suomalaisista) ja nähdä Esko lausumassa Shakespearea jne... No, teki vaikutuksen.

Vaikutuksen tekeminen alkoi jo heti sisääntulolla. Herra huuteli siellä vakseille että "mulla on esitys, päästäkää sisään, ettekö te tiedä kuka minä olen" :-) Ja sitten laskeutui sitä yleisön sivusta, alas lavalle, lausumalla samalla... Aleksis Kiveä.

Myllyaho istui vasemmalla, Esko oikealla.

Kestoksi oli ilmoitettu tunti ja vartti, mutta melkein 2 h meni, eikä mitään valittamista. Ohjelmassa oli Mika Myllyahon vähäeleisesti suorittamaa haastattelua, jonka rooli oli oikein sopiva: johdatteli eskoa vaan eteenpäin, ja kuunteli, kommentoimatta enempiä. Hyvä!

Saatiin kuulla hauskoja, ihania, liikuttavia ja muuten vaan kiinnostavia muisteloita vuosikymmenten ajalta. Väliin Esko lausui jotain, paljon Aleksis Kiveä ja paljon Shakespearea. Macbethin monologin... (ja tässä vaiheessa mä tietenkin kyynelehdin kun Niagara, justiinsa edellisenä päivänä nähnyt Branaghin lausumassa samaa).

She should have died hereafter;
There would have been a time for such a word.
Tomorrow, and tomorrow, and tomorrow,
Creeps in this petty pace from day to day
To the last syllable of recorded time,
And all our yesterdays have lighted fools
The way to dusty death. Out, out, brief candle!
Life's but a walking shadow, a poor player
That struts and frets his hour upon the stage
And then is heard no more: it is a tale
Told by an idiot, full of sound and fury,  
Signifying nothing.

Elämä on kuin varjo häilyväinen, 
vain näyttelijä rukka, 
joka riehuin lavalla keikkuu aikansa ja häipyy; 
se kertomus on, hupsun tarinoima, 
täys ääntä, vimmaa 
- tarkoitusta vailla.

Voisin kuunnella Esko Salmisen muisteloita ja monologeja tuntikausia, tai vaikka loppuelämäni. Esko puhui paljon isästään Unto Salmisesta, mutta Tauno Palon mainitsi ohimennen vain kerran. Hmm...

Kuningas Lear (Kansallisteatteri 2005)

Lisää Shakespearea seurasi, eli Kuningas Learia. Ja sitten ihan lopuksi saatiin Cyrano de Bergeracin viimeinen monologi (ja sitä seurasi lisää vetistelyä allekirjoitaneelta). Se on edelleenkin yksi parhaita Salmisen rooleja mitä olen nähnyt. Silmiä sai kyllä pyyhkiä pitkin iltaa. Täydellistä.

Hyvin vähäeleisestä ja sopivasta musiikista vastasi Samuli Laiho, tuo vanha Hearthill-kitaristi. Soitteli pianoa ja välillä kitaraakin taustalla. Sopi tosi hyvin illan tunnelmaan. Taustalla näytettiin kuvia Eskon isoimmista rooleista.

Yleisö oli enimmäkseen hieman vanhempaa, ja kaikki söivät Esko Salmisen kädestä. Ja muutkin pyyhkivät silmiään kuin minä :-) Joka ilta on hieman erilainen esitys, veikkaisin että se perusrunko on sama, mutta osa esityksistä/lausumisista vaihtunee ja tietty muistelot.

Nämä ovat olleet tosi suosittuja (lue: loppuunmyytyjä) mutta muutamiin saattaa olla vielä tilaa, koska ne on siirretty Suurelle näyttämölle. Tämähän oli pienellä.

The Sound of Music Kuopioon syksyllä 2014

Ei ehkä muuten niin kiinnostava uutinen, mutta... Muistan käyneeni katsomassa ko. musikaalia Seinäjoen kaupunginteatterissakin muutama vuosi sitten (itse asiassa se oli jo 2005, niin se aika rientää). Tämä oli kylläkin muista syistä kun Arja Korisevan tähden. No kuiteskin.

