Pyöreän pöydän ritarit / Tampereen työväen teatteri 6.9.2023

No nyt on meininki isoa! Legendaarinen eepos kuningas Arthurista ja hänen pyöreän pöydän ritareistaan on tuotu suureelliseen tyyliin näyttämölle Juho Gröndahlin kirjoittamassa (ja Hanna Suutelan kätilöimässä) pompöösimäisessä uljaudessaan. Ihan henki salpautui kaikesta hurlumheistä, mutta jotenkin tämä ei silti nyt iskenyt haluamallani tavalla. Kaikkea oli ja viihdyin kyllä, ei siinä mitään. 

Linda Wallgrenin ohjaama Pyöreän pöydän ritarit tuo jotenkin mieleeni muutaman vuoden takaisen Gröndahlin ja Wallgrenin yhteistyön, myös TTT:n suurella näyttämöllä, eli Juhannustanssit. Sekin oli runsas ja mahtipontinen ja jakoi yleisön ja kriitikoiden mielipiteitä, kuten ennustan tällekin käyvän. Olen nähnyt Wallgreniltä paljon töitä, joukossa aivan helmiä (Kaikki isäni hotellit, Prinsessa Hamlet, Kullervo, Aleksis Kivi, Jeanne d'Arcin housut) ja hän on kyllä kiistatta yksi Suomen lahjakkaimpia ohjaajia. Tämä ei asetu ihan samanlaiseen jatkumoon, noiden "helmien" joukkoon.

Janne Vasaman yltäkylläinen lavastus vyöryttää katsojan silmille satumaiseman jättisienineen, linnoineen, metsineen ja eri kulttuureista tuttuine kuolemankuvastoineen (vaikka hetken mietinkin miksi lavalla on Nosferatu). Kaikkialle minne katse hakeutuu se löytää jotain runsasta ja aika hienoakin. Erityisesti tykkäsin sienistä. Myös hissimekanismeja käytetään että saadaan monikerroksiseen lavastukseen vieläkin lisää tasoja. Näyttävää ja mainitsinko jo, hyvin yltäkylläistä. Satumaisemaa kerrakseen, tuli mieleen jopa Jean-Claude Mézières'n Valerian-sarjakuvat, jotka ovat ihan parhaita. Ja entäs sitten ne upeat, ja oikeasti tulta syöksevät lohikäärmeet! Ooh! Lavastuksessa oli myös kaikkea pientä jekuttelua, kuten taustakankaan linnan torneissa jossain vaiheessa olleet vilkkuvat punaiset lentokonevalot.

         

Eero Auvisen räiskyvät valot tukevat tätä spektaakkelia hienosti, erityisesti tykkäsin kaikista ukkosmyrskyefekteistä (niistä kiitos myös äänisuunnittelija Kalle Nytorpille) ja roikkuvista led-pisaroista. Myös kaikki taiat ja loitsut saivat lisäpontta valoista ja äänistä. 

Entäpä sitten Marjaana Mutasen ritariromantiikkaa tursuava puvustus! Silmäniloa oli siinä monenlaista, Merlinin lady domina -henkisestä asusta Guineveren haarniskan tasseleihin. Yltäkylläisyys oli kyllä puvustuksessakin läsnä.

Visuaalisesti kaikki toimi siis, vaikka hieman ähky meinasikin tulla. Harmikseni Gröndahlin juoni ei yltänyt ihan samaan. Kolmeen tuntiin oli kyllä mahdutettu paljon "kaikkien tuntemia" juonenkäänteitä, sikäli mikäli kun yhtään pyöreän pöydän ritarien tarusto on tuttua. Ja miten se ei voisi olla, jos yhtään populaarikulttuuria on seurannut edes toisella silmällä. Sen verran elokuvia, kirjoja ja tv-sarjoja aiheesta on vuosien varrella ilmestynyt. Tosin tämä versio ei keskity pelkästään Graalin maljan etsintään, vaan aika paljon pörrätään Camelotin linnassa ja sen ihmissuhdeverkostoissa myöskin. Aika lailla paljon hahmoja on mukana, joten käsiohjelman kuka kukin on -listaus on ihan hyödyksi. Toisaalta se hieman hämää kun samat näyttelijät vaihtavat roolejaan lennosta. Mutta sitten taas, aikalailla niitä nimiä esityksessä toistellaan, että tyhmempikin katsoja tietäisi kuka siinä nyt telmuaa. 

