West Side Story / Ypäjän musiikkiteatteri 27.6.2019

Uskokaa tai älkää, mutta en ole koskaan nähnyt klassikkomusikaalia West Side Story! Nyt on sekin aukko musikaalisivistyksessä tullut paikattua, kiitos taas kerran Ypäjän musiikkiteatterin. Joka on näitä mun sivistysaukkoja paikkaillut ennenkin. Siis kyllä mä tarinan pääpiirteet tiesin (hei, Romeo ja Julia on nähty aika monta kertaa kuiteskin!) ja musiikin  myös. Nytkin kuuntelen Tampereen Filharmonian levytystä, missä mm. Bernsteinin West Side Story: Symphonic Dances.

On aivan mahtavaa että Ypäjän lahjakas porukka tarttuu näihin klassikoihin ja tuoreistaa ne tosi hienosti. Jonkun makuun muutaman vuoden takainen My Fair Lady oli ehkä liiankin tuoreistettu (lopussa lohikäärme syö Higginsin!) mutta minusta se oli kutakuinkin paras versio siitä ikinä! Westiksen kanssa ei tehty ihan noin radikaaleja uudistuksia, mutta jotenkin se oli tosi raikas ja kiva. Väkeä lavalla oli kuin helluntaiepistolassa, parhaimmillaan liki 50, ja siihen vielä 17-henkinen bändi kaupan päälle. Ja joukkokohtaukset ovatkin tämän esityksen parhainta antia. On täysin eri asia tehdä joukkokohtaus viidelläkymmenellä kuin kymmenellä hengellä.

Tarinan kertominen on varmaan aika turhaa, koska veikkaan että se on varsin tuttu kaikille. Mutta pieni kertaus: 50-luku, kaksi kilpailevaa jengiä eli amerikkalaisten Jets ja puertoricolaisten Sharks. Jatkuvaa kähinää ja tappeluita, mutta sitten Jetseihin jo hieman pesäeroa tehnyt Tony ja Sharksien juuri maahan saapunut Maria ottavat ja rakastuvat. Vaikka Marian piti menneä naimisiin Chinon kanssa. Ja niinkuin musikaalin esikuvassa eli Shakespearen Romeossa ja Juliassa, tapahtuu väkivallantekoja ja kuolemaa, ja siitä ei hyvää seuraa. Eihän tämmöisessä voi olla onnellista loppua.

No, joku voisi väittää ettei My Fair Ladyssäkään lohikäärme voi tulla ja syödä Higginsiä, mutta niin vaan kävi. Silti veikkaan että jos West Side Story loppuisi onnellisesti voisi moni katsoja pettyä.

Jostain kiven alta on taas kaivettu loistavia esiintyjiä lavalle. Erityisesti Maria Eklund Marian roolissa häikäisi. Nyt äkkiä kaikki musikaalien castingihmiset huomio! Lavasäteily, upea ääni (jolla on kyllä laulettu muuallakin kuin suihkussa) ja näyttelijäntaidot nostivat hänet kyllä ihan eri sfääreihin. Vaikkeivat muutkaan huonoja olleet, päinvaston. Myös Samuli Timonen Tonynä oli hyvä, ja varsinki rakastuneena toi niitä tunteita hyvin esiin. Petja Eklund Riffinä sai esiintymiseensä sopivaa rouheutta, mitä jengipomolta sopii odottaakin. Jetsien kuumakalle eli Action (Jari Torkkeli) oli myös nimensä mukainen, ja sitten oli pojaksi - ja sitä kautta jengiin - tahtova mainio Anybodys (Aida Mäkelä). Sharksien pomo Bernardo (Matias Pynnönen) vei charmillaan varmaan monen naiskatsojan sydämen, ja tämän tyttöystävä Anita (Heidi Järvi) oli kerrassaan säkenöivä. Koko upea näyttelijäkaarti on amatöörinäyttelijöiden huippua kyllä.

Erityismaininta hienoimmasta raivokohtauksesta baarin pitäjä Docin näyttelijälle Pekka Virtaselle ja tylyimmän hahmon hienosta hanskaamisesta Virpi Seppäselle. Tämän komisario Schrank on kyllä varsinainen bitch. Poliisien asenne ylipäätään on niin avoimen rasistinen että huh. "Mulla on virkamerkki ja teillä tietty ihonväri, joten ulos". 