Ensi syksynä Kuopion Kaupunginteatteriin tulee siis taas uusi versio The Sound of Musicista. Ja pakkohan se on varmaan siihen suuntaan ekskursio (ehkä toinenkin) tehdä, koska ensinnäkin sen ohjaa Olli-Matti Oinonen, ja toisekseen (paljon tärkeämpi syy), kapteeni von Trappina laulaa Jyri Lahtinen!!! Se on jo riittävä syy sujauttaa Kuopioon! Jyri "kreivi von Krolock" Lahtinen siis. Marian roolissa laulaa Reeta Vestman.

Macbeth / NT Live 18.11.2013

Ehkä Finnkinolla nyt huomataan mitä mainostaminen saa aikaan! Tampereella oli 2 salia käytössä, Turussa 116 henkeä ja Helsingissäkin Maximin iso sali (360 paikkaa) melkolailla täynnä! Ja kaikki vain siksi koska ovat vihdoin ja viimein alkaneet hieman mainostaa (no, ehkä muitakin syitä on). Sekä esitteitä, enemmän näkyvyyttä omilla kotisivuilla ja jopa lehtimainoksia! Ja teatterien ulkopuolellakin (kuvan otin lokakuussa Plevnan edustalla) sellainen iso mainosteline! Sairaan hienoa - pisteet Finnkinolle!

Tänään katsomassa siis viime heinäkuista Macbethiä, sitä Manchester International Festivalsin tuotantoa. Jonka näin livenä paikan päällä, ja sitten muutama päivä sen jälkeen vielä leffassakin NT Live-versiona.

Huom. kahdessa salissa!!

Ja olihan se edelleen tosi upea ja hieno. On se Branagh vaan mieletön, on. Tuli nostalginen olo, ja viime heinäkuun matka mieleen :-)

Oli myös mukava jakaa kokemuksia muiden suomalaisten kanssa, sekä paikan päällä kavereiden, että Twitterissä sitten vielä osin samalla porukalla. Pääsääntöisesti kaikki pitivät ovasti näkemästään. Tosin eivät ihan kaikki, mutta ei kaikkia aina voi miellyttää. Pääasia on että katsojia oli. Ehkä saamme siis nauttia jatkossakin näistä Finnkinolla?

Ainoa mikä esityksessä häiritsi (syövien ja mussuttavien ihmisten lisäksi) oli parisenkymmentä teiniä, jotka kikattelivat muutaman kerran häiritsevästi (joo, musta on tullut tiukkapipoinen teatteripuristi, joka ei suvaitse esityksissä puhumista, syömistä tai väärissä paikoissa nauramista :-) ). Siis tosi hienoa että nuoremmatkin ihmiset käyvät katsomassa, vaikkei Macbethin (tai Shakespearen) englanti ole helpoimmasta päästä, ei vaikka oli tekstitkin (siis englanninkieliset). Veikkaan että joku englanninopettaja patistanut. Ja ehkä siitä syttyy kipinä teatteriin ja/tai Shakespeareenkin. Mutta silti pitäisi olla ihmisiksi.

Veikkaan että parin viikon päästä NT Live:n seuraavassa esityksessä eli Hamletissa ei ole näin paljon nuoria. Ensinnäkin koska Rory Kinnear ei liene kovin tunnettu Suomessa, eikä kovin (media)seksikäskään. Vaikka on eittämättä parhaimpia brittinäyttelijöitä tällä hetkellä. Sen sijaan Frankensteinissa tammikuussa taas yleisö on pääsääntöisesti (teini)tyttövaltaista. Ja veikkaan että saman kohtalon kokee Coriolanus helmikuussa. Viis siitä että harva lienee sitä nähnyt missään, saatikka lukenut, mutta siinä on kuiteskin Tom Hiddleston, tuo kaikkien nuorten naisten päiväunien kohde :-)

Ida Aalberg -palkinto Weckströmille

Oikeaan osoitteeseen meni, eli tänään myönnettiin Ida Aalberg -palkinto ihanalle Tiina Weckströmille! Hienoa! Vaikkei mua Kirsikkapuistossa puhutellutkaan, niin muissa aiemmissa rooleissa kyllä.

Palkintoperustelujen mukaan vahvoista roolitöistään tunnettu Weckström on hyvin kotonaan sekä tiukassa, roolihenkilöidensä elämän ja sielun rikki repivässä draamassa. 

