Ehkä katsomossa oli jopa enemmän talenttia kun lavalla? Tai lavalla ja lavalla, Pyynikin kauniita maisemia ei voi ehkä lavaksi kutsua. Mutta ei tuo komea paikka mitään kummempia lavasteita edes tarvitsekaan. Erkki Saaraisen rakentamat talojen julkisivut riittivät mainiosti. Ja hienot pohjanmaalaiset latomaisemavalokuvataustakankaat.
Veera Niemisen kirjan pohjalta olivat Tommi Auvinen (vastasi myös ohjauksesta) ja Seija Holma kirjoittaneet näytelmäksi tämän rempsakan tarinan. Tarinan suulaasta nelikymppisestä liperiläisnaisesta Ainosta ja tämän kuukauden koeajasta hiljaisemman Jussin tykönä Mynämäellä. Mitä siitä tulee kun iloinen Itä-Suomi kohtaa jäyhän Länsi-.Suomen? Kommelluksia, riitaa, mykkäkoulua, mutta myös hauskoja tilanteita ja lemmen huumaa.
Eniten muuten hieman juonettomassa illassa ilahdutti se runsas murteiden käyttö ja yleensäkin suomalaisten heimojen personaallisuuserot. Tapakulttuuri on kyllä varsin erilaista Mynämäellä, ja tähän Aino törmää jatkuvasti, vaikka yrittää parhaansa. Yrittämistä likalla kyllä löytyy, tämä kun tuppaa hieman muutenkin olemaan sellainen nolojen tilanteiden nainen. Mistä kukaan voi tietää miten kuollut anoppikokelas on leiponut kaikki itse, ja talon miehet eivät syö kaupan kääretorttua. Voi vaikka vainajalle tulla paha mieli.
Näyttelijäkaartissa hääri joukko nimekkäitä konkareita. Mari Turunen eläytyi hyvin rempseän, äänekkään ja elämäänsä säätävän Ainon nahkoihin. Tunnistin tyypistä aika paljon itseänikin, vaikken Itä-Suomesta olekaan kotoisin. Aino on juuri saanut uuden työpaikan, ja etsii itseään ja toki sitä sopivaa miestä. Vaikka onhan tällä jo Tuomo, joka kyllä tarinan alussa työnnetään sivuun (pompahtaakseen esille taas monta kertaa myöhemmin). Entisen kumppaninsa jättää myös Jussi (aina yhtä luotettava Ville Majamaa), joskin hieman tylymmin, eli tekstarilla :-) Jussi on rasittavuuteen asti leppoisa ja pitkämielinen (ja vähäpuheinen), mutta sitten kun tämä hermostuu, niin siitä onkin oksat poissa.
Ainon vanhempina korvia riipova Eija Vilpas (joka itse asiassa toisessa näytöksessä oli pienoinen valopilkku) ja Tom Lindholm. Ärsyttävällä tavalla yhteen hitsautunut aviopari, jotka tosin asuvat erikseen, ja kummallakin on lähestymis- (vai oliko se sittenkin lähentely) kielto.
Ville asustaa isossa maalaistalossa vähäpuheisen ja tunnevammaisen isänsä Unton (ihana Ola Tuominen) ja tämän mörököllimäisen veljen Erkin (hulvaton Esko Roine) kanssa. Tämä veljeskaksikko oli kyllä itselle näytelmän hauskinta antia kaikkine murrejuttuineen ja sanailuineen. Talossa asuu myös itseään etsivä ja äitinsä kuolemasta syyllistynyt Jaakko-veli (Samuli Muje), joka ei ole ihan vielä kolmeakymmentäkolmea täyttänyt.
Kylillä vaikuttaa myös varsinainen monitoimimies Rami, joka taitaa kaiken kakunleivonnasta painepesurin korjaukseen. Janne Kallioniemi hoitaa tämänkin roolin suvereenisti. Ainon ystävätär Tiina (Miia Selin) ja se exä, nykyinen Tiinan hoito Tuomo (Tommi Rantamäki) piipahtavat muutamia kertoja näyttäytymässä.