     

Niin, tästäpä pääsenkin esityksen teemoihin, sen tuhoon tuomitun rakkaustarinan lisäksi. Nimittäin rasismi ja maahanmuutto-ongelmat. Aika ajankohtaisia asioita tänäkin päivänä, meillä ja varsinkin Amerikassa, missä Trump suunnittelee muurejaan jne. Mihinkään eivät nämä ongelmat jengitappeluineen ole siis kadonneet. Taide ei voi yksinään muuttaa maailmaa, mutta ehkä aina jonkun ihmisen asenteita. Tämäkin Westis loppui niin järisyttävän dramaattisesti, että yleisö oli kuin puulla päähän lyöty ja huomasi alkaa taputtamaankin vasta kun lavan takaa alkoi vyöryä esiintyjiä loppukiitoksiin. Hienosti toteutettu nekin. Maria seisoi jähmettyneenä loppuun asti, kunnes viimeisenä Tony tuli hänet ottamaan mukaansa, sitten vasta tippui rooli. Jospa katsomossa istui joku näitä Suomi ensin -öyhöttäjiä ja koki piston sydämessään, että mihin se voi pahimmillaan johtaa. Aina voi toivoa.

Leonard Bernsteinin säveltämä ja Arthur Laurentsin käsikirjoittama - paitsi laulujen sanat ovat Stephen Sondheimin käsialaa! - musikaali sai ensi-iltansa jo 1957, ja on siitä asti ollut tosi suosittu. Suomessakin veivattu ties vaikka ja missä. Tämän uudehkon suomennoksen takaa löytyy Sami Parkkinen. Ja ihan kelvollisen kuuloista tekstiä tämä onkin. Laulujen sanatkin kuulostavat ihan suunmyötäisiltä, ei ihan aina itsestäänselvyys musikaalikäännöksissä. Ypäjän jengiä ohjaa Tuomo Salmela, ja kyllä tarttee hattua nostaa miten harmoninen kokonaisuus on, kun sitä sakkia nyt kuitenkin on. Jokaisella, ihan kaikilla lapsillakin, on paikkansa ja hommansa. Iiris Salmela vastaa koreografioista, ja nekin ovat hyvin suunnitellut ja toteutetut. Lisäksi on vielä erikseen kahdeksanhenkinen tanssiryhmä jonka koreografioista vastaa Elsi Mattila. Että kyllä tanssimuuvit on mietitty.

Westiksen musiikki lienee tuttua monille jotka eivät ole musikaalia nähneetkään. Ainakin biisit Maria, Somewhere ja Tonight ovat kyllä soineet sen verran vuosien varrella. Tämä on aika sellaista lattarimusahenkistä, mikä toki kuvioon sopiikin. Ei varmaan ihan helpointa soittaa kyllä. Mutta kyllä se tältä porukalta sujuu, nimittäin varsin tuttu mies kapellimestarina. Mitäköhän Ypäjän musiikkiteatteri tekee sinä päivänä kun Kari Mäkiranta ei enää johda musiikkia? Iso bändi svengaa upeasti ja jos ei katsojien tanssijalat vipata niin ihme. Myös puvustuksesta vastaa vanha tuttu eli Piritta Kämi-Conway. Ihanasti se 50-luvun ajankuva on tavoitettu. Jetseillä vaaleampaa väriä, ruutukuosiakin, rusehtavan sävyjä, sinistä. Ja sitten taas Sharksit on puettu liilaan ja punaiseen, leveähelmaisiin hameisiin ja juhlakuoseissa punaista ja mustaa dramaattisesti. Tykkäsin!

Nerokas lavastus on Sampsa Jaakkolan käsialaa. Punaisia tiilirakennuksia, hyvin amerikkalainen Doc's baari, ompelimo. Mutta ennen kaikkea kadut ja kujat metalliaitoineen, graffiteilla päällystettyine kontteineen ja kuormalavoineen. Taustalla suurkaupungin aaltopeltisilhuetti. Niin sopivaa ja näyttävää. Erityismaininta vielä hyvinkin autenttisen oloiselle jenkkipoliisiautolle, joka renkaat hiekkaa lennättäen kaahasi paikalle jengitappeluita selvittämään!

Taas kerran Ypäjän musiikkiteatteri loihti uskomattoman esityksen, ja nostan hattua tälle työpanokselle mitä porukka vuodesta toiseen tekee. Tinkimätöntä työtä. Ei tuntunut 2 h 40 min liian pitkältä. Tänä vuonna oli nyt myös upea uusi kiinteä katos katsomon yllä. Ei enää vanhan pressun veivaamista sateen sattuessa! Ja katsomon sivuillekin oli nyt tehty portaat. Lisäksi bonusta väliaikatarjoiluista, tämän kesäteatterikauden toistaiseksi paras (silti edullisin) makkara!

Onneksi tänä kesänä Ypäjälle pääsee toistekin, koska nyt vietetään musiikkiteatterikesää, peräti kolmen eri esityksen voimin. Koko perheen Katto-Kassinen sai ensi-iltansa 17.6. ja hulvaton Paavo 1,5 sitten 10.7. kunhan Westis saadaan alta pois.


Kuvien copyright Pirre Bono ja Sara Mäki.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.