Hän on myös suvereeni musiikkiteatteriosaaja, jonka osaaminen on ollut käytössä niin suuren näyttämön musikaaleissa kuin pienimuotoisissa laulelmailloissa.

Perusteluissa sanotaan myös, että Tiina Weckström hallitsee suuren näyttämön mittakaavan, kuten on nähty niin Tampereen Työväen Teatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa ja nyt viimeksi Kansallisteatterin Kirsikkapuistossa.

Jude Law ja Henry V harjoitukset

Himpura, ei ole enää kun reilu kuukausi siihen että nään Jude Law'n teatterin lavalla, esittämässä yhtä mun suosikkinäytelmää eli Shakespearen Henry V:ttä. Viime lauantain Telegraphissa mies kertoo aika paljon siitä(kin) aiheesta. Hieman harmittaa että missasin sittenkin sen Midsummer Night's Dreamin pari viikkoa sitten, koska sitten olisin tullut nähneeksi kaikki 5 Michael Grandage Companyn tämän vuoden produktioista. Nyt jäi se siis uupumaan.

Tämä on ehdottomasti yksi mun tän vuoden teatterikokemusten kohokohtia (joiden joukossa on olleet myös molemmat Englannin Macbethit, Peter and Alice, Othello, The Tempest, The Drowned Man, Mojo). Kas kun puolet niistä onkin Shakespearea :-)

Mutta Henry V:n harjoitukset ovat menossa, ja ennakot alkavat jo tämän viikon lauantaina! Niinkuin kahdesta alemmasta kuvasta näkyy, luvassa miekkojen melskettä!!

That’s pretty essential if you’re going to tackle Henry V, which forms the final play in Michael Grandage’s remarkable West End season. As Grandage, who directed him to acclaim in his Shakespearean debut as a hauntingly febrile Hamlet four years ago, observes: “One of the things a good Henry needs to have is the ability to show the men around him that he can pull it all together even if the odds are heavily stacked against them. In the middle of that mix is charisma. And Jude naturally brings that to the role.”

“I’m in an 18-hour-a-day relationship with Henry,” he says, with a laugh. Over the past year he has read widely, watched the films of Olivier and Branagh in the role, and even consulted the former English rugby captain Lawrence Dallaglio for a session in testosterone-charged leadership skills — “very useful”. 

 
All this aims to make sense of a man who — despite the fact that Grandage will give his production a theatrical framing-device that allows the play to speak to the present while re-enacting the past — hails from a medieval world of divine right and a fledgling British state. 

“There was a little part of me – and I’d be a liar if I didn’t say this — that thought ‘Well, I gave Hamlet a good stab, I can go into Henry with a little bit of confidence.’ Of course what you forget is that it’s a completely different part, completely different demands, you’re starting from scratch again — none of that held water whatsoever. Prior to rehearsals, I was thinking I was going to “find” a character — who he was. And it has become apparent that, similarly to Hamlet, he has to be you. You’ve got to find that man in you, be truthful in the moment, and allow those moments to culminate into an arc.” 

Currently, he is relishing the “life-affirming” stress and slog of a West End schedule. “It’s a wonderful way to spend a few months, it really is. I love film but ultimately in my heart I’m a theatre actor. I’m tentatively optimistic about it.”  

As we part, he points me in the direction of Henry’s St Crispin’s Day speech . “He talks about going down through history, how if they get through this they’ll be remembered. That’s all anyone wants, isn’t it? You want someone to talk well about you. For someone to say: “Oh I remember that bloke, he was a good man”. Or of an actor – ‘I saw him on stage once and he was magnificent!’” 

Mä en tiedä miksi tää välillä antaa upottaa videon blogiin, ja välillä ei? Menkää katsomaan YouTubesta sitten, näytelmän traileri.

kuvien copyright Michael Grandage Company

Evening Standard Theatre Awards gaala

Pidettiin sitten sunnuntaina Savoy hotellissa, ja aika "ennakkosuosikit" voittivat pystejä!