Paljon hauskoja heittoja, ja aika lailla ne tulevat "mörökölliveljesten" suusta. "Simmoine epeli. Jussi toi sit naisen joka ei vaikene". Niin, ja "mä olen turkulainen, me ei avauduta". Nauratti myöskin kun lopun perhejuhlassa niin Ainon kuin Jussin isät haluavat pitää puhetta samaan aikaan, arvattavin seurauksin :-) Karjalaisia moottoriturpia, jopa siinä kohtaa Untokin. Huvitti myös kahvikuppien koko (ja ulkonäkökin!).
Tosin muutama kerta kyllä suorastaan haukotutti. Esimerkiksi se Tipi Siistinen -vitsi, jota oli pitkitetty aivan liikaa. Ja ne lavastetalojen (ikkuna)luukuista puhuvat ihmiset... ei naurattanut. En tiedä sitten mistä johtui, mutta väliajalla ainakin ympäriltäni katosi aika monta ihmistä.
Tuttuun tapaan, Pyynikillä kun ollaan, niin erilaisilla autoilla vedetään pitkin tannerta.
Väliaikatarjoiluihin kuului kääretorttu (no kas kummaa), joka olikin yllätykseksi raikas ja hyvänmakuinen! Mahtoikohan olla Jussin äiteen leipomaa? Sattui myös sellainen pöytäseurue, jonka juttuja olisi kuunnellut vaikka kuinka pitkään (mm. vanha puvustaja, joka oli tekemässä Tuntematonta Sotilastakin Pyynikillä 60-luvulla).
Ei tämä mikään huikea näyttämötaiteen helmi ollut, mutta ihan kiva ja paikoitellen hauskakin. Kun itse tarinassa ei ole juonta nimeksikään, niin ei siitä ihmeitä saa aikaan osaavatkaan tekijät. Peruskesäteatteria, eli ihan katsomisen arvoista kyllä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Leena Klemelä/Pyynikin kesäteatteri
Vähän samat tunnelmat. Ihan kiva, muttei tätä toista kertaa jaksaisi. Maakuntastereotypiat eivät oikein iske huumorintajuuni, vaikka karjalainen puheripuli muistuttikin sukujuhliamme, ja rakkaustarina oli aika laimea.
VastaaPoistaMinusta tuo oli letkeää kesäteatteria, jossa nauru pidentää ikää. Ei samaa kappaletta
VastaaPoistakesäteatterissa voikaan katsoa kahta kertaa.
Ammattimaista ja osaavaa, vaikka ukkoskuurot tekivätkin välistä näyttelijöiden olon tukalaksi ja täytyi improvisoida enemmän kuin poudalla. Olen bloginpitäjän kanssa samaa mieltä Ainosta, tunnistin siitä itäsuomalaisen muijan.
Ja Tom Lindholm näyttelee erinomaisesti Ainon isää. Ilmetty viinalle perso velmu, Taajamaan pienviljelykseltä peltopakettien aikaan siirtynyt savo-karjalainen maalaismies.
Minua nauratti myös lavastetalojen luukuista puhuvat ihmiset toisin kuin bloginpitäjää. Samankaltaisuus oli ilmeinen Dresdenin oopperan Figaron häihin (Savonlinnassa), joka turkkamaisella tavalla puhutteli minua pari iltaa aikaisemmin.
Käytiin kattomas, kyl tykkäsin, aukee ehkä paremmin vielä noi jutut, kun olen Turuust kotosin. Tosin kaikki juttu ei kuulunu, kun en kuule korkeita ääniä niin hiemankin epäselvä juttu menee puuroks. Tutun olosta toimintaa, kun oma anoppi on Karjalasta kotosin, niin suu aukee silmien kans samaan aikaan ja tarina on tauotonta, tykkään silti siitäki.
VastaaPoista