Näyttelijät tekevät pääsääntöisesti mainioita roolisuorituksia. Erityisesti mieleeni jäivät Miia Selinin topakka Merlin, Jussi-Pekka Parviaisen itseriittoinen Lancelot, Esme Kaislakarin muhkea Guinevere, Juha-Matti Koskelan Käärijää larppaava Bors ja Mika Honkasen muikea Nimue. Mutta sitten oli sellaisiakin roolitöitä joiden ärsyttävyys vain lisääntyi näytelmän edetessä.

Antti Autio, Paavo Malmberg ja Jussi-Pekka Parviainen olivat säveltäneet musiikin, ja silloin kun se oli taustoittavaa tai mainion bardiryhmän esittämää, se oli aivan loistavaa. Mutta harmikseni itse biisit, siis mitä laulettiin, olivat semmoista toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos -kamaa. Ja sitten oli moderneja nuorisonkosiskelubiisejä, jotka olisi voitu jättää väliinkin (olen siis liian vanha). Kai tämä oli työryhmän ajatus keskiaikaisen teoksen tuomisesta nykyaikaan, mene ja tiedä. 

Erityiskunniamaininta Paavo Malmbergin yhden miehen orkesterille, joka ansiokkaasti musisoi koko kolmetuntisen ajan. Toki välillä saaden lisämuusikkoja näytelijöiden riveistä mukaansa. 

Esityksessä ja sen tekstissä oli paljon muitakin viittauksia ja nyökkäyksiä nykyaikaan ja sen ilmiöihin, puhumattakaan kaikista populaarikulttuuriviittauksista ylipäätään. Oliko tuo Klonkku joka luolassa kalasti ja ontui, no ei vaan Percival. Kookospähkinöiden puolikkaat vain puuttuivat ratsastavilta ritareilta (mutta Monty Python teki Graalin maljan etsinnästä aivan omaa luokkaansa olevan tulkinnan). Esimerkkejä on mahdottomasti. Tykkäsin kovasti nukketeatterijutuista alussa, harmi kun niitä ei sitten hyödynnetty enempää. Mutta sitten mukana oli kaikkea vähän pöhkömpää, kuten suunnistajien parvi. Minusta roolitukset olivat hyvin tehty, siis että Merliniä esittää nainen jne. Mutta ihan varma en ollut Camelotin ménage à trois -kuviosta. Muutenkin tuntui että vällyt heiluivat alvariinsa, milloin kenenkin toimesta. 

Kaippa se seksi ja väkivalta (sitäkin tässä oli runsaasti, tosin aika miedosti toteutettuna) myy tänä päivänä, siinä mielessä oltiin oikeilla jäljillä. Olihan tässä moraalisia opetuksia, montakin, ihan nykyihmisellekin. Esimerkiksi miten kansa voi noudattaa lakeja jos eivät päättäjätkään niitä noudata... Lopetus sukeltajineen oli oivallinen! Ei tämä ihan niiden bussikyydeillä tulevien eläkeläisryhmien esitys ole, mutta toivon mukaan nuoret löytävät katsomoon ja heille tämä lieneekin suunnattu. Saattaa olla sopiva Arthurin legendojen esittely.

Ja sitten kysymys mitä myös pohdin: oliko Galahad tässä androidi? Robotti?

Kyllähän Pyöreän pöydän ritarien parissa viihtyi, vaikka kolme tuntia oli himppasen liian pitkä aika, ja joitain juttuja olisi voinut hieman tiivistää. Kukapa nyt ei ritarilegendojen parissa viihtyisi. Mutta silti odotin jotain... enemmän tai jotain erilaista, vaikea sanoittaa mitä. Jäi vähän sellainen "tässäkö tämä nyt oli" -fiilis. Mutta älkää huoliko, kyllä tämä myös vetosi minussa asuvaan n. 14-vuotiaaseen pikkupoikaan: wau, ritareita! Velhoja! Magiaa! Keskiaikaa!

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.