Illan juontaja Damien Lewis (jolla on hieno Movember-viiksistö)
sekä ihastuttava vaimonsa Helen McCrory

Helen Mirren vei kotiinsa parhaan naisnäyttelijän patsaan (joka oli ihan ansaittua, koska kuningattaren rooli The Audience:ssa OLI ihan loistava). Sen sijaan hienoinen yllätys oli parhaan miesnäyttelijäpalkinnon jakaminen kahden miehen kesken! Eli raati päätyi samaan ratkaisuun kuin kaksi vuotta sitten. Silloin sentään Cumberbatch ja Miller saivat sen samasta roolista (näytelmänä Frankenstein), mutta nyt meni vain samalle näytelmälle. Eli ylihyvä NT:n Othello ja sen kaksi nokkamiestä: Adrian Lester nimiroolissa ja Rory Kinnear Jagona. Hienoa!!

Lester, Mirren ja Kinnear palkintoineen

Chimerica oli paras näytelmä ja Merrily We Roll Along paras musikaali. Molemmat haluaisin nähdä. Richard Eyre oli paras ohjaaja, ja bob Crowley sai parhaan lavastus-pystin (useastakin näytelmästä). Lisäksi palkittiin Dame Maggie Smith erikoispalkinnolla.

Palkintoja jakamassa olivat mm. Jude Law ja Tom Hiddleston; heitä olisin toki katsellut mielelläni enemmän... Ja Hayley Atwellin puku oli ihana! Hayley jakoi parhaan miesnäyttelijän palkinnon, ja Jude Law naisnäyttelijän.

Hayley Atwellin puku, joka oli selästä vielä avonaisempi.

Kaikki tulokset sekä muutamia kuvia Evening Standardin sivuilla. Ja hei, myös muutaman minuutin videokooste illasta!

Hiddleston ja Coriolanus

Viime kuukausina herra Hiddleston on ehtinyt tosi paljon olemaan esillä sosiaalisessa mediassa. Oheisessa linkissä muutamia mieleenpainuneimpia juttuja. Mm. klassikko Cookie Monster-video ja huikeat Miss Piggy ja Kermit äänet :-) Ja se kun Loki jututtaa lapsia :-))

Mies osaa laulaa, tanssia ja kaikkea muuta... Onko mitään mitä Hiddles EI osaisi? En ole keksinyt vielä...

Coriolanus harjoitukset menossa

Seuraavaksi siis Shakespearea, kaikki Donmarin Coriolanuksen esitykset myivät loppuun hetkessä (mulla on kahteen näytökseen liput!!), mutta onneksi se tulee NT Livessä sitten (Suomessakin helmikuun lopulla). Harjoituksia on pidetty jo parisen viikkoa... Alla traileri ja pieni haastattelukin.

Harjoituskuvan copyright Richard Davenport

Mojo kriittikki parhaasta päästä

Arvostettu talouslehti Financial Times noteeraa myöskin Mojon - ja ennenkaikkea Ben Whishaw'n esityksen! 4 tähteä.

The play is overcooked in places, stalling under the weight of banter. But it is superbly delivered. Ben Whishaw is outstanding as Baby, giving a mesmerising, dangerously unpredictable performance. Daniel Mays makes a sweaty, motor-mouthed Potts with Rupert Grint as his panicky sidekick; Colin Morgan is a wiry, jumpy Skinny and Brendan Coyle is a brooding presence as Mickey. Meanwhile Tom Rhys Harries, as Silver Johnny, gamely brings a new meaning to hanging out in Soho.

(lihavointi ihan oma!)

Valokuvan copyright Geraint Lewis

Mojon ensi-ilta 13.11.2013

Aikamoisia arvosteluja Mojo on saanut! Keskiviikkona siis press night. Yleensä nyt näytelmillä on vaan 2-5 ennakkonäytöstä Lontoossa, mutta Mojolla niitä on ollut jo muutaman viikon (19 kpl) :-O Älkää kysykö miksi.

Ja hei, lisää näitä upeita tuotantokuvia löytyy Geraint Lewisin Mojo-kansiosta.

BBC:n sivuilla tänään myös juttua/haastatteluja Mojosta:

Ben Whishaw, now known on screen as MI6's Q, says he accepted the role in part because it's the total opposite of what he's usually offered.

"Often I've played withdrawn or slightly shy characters. Earlier this year I played Peter Llewelyn Davies in the play Peter and Alice: it was a lovely part but I knew I needed to take on something utterly different afterwards. My character Baby seems extrovert and initially comic - but as the play proceeds he gets more ambiguous. So this was a chance to explore something different in myself.

"But in my performance I try not to categorise him as a psychopath. People need to recognise a real human being there. And Jez's slightly heightened dialogue actually helps that process. The language is so rich it seduces the audience."

Ben Whishaw’s performance as corpse-eyed, unhinged Baby dominates the production. As gorgeous as he is terrifying, he embodies that switchblade danger and pill-buzzed sensuality to perfection. He’s a character who’s so badly damaged you can hardly make him out for the jagged, mangled edges, and his scenes with Colin Morgan’s pitiable Skinny are the production’s best. 

Rickson’s direction in the later scenes is fantastic, however, and things improve immeasurably when the action moves downstairs into the bar of Ultz’s evocative, unflashy set. It is, at the end of the day, Baby’s play, and Rickson and Whishaw work in quick-step synch to deliver what must surely be one of the year’s best performances. 

4 tähteä Exeunt Magazineltä.

************

There's also an impressive turn from Ben Whishaw as Baby, the son Ezra sexually abused. It is a role which requires a vulnerability mixed with psychopathic fury, and Whishaw’s superbly modulated performance does not disappoint.

Radio Times ei anna tähtiä... ja keskittyy jutussaan muutenkin Rupert Grintin roolin analysoimiseen.

************

What's On Stage antaa viisi tähteä:

Ezra's son Baby, played with dangerous psychotic charge by an utterly mesmerising Ben Whishaw, has seen a Buick on the street outside.

Baby's at the centre of this mythic, mockingly male, highly comic and exhilaratingly violent story, a sort of self-conscious combined rip-off tribute to Pinter, Mamet and Tarantino with odd patter-style echoes of music hall and the loosening of old East End values in the new rock and roll and criminality. 

And it's painted in stark, unforgettable imagery: the opening, explosive strut of the pre-show Johnny (Tom Rhys Harries) in the rooms above the club, echoed in a weird jukebox jelly-limbed jive by Whishaw later on; the shock of a post-party punch up with broken furniture and a sabre-wielding Baby; the Beckettian bins wheeled onstage, dead Ezra divided; the delivery of a silver jacket glinting in the stage lights; the upside-down captive. 

Other surprises abound. I don't remember Tom Hollander in the original version singing as well, or as howlingly, as Whishaw; or Andy Serkis being quite as boobyish as Mays, who is as slippery and shocking as an electric eel. Stephen Warbeck's soundtrack is a sly and atmospheric decoration of the rock and roll centre, too, and there's the best gunshot effect since the splattered wallpaper in Christopher Hampton's The Philanthropist. Unmissable.

 ************

Neljä tähteä antoi myös The Guardianin Michael Billington.

Ben Whishaw as Baby radiates a toxic stillness, yet never lets you forget that the character is a victim of paternal abuse.

You won't find much better ensemble acting than this, nor a play that so effectively punctures the pretensions of a hermetic gangland culture.

 ************

Pakko laittaa myös Evening Standardin kritiikkilinkki. Silti vain 3 tähteä.

Hehkutus alkaa jo ingressissä: The dominant member of the cast is the superb Ben Whishaw, but Rupert Grint, making his stage debut, holds his own in this revival of Jez Butterworth’s first play.

The dominant member of the cast is the superb Ben Whishaw, coolly sensual as vain and dangerous Baby, a borderline psychopath. Rupert Grint, making his stage debut, holds his own as drug-addled fool Sweets. As his pal Potts, Daniel Mays delivers a skilful and exuberant performance that’s full of quirks and twitches, while Colin Morgan impresses as the hapless Skinny. And Brendan Coyle stamps his authority on Mickey, the one older figure in a world that seems infatuated with youth.

************

Telegraphilta myös ne 4 tähteä.

Now Mojo is back, once again directed by Ian Rickson, and the show looks set to become a smash hit all over again, with a cast that includes Rupert Grint of Harry Potter fame in his stage debut, the mesmerising Ben Whishaw, and Daniel Mays, an actor of compelling virtuosity who is at the top of his game here. 

It is the combination of strong plotting and zinging dialogue that makes this play so addictive and disconcerting. And as well as the stunning turn from Mays and Grint, whose initial jubilation gives way to mounting terror, there is a superb performance from Whishaw, who brings a drop-dead arrogance and a chilling touch of the psycho to the late club-owner’s abused son, Baby. Colin Morgan is both wonderfully funny and desperately poignant as the club’s dim-witted cloakroom attendant, while Brendan Coyle, fresh from Downton Abbey, plays a devious heavy with terrifying authority. 

You might complain that this is a play up to its ears in debt to other writers, most notably Pinter and Tarantino, and that it lacks anything resembling a human heart. But boy is it fun in its impudent panache.

 

Mua muuten pikkasen naurattaa tää, mitä Time Out kirjoittaa:

Yes, if you’ve ever fantasised about TV’s Merlin, Ron Weasley and ‘Q’ from James Bond going mental with knives, guns and speed pills then this is the show for you. But Ian Rickson’s subtle West End production has a lot more to offer than thrills for the fangirls (and boys).

But the night belongs to Ben Whishaw. As abused young Baby, whose dead dad ‘did the funny on him’, he channels all the ambiguous sexual menace of the quiffs-and-blades era. His feline progress from reckless joker to gangster is completely riveting – and his singing bodes well for that forthcoming Freddie Mercury movie. Like its heroes, Butterworth’s play sometimes has more mouth than trousers. But it makes up for it in thrills and spills: this is as sharp as the West End gets.


Ensi-iltakuva Dan Wooller, muut Geraint Lewis

Lisää Shakespearea lavalle?

Hah, nyt on vahvistettu että vuoden 1998 hittileffa Shakespeare In Love pääsee näyttämölle kesällä 2014! Tekeillä on siis teatteriversio Joseph Fiennesin ja Gwyneth Paltrow'n tähdittämästä Oscar-voittajaleffasta. Aika mielenkiintoista... Ensi-ilta on joskus heinäkuussa Noel Coward Theatressa. Esiintyjiä ei ole ilmoitettu, mutta veikkaisin että melkoisen kiinnostava tästä tulee!

Tuottajana häärii Sonia Friedman, joten... laatua luvassa.

Sirs McKellen ja Stewart keskustelevat NT:stä

Kaksi kovan luokan herraa eli Ian McKellen ja Patrick Stewart keskustelevat tässä muutaman minuutin videolla National Theatrestä ja omista kokemuksistaan siellä.

Royal Court Theatren kevät

Muutamakin mielenkiintoinen näytelmä tulossa ensi keväänä Lontoon Royal Court Theatreen. Tammikuussa ensi-iltaan John Donnellyn uusi eli The Pass. Pääosassa Russell Tovey!

Onneksi olen tammikuussa paikan päällä eli ennakkonäytöksiin pääsen.

In a high end hotel room, rising football stars Jason and Ade are living the dream. Goals, girls and glory. Tomorrow they make their first team debut. But the game starts before you’ve even walked out the tunnel.

 

Twelve years. Three hotel rooms. A lie lived.

An agile new story about sex, fame and how much you’re willing to lose in order to win.


Huhtikuun alussa ensi-illan saa Simon Stephensin uusi näytelmä Birdland. Pääosassa Andrew Scott. Jos mahdollista, tämä on vielä kiinnostavampi... Stephens vastasi The Curious Incident of the Dog in the Night-Timen sovittamisesta teatteriin... Niin ja viime kesänä näin sen Sea Wallin (Scottin monologi) minkä käsikirjoittamisesta Stephens vastasi myös. Juu, koitan toukokuun alussa mennä sitten katsomaan tuota.

The last week of a massive international tour and rock star Paul, is at the height of his fame. Everybody knows his name. Whatever he wants he can have. He can screw anybody he wants to. He can buy anything he desires. He can eat anything. Drink anything. Smoke anything. Go anywhere.

As the inevitability of the end of the road looms closer, and a return home becomes a reality, for Paul, the music is starting to jar.

A piercing new play looking at empathy, money and fame.

Lipunmyynti jäsenille alkaa nyt torstaina ja muille ensi viikolla. Koska olen jäsen... niin saatanpa ostaa liput samantien. Menevät loppuun kummatkin varmaan aika nopeasti.

Tänään (torstaina) Guardian kirjoitti Royal Courtin keväästä kanssa...

It will mark Scott's first appearance at the Royal Court since he starred opposite Ben Whishaw in Mike Bartlett's Olivier award-winning play Cock. 

Ja heleijaa, mulla on nyt sitten liput The Passiin että kahteen Birdland esitykseen. Liput ovat menneet aika rivakkaan, että saas nähdä jääkö muille kuin kanta-asiakkaille mitään.

SRB:n King Lear vihdoinkin!

Muutaman vuoden on ollut jo tulossa National Theatreen, mutta tammikuussa sitten vihdoinkin! Eli Simon Russell Bealen tähdittämä Shakespearen King Lear saadaan tammikuussa ensi-iltaan. Ohjauspuikoissa legendaarinen Sam Mendes.

Tätä on odotettu! Mukavinta on että ennakkonäytökset alkavat jo tammikuun puolivälissä kun olen Lontoossa, niin pääsen katsomaan sen hetimmiten. Tarttee harkita josko sitten maaliskuussa uudelleen, mutta kevään reissut riippuu monestakin asiasta (mm. tuleeko se yksi Hamlet keväällä vai vasta syksyllä).

SRB:n lisäksi rooleissa mm. Anna Maxwell Martin, Adrian Scarborough, ja moni muu.


Kuvan copyright Paul Stuart.

David Tennant haastattelu & RSC live

Channel 4 julkaisi tänään muutaman minuutin haastattelun David Tennantista, lähinnä koskien Richard II:ta. Tehty Royal Shakespeare Theatren tiloissa. Nyt tulevana keskiviikkona Richard II näytetään leffateattereissa pitkin Britanniaa ja maailmallakin (ei kuitenkaan Suomessa). Ensimmäistä kertaa RSC:n näytelmä nähdään elokuvateattereissa, mutta jatkossa kuulemma siitä tulee enemmän.

Mä mailasin Kino Tapiolaan syyskuun alussa, kun ne näyttävät Covent Gardenin oopperaa/balettiakin. Että josko olisi mahdollisuus saada Richard II:ta myös heille. Tässä vastaus mitä sain:


Meillä, kuten muutamalla muulla yksityisellä teatterilla on levityssopimus Royal Opera Housen kanssa ja olemme sitoutuneet esittämään heidän tuotantoaan. Näiden esittäminen on meille mahdollista ja järkevää koska meillä on suomalainen levittäjätaho, joka keskitetysti huolehtii mm. elokuvaliikenteestä, markkinointimateriaaleista, tekstityksistä, sopimuksista ym. Yksittäisen näytöksen järjestäminen jonkin muun kuin Royal Opera Housen kanssa on sekä sopimuksellisesti mahdotonta että myös ilman levittäjätahoa lähes suhteeton työmäärä henkilöresursseihimme nähden, ikävä kyllä.

Ehdottomasti tämä haastattelupätkä siis kannattaa katsoa, vaikka ihan vaan Davidin hienon letin näkemisen ilosta :-) Linkki siis tuolla ekana heti.

There's been much comment about his long-haired Richard II. When we met, the hair extensions were neatly tucked away in the kind of French plait my daughter would love me to be able to manage. 

Another story that's emerged from this performance concerns the ring he wears on stage every night. It belonged to Ian Richardson who wore it when he played Richard II, the last big Scottish actor to do so. So Ian Richardson's widow sent it to David Tennant - and he's worn it on stage ever since, a "talisman" and a link to a great Shakespearian actor of the past.

He's rarely been unemployed since he started acting and the parts keep on coming. What would he like to do next? Well, it's difficult to think of something for TV as it hasn't been written yet, he laughed, "The notion I want to play a vet or a fireman, it's quite nebulous. But if someone wrote a fantastic script about a fireman vet, I'd do it."

Eero Aholle Kordelinin säätiön palkinto

Alfred Kordelinin säätiö (yleinen edistys- ja sivistysrahasto) jakaa vuosittain apurahoja ja muita vastaavia. Viime viikolla myönnettyjen rahojen joukossa oli myös 20000 euron kannustuspalkinto näyttelijä Eero Aholle "kannustuksena kunnianhimoiseen teatterityöhön".

Perusteluissa sanotaan mm.

”Kaupunginteatterissa Eero Ahon kipeä ja hurja Hamlet todisti näyttelijän kantokyvyn, ilmaisun voiman ja kirjon laajuuden. Eero Ahon taiteilijakuvalle on tunnusomaista tinkimätön ja intohimoinen omistautuminen, vahva näkemys maailmasta, huippuunsa hiottu tekniikka ja laaja-alaisuus. Aho kuuluu kiistatta ikäpolvensa lahjakkaimpiin näyttelijöihin.”

Aivan täysin ansaittua - todella hienoa! 

Kuvan copyright Stefan Bremer

London ES Theatre Awards lopulliset ehdokkaat

Valtava pettymys, kun noi London Evening Standard Awards palkintolistat julkaistiin eilen! Siis nyt se lopullinen ehdokaslista. Siitä "pitkästä listasta" puhuin jo aiemmin.

Ensinnäkin, miespääosaehdokkaita on vain 3. KOLME! Miksi naisia sitten on ehdokkaina viisi?? Ei ymmärrä ei. Okkei, Kinnear ja Lester olivat erinomaisia (Ejioforia en ole nähnyt) mutta silti. Missä on James McAvoy? Tai John Heffernan?

Naisten listalla, mitä Kristin Scott Thomas siellä tekee, se ei ollut mitenkään mieleenpainuva Old Timesissä. Missä on Judi Dench??

Best Actor
Chiwetel Ejiofor for A Season in the Congo (Young Vic)
Rory Kinnear for Othello (NT Olivier)
Adrian Lester for Othello (NT Olivier)

Natasha Richardson Award for Best Actress
Linda Bassett for Roots (Donmar Warehouse)
Lesley Manville for Ghosts (Almeida)
Helen Mirren for The Audience (Gielgud)
Billie Piper for The Effect (NT Cottesloe)
Kristin Scott Thomas for Old Times (Harold Pinter) 

Sitten on pakko myös ihmetellä parhaan näytelmän listaa... Okei, Chimericaa on kehuttu joka suunnalla, ja varmaan on hyvä. Harmittaa että missasin sen. The Effect oli tosi hyvä. Mutta. Niin oli moni muukin näytelmä. Kuten vaikkapa Peter ja Alice!

Best Play
Chimerica by Lucy Kirkwood (Almeida & Harold Pinter)
The Dark Earth and the Light Sky by Nick Dear (Almeida)
The Effect by Lucy Prebble (NT Cottesloe)

Parhaan ohjaajan pystistä olisin suonut, että olisi ollut mukana kisaamassa ehdolla olleista ainakin myös Jamie Lloyd ja Rupert Goold.

Best Director
Richard Eyre for Ghosts (Almeida)
Nicholas Hytner for Othello (NT Olivier)
Rufus Norris for The Amen Corner (NT Olivier)
Lyndsey Turner for Chimerica (Almeida & Harold Pinter)

No, jäämme odottamaan mielenkiinnolla lopullisia tuloksia. Gaalahan pidetään 17.11. Ja tässä siis kaikki ehdokkaat.

The award winners are decided by a panel of six theatre critics and the London Evening Standard's editor, Sarah Sands.

Uusi teatteri Tampereelle!

Mukava uutinen keskiviikon Aamulehdessä! Eli TTT:n johtajapallilta taannoin lähtenyt Heikki Vihinen alkaa johtamaan uutta teatteria, nimeltään teatteri sTaTe. Hienoa on myös se että esitykset tulevat olemaan hienossa Olympia-salissa hotelli Pinjassa. Aivan upea paikka!

Kyllä Tampereelle lisää teattereita mahtuu eli toivotaan onnea hankkeelle.

Ian McKellenin takamus :-)

Sir Ian on parhaillaan Amerikassa teatterihommissa, Broadwayllä esiintymässä näytelmässä Only Make Believe.

Osoittaa kyllä suurta siviilirohkeutta, valtavaa huumorintajua ja kykyä nauraa itselleen, kun näytelmässä pitää ottaa housut pois, ja miehen kalsareissa komeilee esittämänsä Gandalf ja teksti You Shall Not Pass! Ihana mies! Asiasta uutisoi Buzzfeed pari päivää sitten.